Kolumni

Jani Kokko

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Jyväskylän yliopistossa ja viimeistelee väitöstutkimusta Yhdysvaltain poliittisesta historiasta.

Toivoisin, että kaikki ne, jotka ovat pettyneitä ja jopa vihaisia USA:n vaalituloksesta, pääsivät käymään saman keskustelun Carolinen ja Mattin kanssa kuin minä

Kaksi viikkoa sitten maailma järkyttyi. Populistisen miljardöörin rynnistys Yhdysvaltain presidentiksi siirsi amerikkalaiset ja koko maailman epävarmuuden aikaan. Ensimmäistä kertaa läntisen supervallan historiassa joudutaan oikeasti pohtimaan millaista sisä- ja ulkopolitiikkaa uusi presidentti tulee harjoittamaan. Huoleen on syytä, sillä puheet vaalikampanjan aikana ja sen jälkeen ovat olleet epäjohdonmukaisia ja vaihdelleet päivittäin.

Sain itse seurata historiallisten vaalien viimeisiä viikkoja suoraan Yhdysvalloissa. Vaalimatka viidessä osavaltiossa ja lukemattomat keskustelut paikallisten äänestäjien kanssa paljasti, kuinka jakautunut Yhdysvallat tällä hetkellä on ja kuinka vahvasti faktojen vastainen mieliala on vallannut poliittista keskustelua.

Faktattomalle vyöhykkeelle pääsin toden teolla, kun osallistuin Donald Trumpin vaalitilaisuuteen Selman pikkukaupungissa Pohjois-Carolinassa. Tilaisuudesta ei jäänyt oikein muuta päähän kuin aito Kiinassa valmistettu ”Make America Great Again” -lippalakki, republikaanien punaisena luonnollisesti, sekä pitkä keskustelu yhden nuoren pariskunnan kanssa.

Tässä vaiheessa uskoin vielä vakaasti Hillary Clintonin voittoon, mutta Carolinen ja Mattin kanssa käymäni keskustelu sai minut hivenen epävarmaksi omasta analyysistäni. Tässä mielessä keskustelu avasi huomattavasti ajatusmaailmaani sellaiseen Amerikkaan, joka ei omassa somekuplassani tai vaaliuutisoinnissa näkynyt.

Näissä vaaleissa Caroline ja Matt pääsivät äänestämään ensimmäistä kertaa ja heidän äänensä menivät Trumpille.

Matt ja Caroline ovat pienen maaseutukaupungin kasvatteja, joista Matt työskentelee maatilalla ja Carolinen viimeistelee lukiota. Poliittisista kysymyksistä tärkeimmiksi nousivat abortin vastustaminen ja aseenkanto-oikeuden puolustaminen, toisin sanoen he ovat kunnollisia republikaaneja.

He eivät ole käyneet Yhdysvaltojen ulkopuolella kertaakaan. Muutoinkaan matkustelu ei ole yleistä, lukuun ottamatta jouluisia ostosretkiä New Yorkiin. Heitä oikeastaan hieman pelottaa poistua Yhdysvalloista. Koulussa on kuulemma opetettu, että eurooppalaiset vihaavat amerikkalaisia, erityisesti italialaiset.

Ihmettelin tällaista ajatusmaailmaa ja yritin oikaista heidän saamaansa käsitystä eurooppalaisista. Hyväntahtoisuutta ja uskottavuuttani varmasti edesauttoi se, että joku on matkustanut Suomesta asti tuhansia kilometrejä pimenevään iltaan pohjoiscarolinalaiselle pellolle seuraamaan vaalitilaisuutta. Tätä he pitivät huvittavana mutta toisaalta myös kunnioitettavana.

Näissä vaaleissa Caroline ja Matt pääsivät äänestämään ensimmäistä kertaa, ja heidän äänensä menivät Trumpille. Kun kysyin, miksi he kannattavat Trumpia, ensimmäinen vastaus oli, että Hillary Clinton valehtelee. Perusteluita tähän ei oikein tullut, mutta mitäpä niitä näin faktattomalla vyöhykkeellä edes tarvitsee. Pelkkä tunne siitä, että joku valehtelee, riittää vallan mainiosti.

Polveileva keskustelumme käsitteli myös Suomea. He olivat yllättävän kiinnostuneita siitä miten meidän yhteiskuntamme toimii. Luonnollisesti kehuin Suomen julkista koulutus- ja terveydenhoitojärjestelmää, jota Matt yllätyksekseni piti varsin hyvänä asiana. Caroline toki riensi heti korjaamaan, ettei muun muassa koulutus voi olla laadukasta, jos valtio vastaa siitä ja kansalaisilla ei ole vapautta valita ja vaikuttaa koulutukseen itse.

Heille puolestaan tuli yllätyksenä miten Suomi on jatkuvasti kansainvälisten tilastojen kärjessä, kun vertaillaan koulutuksen laatua ja oppimistuloksia. Huomasin keskustelun tässä vaiheessa etteivät he täysin tyrmänneet ”pohjoismaista sosialismia.”

He eivät ole rasisteja, fasisteja tai naisvihaajia, joiksi suurin osa Trumpin kannattajista on leimattu.

Vapaus oli oikeastaan keskustelumme kantava teema. Tämä ei sinällään yllättänyt, onhan Yhdysvallat perustunut aina anglosaksiselle vapausihanteelle, kun taas meillä on keskitytty hegeliläiseen valistusihanteeseen, jossa valtio on kaikki kaikessa. Onneksi nämä kaksi ihannetta kohtasivat toisensa varsin rauhanomaisesti Selman pimenevässä yössä.

Kun keskustelumme siirtyi koskemaan Trumpin vaaliteemoja, paljastui, kuinka tehokkaasti populismi vetoaa ihmisen tunteeseen. Caroline ja Matt eivät uskoneet, että Trump pystyy murtamaan pattitilanteen poliittisessa päätöksenteossa, tuomaan tehtaat ja työpaikat takaisin tai rakentamaan muurin Meksikoa vastaan.

Heille tärkeintä oli pelkästään se, että joku edes puhuu näistä asioista. Poliitikot ovat vaienneet globalisaation huonoista puolista sekä maahanmuuton ongelmista. Molemmat ovat arjen todellisuutta Pohjois-Carolinan pikkukaupungissa. Nyt heille esiintyi ehdokas, joka välittää juuri heidän ongelmistaan.

Toivoisin, että kaikki ne, jotka ovat pettyneitä ja jopa vihaisia vaalituloksesta, pääsivät käymään saman keskustelun Carolinen ja Mattin kanssa kuin minä. He eivät ole rasisteja, fasisteja tai naisvihaajia, joiksi suurin osa Trumpin kannattajista on leimattu. He ovat aivan tavallisia sydämellisiä ihmisiä, jotka vain toivovat politiikan pystyvän edes jotenkin parantamaan heidän elämäänsä. Heillä on tunne siitä, että poliitikot ovat hylänneet heidät. Tätä hylkäämisen tunnetta ei voi faktoilla voittaa eikä luottamusta palauttaa yksissä vaaleissa.

Pelastusta tuskin on luvassa, ja suurin osa näistä ihmisistä tuntuu tietävän sen.

Mattin ja Carolinen kaltaisia ihmisiä löytyi ympäri Yhdysvaltoja useita miljoonia. He kaikki tarttuivat populistisen miljardöörin pelastusrenkaaseen ja tarjoukseen Amerikan suuruuden palauttamisesta. Pelastusta tuskin on luvassa, ja suurin osa näistä ihmisistä tuntuu tietävän sen.

Seuraavan neljän vuoden aikana ajatus ”Make America Great Again” taitaa olla vain pelkkää retorista kuvitelmaa kuin todellisuutta.

Mutta sehän ei haittaa, sillä tunne on järkeä vahvempi.

Jani Kokko

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Jyväskylän yliopistossa ja viimeistelee väitöstutkimusta Yhdysvaltain poliittisesta historiasta.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Alhaisella hinta-arviolla saatiin Helsinki ja valtio stadionin remonttiin mukaan – ja kaivinkoneet iskivät

Olympiakomitean pääsihteeri Teemu Japisson eroaa. MTV:lle antamassaan eroilmoitushaastattelussa hän kehui kuinka hyväkuntoisen OK:n hän jättää. Tämähän ei pidä alkuunsakaan paikkaansa.

OK:n viimeisin tulosnäyte saatiin Riosta viime kesänä. Suorastaan itketti. Entä OK:lta takaisin perittävät 400 000 euroa, joilla ostettiin muun muassa hulppeita lahjoja omilleen. Samaan aikaan yksi olympiaurheiliija valitti rahojensa riittämättömyyttä ruokaan.

Kun Kalervo Kummola (kok.) rukkasi viime syksynä perinteet säilyttäen oikeistohenkisen OK:n uuteen kokoonpanoon, hän korosti samalla, että uudisraivaus on aloitettava nimenomaan epäonnistuneesta OK:n toimistosta.

Mika Kojonkoski on toinen pääministeritason palkkaa nostava urheilujohtaja OK:ssa. Odotuksissa onkin, milloin  tulee Kummolan tarkoittaman toinen eroilmoitus? Kojonkoskellehan riitti Riosta ”kiva fiilis”.

Tällä erää odotuksemme ovat kuitenkin säästöliekillä.

Nyt keskiviikkona 22.2. avataan Lahden MM-hiihdot. Sukset survaistaan hohtaville hangille. Odotuksia riittää, vaikka mäkikotkammekin liitävät monttua kohti vaatimattomin metrilukemin. Sydän sykkii yhdellä jos toisellakin, kun suomalainen ampaisee lappu rinnassa.

Tällä erää kuitenkin odotuksemme ovat säästöliekillä. Keskieurooppalaiset yhdistetyssä ja mäessä sekä norjalaiset ladulla ovat kisojen sankareita. Näin on päässyt vuosien vieriessä tapahtumaan.

Silti mittelö kiinnostaa. Tulisikohan Suomelle edes kahta mitalia. Krista Pärmäkoski ja kuka muu? Iivo Niskanen on nousussa ja Matti Heikkinen arvoitus. Naisten puolella kakkoseksi nousi Otepäässä Johanna Matintalo, jota ei vielä oltu valittu edes joukkueesemme.

Ampumahiihtomme piristyi ensin hieman Mari Laukkasen ”onnenkantamoisen” myötä. Kaisa Mäkäräisen sisuuntunut loppukiri tuotti viime hetkillä pronssin.

Alppilajeissa Kalle Palanderin ja Tanja Poutiaisen jättämät aukot ovat yhä ammottavia.

Jääkiekossa Lauri Marjamäellä ja jalkapallossa Hans Backella oli kummankin listalla 11 maaottelutappiota. Ruotsalainen sai potkut, mutta Marjamäki ei. Valmentaja on avainasemassa lajinsa menestyksessä. Usein tappioita selitellään kokeiluilla, mutta se ei kelpaa. Onhan jo valmiita kokemuksen omaavia pelaajia. Valmentajan tehtävä on saada jalkeille aina joukkue, jonka tähtäimessä on vain voitto. Tulokset, eivät kokeilut, viedään aikakirjoihin tässä ja nyt.

Kyseessä oli museoviraston päätös säilyttää vessojenkin ovikahvat ja hanat 1930-luvun kuosissaan.

Museoviraston päätös on jumalan sana.

Näin luonnehti Helsingin kunnallispolitiikan kärkihahmo Rakel Hiltunen (sd.) stadionin silloista remonttia koskevaan kysymykseeni. Olin silloin Stadion-Säätiön edustajiston puheenjohtaja ja olisin halunnut kustannussäästöjä silloiseen stadionin remonttiin. Kyseessä oli museoviraston päätös säilyttää vessojenkin ovikahvat ja hanat 1930-luvun kuosissaan.

Jälleen samaa tuntua on ilmassa, kun museovirasto ei ota kontolleen Palloliiton esittämiä moitteita stadionin paraikaa menossa olevan remontin kalleuden yhteydessä.

Kalleuden arvosteluun on kyllä aihetta. Mielestäni kuitenkin pääsyyllinen on stadionin nykyjohto.

Normaalistihan remontti suunnitellaan tilaajan halujen ja huulitarpeen perusteilla. Sitten pyydetään sitovat urakkatarjoukset ja päätetään, riittävätkö rahat ja löytyvätkö rahoittajat. Näin kaikki tietävät missä mennään.

Sivusta seuraajille on jäänyt käsitys, että nyt lähdettiin liikkeelle ennen kuin karhu oli kaadettu. Alhaisella hinta-arviolla saatiin Helsinki ja valtio remonttiin mukaan. Ja kaivinkoneet iskivät. Jo muutaaman kuukauden kuluttua kerrottiin rahan tarpeen olevankin 200 miljoonan lisäksi 61 miljoonaa euroa.

Melkoinen vedätys.

Olympiastadion on Suomen urheilun pyhättö. Vuosien saatossa se on muuttanut muotoaan useamman kerran. Enää se ei ole esimerkiksi 60 000 katsojaa vetävä 1952 olympiakisojen näyttämö. Eikä sen juoksurata ole hiilimurskaa, jolla vuonna 1938 Rekolan amatöörijuoksija, Alkon myyjä, kiharapää Taisto Mäki porhalsi 5 000 m aikaan 14.08,8. Kuinkahan moni suomalainen pystyy tähän aikaan tänä päivänä 69 vuoden kehityksen jälkeen ja kimmoisalla mondolla?

Urheilu ylläpitää Suomen vointia.

Tähän satojen miljoonien eurojen remonttiin ylityksineen urheiluväkikin voisi suhtautua ymmärtäväisemmin, mikäli heidän perustamansa vuoden 1940 Tippaustoimisto olisi saanut pitää, kuten luvattiin, yhtiönsä tuoton tulevina vuosinakin.

Ei saanut kun tiede, taide ja nuorisokasvatus valittiin 1951 myös kakun jakajiksi.

Urheilurakennelmien tarve on edelleen meillä suuri ja täyttämättä. Ei ole pikaluisteluhalleja, ei ole jääpallolle sisätiloja, ei katsojaystävällisiä jalkapalloareenoita, eikä monta muutakaan liikuntatarpeiden tyydyttävää ja kaivattua rakennusta.

Maamme urheiluväki rahoittaakin monelta osin Suomen vointia, mutta ei saa itselleen kaikkea mitä tarvitsisi. Ei, vaikka itse rakensikin itselleen kaikki edellytykset, mutta muut tulivat poimimaan urheilun rusinoita pullasta.

Urheilun liekki lepattaa silti ikuisesti ihmisen hyväksi.

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kolumni

Erkki Tuomioja

Kirjoittaja on kansanedustaja.

Erkki Tuomioja: Perusasioita väestöräjähdyksestä – ”Se koskettaa meitä kaikkia sekä hyvässä että pahassa”

Ihminen lajina on alle 500 000 vuotta vanha mutta maailmassa ei vielä 6 000 vuotta sitten ollut kymmentäkään miljoonaa ihmistä. Miljardin ihmisen raja ylitettiin vasta 1800-luvun alkupuolella ja kahden miljardin 1920-luvulla. Toisen maailmansodan päättyessä luku oli 2,3 miljardia. Sen jälkeen se on seitsemässäkymmenessä vuodessa enemmän kuin kolminkertaistunut nykyiseen 7,4 miljardiin.

Tällainen väestönkasvu on keskeisin syy siihen, että elämme kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa. Se koskettaa meitä kaikkia sekä hyvässä että pahassa. Se koskee yhtä lailla kaikkia myös siitä riippumatta, onko kotimaamme ydinasein varustettu supervalta tai pieni kääpiövaltio.

Väestön lisääntymisen kasvukerroin on taittunut, mutta kasvu jatkuu parhaassakin tapauksessa siihen saakka, kunnes maapallon väkiluku on ainakin 9, mutta todennäköisemmin jotain 10 ja 11 miljardin välillä. Väestönkasvu on suorassa riippuvuussuhteessa kaikkiin kestämättömän kehityksen ilmentymiin. Siksi ei ole syytä tyynnytellä itseään ajatuksella, että kasvu ennemmin tai myöhemmin päättyy.

Voi paremminkin perustellusti kysyä, onko maailman kantokyky riittävä turvaamaan säällisen elämän edes nykyiselle 7,4 miljardille ihmiselle. Väestönkasvun aktiivista rajoittamista tarvitaan joka tapauksessa edelleen.

Naisten ja tyttöjen kouluttaminen ja heidän valinnanvapautensa turvaaminen on kaikista tehokkain tapa syntyvyyden säätelyyn.

Väestöpolitiikka on herkkä asia. Moni vierastaa väestönkasvusta puhumista siksi, että se usein on sellaisten rasististen poliitikkojen teemoja, joiden mielestä väestön lisääntyminen perustuu ”vääränlaisten” ihmisten lisääntymiseen ja jotka siksi samanaikaisesti haluavat lisätä ”oikeanlaisten” ihmisten syntyvyyttä.

Syntyvyyden sääntely ei ole kehityspolitiikan ainoa tai tärkein asia, joka perustelisi muun kehityspolitiikan laiminlyömistä. Se on oikeastaan ihmisoikeuspolitiikkaa, eikä siihen tarvita mitään ihmisoikeuksia loukkaavia pakkokeinoja, kuten pakkosterilisointeja – ja tällaisena en pidä johdonmukaisesti kaikkia samalla tavoin kohtelevaa Kiinan yhden lapsen politiikkaa.

Naisten ja tyttöjen kouluttaminen ja heidän valinnanvapautensa turvaaminen on kaikista tehokkain tapa syntyvyyden säätelyyn. Sen ohella, että se on paras vastaus väestöräjähdykseen, ovat tällaisen tasa-arvopolitiikan muutkin vaikutukset yksinomaan myönteisiä.

Erkki Tuomioja

Kirjoittaja on kansanedustaja.

Kolumni

EEVA DONNER

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka asuu Espanjassa.

Kun politiikka valjastaa uskonnon

Vähän Madridin ulkopuolella on Kaatuneitten Laakso, joka rakennettiin heti Espanjan sisällissodan jälkeen. Laakson yläpuolella kohoaa  yli 150 metriä korkea kiviristi.

Ristin juurella on krypta, jonka paavi Johannes XXIII vihki basilikaksi vuonna 1960. Basilikaan on haudattu kaksi ihmistä – falangistipuolueen perustaja José Antonio Primo de Rivera ja diktaattori, Generalissimus Francisco Franco.

Kun ohitan Kaatuneitten Laakson ja näen taivasta vasten suuren ristisymbolin, minua sekä etoo että pelottaa. Uskonto on valjastettu palvelemaan pahan voimia. Voimakkaimpien mielivaltaa, demokratian vastaisuutta.

Espanjassa on nykyisin uskonnonvapaus eikä katolinen kirkko ole valtionkirkko. Siitä huolimatta juuri katolisella kirkolla  on suunnatonta harmaan eminenssin valtaa mitä tulee politiikkaan. Se on perintöä Francon ajalta, jolloin kirkko ja francolaisuus elivät käsi kädessä.  Vallassa nyt oleva Partido Popular on suoraa jatkumoa francistiajalta ja sitä äänestetään koska kirkonmiehet siihen kansalaisia kehottavat.

Jos emme pian erota politiikkaa uskonnosta, saatamme nähdä suuren kivisen ristin kohoavan kohti taivasta.

Mutta nyky-Espanjassa on valtava toleranssi niin islaminuskoisia kuin juutalaisiakin kohtaan. Siihen on vakavat historialliset syyt. Espanjassa 1400-luvulla  pakkokäännytettiin kristityiksi maassa vuosisatoja asuneet maurit, muslimit.  Uskontestinä käytettiin sianlihan julkista nauttimista. Jos et syönyt sikaa sinut teloitettiin. Maasta saivat lähteä  kaikki juutalaiset. Jumalan nimissä. Vasta nykyaikainen demokratia, 40 vuotta sitten päättyneen diktatuurin ajan loputtua julisti uskonnonvapauden ja erotti muodollisesti valtion kirkosta.

Euroopassa valtauskontona on historiallisesti ollut kristinusko, sen monissa eri muodoissaan.

Kerta toisensa jälkeen ensimmäisestä ristiretkestä meidän päiviimme on kristinuskoa käytetty sumuverhona tappamiselle, alistamiselle ja toisenlaista uskoa harjoittavien hävittämiselle.

Nyt käyttävät islamin oppia ääriryhmät väärin omassa tappamisagendassaan ja tekevät suunnattomasti hallaa sinänsä rauhantahtoiselle uskonnolle joka on syntynyt juutalaisuuden ja kristinuskon jälkeläisenä. Kristillisyyden nimissä sitten ääripoliittiset liikkeet tuomitsevat itse uskon, eivät sen väärinkäyttäjiä

Suomessa  emme voi enää puhua yksiuskontoisesta maasta jossa politiikka noudattaa maltillista uskonnollista agendaa. Juuri tällä hetkellä maan johdossa on henkilöitä joiden vakaumus kumpuaa uskonnollisuudesta ja joiden politiikka ei palvele kaikkia kansalaisia.

Kun hiljaisesti hyväksymme vihapuheet joissa sekoitetaan ällöttävällä tavalla uskonnollinen ideologia ja sen väärinkäyttäjät, olemme lähempänä uskonvainoja kuin kuvittelemmekaan. Viha näyttää Suomessa jo olevan nousemassa. Johtuuko nykyisen hallituksen omista vakaumuksista että tähän vakavaan ilmiöön ei ole otettu vahvasti kantaa?

Nykyaikana meidän tulisi pyrkiä kohti toleranssia ja ymmärtämistä ja jättää uskonto uskovaisille. Kristillisten eri suuntausten lisäksi on Suomessa noin 100 000 muslimia, vähän alle 2 000 juutalaista, kymmenisen tuhatta hindua ja buddhistia ja suuri joukko ihmisiä jotka eivät harjoita mitään uskontoa. Vaikka valtionkirkko nykymuodossaan on tolerantti ja suvaitsevainen ja pitää itsensä erossa päivänpolitiikasta, ei tarvita muuta kuin että sen johtoon nousee aivan toisenlaisia arvoja omaavia johtajia.

Uskontoa ei pitäisi enää milloinkaan sekoittaa politiikkaan. Kun seurasin Yhdysvaltain presidentin virkaanastujaisia eri kristillisten uskontokuntien edustajat rukoilivat siunausta tulevalle johtajalle. Vähän sen jälkeen presidentti Trump aloitti oman uskonvainonsa islaminuskoisia kohtaan.

Jos emme pian erota politiikkaa uskonnosta, saatamme nähdä suuren kivisen ristin kohoavan kohti taivasta. Eikä se ole armon risti.

EEVA DONNER

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka asuu Espanjassa.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Liisa Jaakonsaari

Kirjoittaja on europarlamentaarikko.

Samasta työstä sama palkka samassa maassa – ”Euroopan demareille tämä on kynnyskysymys”

Euroopan parlamentissa painiskellaan lähetettyjen työntekijöiden direktiivin kimpussa. Aihe on minulle tuttu, sillä Lipposen 1. hallituksen työministerinä olin säätämässä direktiiviä, jota nyt ajanmukaistetaan ja korjataan. Vaikeaa oli silloin ja vaikeaa on nyt.

EU-maasta toiseen tulevalla työntekijällä on usein heikompi sosiaaliturva. Useissa maissa ei ole myöskään säädelty enimmäistyöaikaa tai vähimmäispalkkaa. Työturvallisuus on myös heikompi.

Suomessa työntekijöitä on suojellut työehtosopimusten yleissitovuus, mutta valvonnassa on pahoja puutteita, joten Suomessakaan ei ole vältytty halpatyömarkkinoilta.

Samasta työstä sama palkka samassa maassa -periaate olisi toteutettavissa, jos jäsenmaat haluaisivat. Euroopan demareille tämä on kynnyskysymys. Sitä se oli veroparatiisien sulkemisen ohella myös silloin, kun demarit antoivat tukensa Junckerin komissiolle reilut kaksi vuotta sitten.

Sanojen ja lupausten on muututtava teoiksi.

Nyt vaadimme, odotamme ja toimimme niin, että tuloksia syntyy. Sanojen ja lupausten on muututtava teoiksi.

Sitten tulee iso mutta: erityisesti joukko entisen itäisen Euroopan maita vastustaa direktiiviä kiihkeästi. Läntisessä Euroopassa halvemmista EU-maista lähetettävät työntekijät koetaan kilpailua vääristävinä ja sitä pääosin kannatetaan.

Direktiivi on askel kohti parempaa sosiaalista Eurooppaa. Väärän kilpailun estäminen ja muista EU-maista toiseen liikkuvien työntekijöiden oikeudenmukainen kohtelu on myös paras lääke vihapuheiden ja vierasvihan torjumiseksi.

Direktiivin kohtalo ratkaistaan vielä tämän kevään aikana.

Liisa Jaakonsaari

Kirjoittaja on europarlamentaarikko.

Kolumni

Sanna Marin

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Tampereelta.

Sanna Marin: Kuudella kärjellä kohti kuntavaaleja

Kuntavaalit lähestyvät nopeasti. Ehdokkaat on asetettava helmikuun loppuun mennessä. Kuntakohtaiset vaaliohjelmat on nekin hyvä olla hyväksyttynä viimeistään tällöin. Varsinainen vaalityö ajoittuu maaliskuulle ja huhtikuun alkuun. Vaalipäivä on 9. huhtikuuta. SDP:llä on kaksi kuukautta aikaa tehdä itsestään Suomen suurin kuntapuolue.

Puolue lähtee vaaleihin kuudella kärjellä, joiden varaan kuntakohtaiset vaaliteemat nojaavat.

Kunnilla on oltava nykyistä vahvempi rooli alueidensa elinvoiman ja työllisyyden vahvistamisessa. Työllisyydenhoidon palvelut ja resurssit on saatava yksiin käsiin. Nuorten ja pitkäaikaistyöttömien työllistymisessä on saatava uusi vaihde päälle.

Sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistaminen on toteutettava ihminen edellä. Palvelut on saatava saumattomasti ja nopeasti. Pakkoyhtiöittämistä emme hyväksy. Kolmannen sektorin toimintaedellytykset on turvattava. Tämän eteen teemme töitä eduskunnassa ja kunnissa.

Kuntapalveluja on kehitettävä perheiden arjen ja hyvän elämän tueksi. Laadukas varhaiskasvatus on paras satsaus tulevaisuuteen. SDP haluaa palauttaa subjektiivisen päivähoito-oikeuden ja laajentaa palvelujen maksuttomuuden varhaiskasvatukseen.

Lapsilla ja nuorilla on oltava mahdollisuus harrastaa vanhempiensa tuloista riippumatta.

Tasa-arvoinen koulutus takaa tasa-arvoisen yhteiskunnan. Hyvä peruskoulutus kunnasta ja asuinalueesta riippumatta on yhteiskuntamme kivijalka, jota on vahvistettava. Jokainen nuori on saatava toiseen asteen koulutukseen. Lapset, nuoret ja koulujen työntekijät ansaitsevat terveen työympäristön. Sisäilmainvestoinnit kannattavat.

Liikunta ja kulttuuri kuuluvat kaikille. Lapsilla ja nuorilla on oltava mahdollisuus harrastaa vanhempiensa tuloista riippumatta. Julkiset tilat on avattava kaiken ikäisten käyttöön.

Kunnissa on edistettävä kohtuuhintaista asumista ja asumisen viihtyvyyttä. SDP haluaa kehittää toimivaa joukkoliikennettä, monipuolista asuntotuotantoa ja viheralueita yhdessä asukkaiden kanssa.

Lahden puoluekokouksen viesti on selvä: SDP lähtee kuntavaaleihin yhtenäisenä ja entistä vahvempana joukkueena!

Sanna Marin

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Tampereelta.