Kolumni

Jani Kokko

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Jyväskylän yliopistossa ja viimeistelee väitöstutkimusta Yhdysvaltain poliittisesta historiasta.

Toivoisin, että kaikki ne, jotka ovat pettyneitä ja jopa vihaisia USA:n vaalituloksesta, pääsivät käymään saman keskustelun Carolinen ja Mattin kanssa kuin minä

Kaksi viikkoa sitten maailma järkyttyi. Populistisen miljardöörin rynnistys Yhdysvaltain presidentiksi siirsi amerikkalaiset ja koko maailman epävarmuuden aikaan. Ensimmäistä kertaa läntisen supervallan historiassa joudutaan oikeasti pohtimaan millaista sisä- ja ulkopolitiikkaa uusi presidentti tulee harjoittamaan. Huoleen on syytä, sillä puheet vaalikampanjan aikana ja sen jälkeen ovat olleet epäjohdonmukaisia ja vaihdelleet päivittäin.

Sain itse seurata historiallisten vaalien viimeisiä viikkoja suoraan Yhdysvalloissa. Vaalimatka viidessä osavaltiossa ja lukemattomat keskustelut paikallisten äänestäjien kanssa paljasti, kuinka jakautunut Yhdysvallat tällä hetkellä on ja kuinka vahvasti faktojen vastainen mieliala on vallannut poliittista keskustelua.

Faktattomalle vyöhykkeelle pääsin toden teolla, kun osallistuin Donald Trumpin vaalitilaisuuteen Selman pikkukaupungissa Pohjois-Carolinassa. Tilaisuudesta ei jäänyt oikein muuta päähän kuin aito Kiinassa valmistettu ”Make America Great Again” -lippalakki, republikaanien punaisena luonnollisesti, sekä pitkä keskustelu yhden nuoren pariskunnan kanssa.

Tässä vaiheessa uskoin vielä vakaasti Hillary Clintonin voittoon, mutta Carolinen ja Mattin kanssa käymäni keskustelu sai minut hivenen epävarmaksi omasta analyysistäni. Tässä mielessä keskustelu avasi huomattavasti ajatusmaailmaani sellaiseen Amerikkaan, joka ei omassa somekuplassani tai vaaliuutisoinnissa näkynyt.

Näissä vaaleissa Caroline ja Matt pääsivät äänestämään ensimmäistä kertaa ja heidän äänensä menivät Trumpille.

Matt ja Caroline ovat pienen maaseutukaupungin kasvatteja, joista Matt työskentelee maatilalla ja Carolinen viimeistelee lukiota. Poliittisista kysymyksistä tärkeimmiksi nousivat abortin vastustaminen ja aseenkanto-oikeuden puolustaminen, toisin sanoen he ovat kunnollisia republikaaneja.

He eivät ole käyneet Yhdysvaltojen ulkopuolella kertaakaan. Muutoinkaan matkustelu ei ole yleistä, lukuun ottamatta jouluisia ostosretkiä New Yorkiin. Heitä oikeastaan hieman pelottaa poistua Yhdysvalloista. Koulussa on kuulemma opetettu, että eurooppalaiset vihaavat amerikkalaisia, erityisesti italialaiset.

Ihmettelin tällaista ajatusmaailmaa ja yritin oikaista heidän saamaansa käsitystä eurooppalaisista. Hyväntahtoisuutta ja uskottavuuttani varmasti edesauttoi se, että joku on matkustanut Suomesta asti tuhansia kilometrejä pimenevään iltaan pohjoiscarolinalaiselle pellolle seuraamaan vaalitilaisuutta. Tätä he pitivät huvittavana mutta toisaalta myös kunnioitettavana.

Näissä vaaleissa Caroline ja Matt pääsivät äänestämään ensimmäistä kertaa, ja heidän äänensä menivät Trumpille. Kun kysyin, miksi he kannattavat Trumpia, ensimmäinen vastaus oli, että Hillary Clinton valehtelee. Perusteluita tähän ei oikein tullut, mutta mitäpä niitä näin faktattomalla vyöhykkeellä edes tarvitsee. Pelkkä tunne siitä, että joku valehtelee, riittää vallan mainiosti.

Polveileva keskustelumme käsitteli myös Suomea. He olivat yllättävän kiinnostuneita siitä miten meidän yhteiskuntamme toimii. Luonnollisesti kehuin Suomen julkista koulutus- ja terveydenhoitojärjestelmää, jota Matt yllätyksekseni piti varsin hyvänä asiana. Caroline toki riensi heti korjaamaan, ettei muun muassa koulutus voi olla laadukasta, jos valtio vastaa siitä ja kansalaisilla ei ole vapautta valita ja vaikuttaa koulutukseen itse.

Heille puolestaan tuli yllätyksenä miten Suomi on jatkuvasti kansainvälisten tilastojen kärjessä, kun vertaillaan koulutuksen laatua ja oppimistuloksia. Huomasin keskustelun tässä vaiheessa etteivät he täysin tyrmänneet ”pohjoismaista sosialismia.”

He eivät ole rasisteja, fasisteja tai naisvihaajia, joiksi suurin osa Trumpin kannattajista on leimattu.

Vapaus oli oikeastaan keskustelumme kantava teema. Tämä ei sinällään yllättänyt, onhan Yhdysvallat perustunut aina anglosaksiselle vapausihanteelle, kun taas meillä on keskitytty hegeliläiseen valistusihanteeseen, jossa valtio on kaikki kaikessa. Onneksi nämä kaksi ihannetta kohtasivat toisensa varsin rauhanomaisesti Selman pimenevässä yössä.

Kun keskustelumme siirtyi koskemaan Trumpin vaaliteemoja, paljastui, kuinka tehokkaasti populismi vetoaa ihmisen tunteeseen. Caroline ja Matt eivät uskoneet, että Trump pystyy murtamaan pattitilanteen poliittisessa päätöksenteossa, tuomaan tehtaat ja työpaikat takaisin tai rakentamaan muurin Meksikoa vastaan.

Heille tärkeintä oli pelkästään se, että joku edes puhuu näistä asioista. Poliitikot ovat vaienneet globalisaation huonoista puolista sekä maahanmuuton ongelmista. Molemmat ovat arjen todellisuutta Pohjois-Carolinan pikkukaupungissa. Nyt heille esiintyi ehdokas, joka välittää juuri heidän ongelmistaan.

Toivoisin, että kaikki ne, jotka ovat pettyneitä ja jopa vihaisia vaalituloksesta, pääsivät käymään saman keskustelun Carolinen ja Mattin kanssa kuin minä. He eivät ole rasisteja, fasisteja tai naisvihaajia, joiksi suurin osa Trumpin kannattajista on leimattu. He ovat aivan tavallisia sydämellisiä ihmisiä, jotka vain toivovat politiikan pystyvän edes jotenkin parantamaan heidän elämäänsä. Heillä on tunne siitä, että poliitikot ovat hylänneet heidät. Tätä hylkäämisen tunnetta ei voi faktoilla voittaa eikä luottamusta palauttaa yksissä vaaleissa.

Pelastusta tuskin on luvassa, ja suurin osa näistä ihmisistä tuntuu tietävän sen.

Mattin ja Carolinen kaltaisia ihmisiä löytyi ympäri Yhdysvaltoja useita miljoonia. He kaikki tarttuivat populistisen miljardöörin pelastusrenkaaseen ja tarjoukseen Amerikan suuruuden palauttamisesta. Pelastusta tuskin on luvassa, ja suurin osa näistä ihmisistä tuntuu tietävän sen.

Seuraavan neljän vuoden aikana ajatus ”Make America Great Again” taitaa olla vain pelkkää retorista kuvitelmaa kuin todellisuutta.

Mutta sehän ei haittaa, sillä tunne on järkeä vahvempi.

Jani Kokko

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Jyväskylän yliopistossa ja viimeistelee väitöstutkimusta Yhdysvaltain poliittisesta historiasta.

Kolumni

Hanna Huumonen


Kirjoittaja on europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaaren avustaja.

Jokaisen onneni takana on tragedia — menetin yöunet vihapostien takia

Otan Instagramiin kuvan minusta ja ystävästäni. Se on tärkeä hetki minulle, sillä usein muulloin tunnen syvää yksinäisyyttä muutettuani vieraaseen maahan lyhyellä varoitusajalla.

Kiitän entistä yhteisöäni menneistä vuosista ylitsevuotavan iloisesti, vaikka sen taustalla vellovat valtapelit saivat minut melkein jättämään leikin kesken. Kirjoitan vitsikkään päivityksen, jossa pyydän nettiuhkailijoitani ilmoittamaan etukäteen mahdollisesta erityisruokavaliostaan tullessaan kylään, kun internetin natsit uhkasivat tulla ovelleni ”opettamaan suvakille tapoja”.

Tosiasiassa kävelin kuukauden turvasumutin taskussani ja hädin tuskin poistuin kotoani, koska minua pelotti. Jokaisen jakamani onnenhetken takana on tragedia.

Jaan sosiaalisessa mediassa muitakin asioita. Mielipiteitä.

Luon jatkuvasti sosiaalisessa mediassa positiivista narratiivia elämästäni. Korostamalla onnistumisia ja onnentunteita tarinassani, se vahvistuu ja realisoituu. Se on kuitenkin vain jäävuoren huippu: välillä elämä on ihan hanurista, vaikken niitä hetkiä liitäkään sosiaalisen median narratiiviin.

Jaan sosiaalisessa mediassa muitakin asioita. Mielipiteitä. Ne ovat kuitenkin usein harkittuja loppuun asti, sillä jakamalla keskeneräisiä ajatuksia, olisin haavoittuvaisempi. Samalla kuitenkin suljen oven jo etukäteen monelta hedelmälliseltä keskustelulta ja uudelta oppimismahdollisuudelta.

Menetin yöunet vihapostien takia.

Mitä jos kertoisin sosiaalisessa mediassa vain vastoinkäymisistäni? Siitä, kun tein töissä tyhmän virheen ja tunsin itseni huonoksi ja epäpäteväksi. Sillä yleensä saan töissä paljon onnistumisen kokemuksia. Siitä, kuinka söin taas tosi epäterveellisesti ja repsahdin myös tupakkalakosta. Olin jo elänyt terveellisesti ja esimerkillisesti monta kuukautta. Siitä, kuinka menetin yöunet vihapostien takia.

Samaan aikaan voimaannun päivittäin positiivisista viesteistä tutuilta ja tuntemattomilta. Jokaisen jakamani tragedian takana olisi kuitenkin onni.

Haluan uskaltaa rikkoa täydellisen tarinani silloin tällöin.

Uudenvuodenlupaukseni on kerrankin uskaltaa olla haavoittuvainen. Haluan uskaltaa rikkoa täydellisen tarinani silloin tällöin ja altistaa itseni muullekin, kuin teflonista tehdyille valmiille ajatuksille.

Onni tuntuu onnelta juuri silloin, kun sen vastaparina on myös niitä huonompia hetkiä.

Hanna Huumonen


Kirjoittaja on europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaaren avustaja.

Kolumni

Jani Kokko

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Jyväskylän yliopistossa, joka viimeistelee väitöstutkimusta Yhdysvaltain poliittisesta historiasta.

Trump teki historiaa — käytti tätä sanaa ensimmäistä kertaa Yhdysvaltain presidenttien virkaanastujaispuheessa

Solidaarisuus. Siinä sana, jota ei ensimmäisenä yhdistetä Yhdysvaltain uuteen presidenttiin. Hän on tullut tunnetuksi lähinnä solidaarisuudesta itseään kohtaan niin liike-elämässä kuin politiikassa. Kuitenkin tuo sana esiintyi ensimmäistä kertaa Yhdysvaltain presidenttien virkaanastujaispuheiden historiassa viime perjantaina, kuin alleviivaten ristiriitaa käsitteen sisällön ja sen sanojan kanssa.

Käsitteellä solidaarisuus voidaan hyvin kuvata virkaanastujaisia, sillä tilaisuus on symboloinut perinteisesti yhtenäisyyttä ja yhteistyötä. Valta on vaihtunut hallitusti ja rauhanomaisesti hallinnolta toiselle, Yhdysvaltain presidenttien virkaanastujaiset ovat olleet seremonia, jota koko maailma on ihaillut ja pitänyt esikuvana vuosikymmenten ajan.

He, jotka olivat saapuneet paikalle pitivät yllään kauniisti sanottuna väkinäistä hymyä.

Viime perjantaina tuon esikuvan julkisivu mureni ja tilaisuus edusti yhtenäisyyttä lähinnä retoriikan tasolla. Paikalla toki oli liittovaltion keskeiset poliittiset toimijat ja vaikuttajat, mutta suuri joukko, lähinnä demokraattien kongressiedustajia, boikotoi juhlallisuuksia. He, jotka olivat saapuneet paikalle pitivät yllään kauniisti sanottuna väkinäistä hymyä.

Vallanvaihdon ristiriita ja monen amerikkalaisen epäluulot uutta presidenttiä kohtaan personoituivat Michelle Obamassa. Hänen kasvoillaan ei koko seremonian aikana ollut havaittavissa pienintäkään hymyä, paitsi silloin kun hänen miehensä astui korokkeelle viimeistä kertaa Yhdysvaltain presidenttinä.

Uuden presidentin ”Amerikka ensin” – linja julistaa solidaarisuutta vain Amerikalle ja amerikkalaisille. Kuten presidentti sanoi, ”kansakunta on olemassa palvellakseen kansalaisia.” Presidentin mielestä Yhdysvallat on liian pitkään rikastuttanut panostuksillaan vieraiden maiden kansalaisia, hyläten ne ihmiset joille hänen vaalivoittonsa antoi äänen. Valta on nyt palautettu takaisin kansalle.

Toisella vuosituhannella virkaanastujaisista on tullut ristiriitojen, ei yhtenäisyyden symboli.

Kansa ei kuitenkaan ole yhtenäisenä ottamassa vastaan valtaa. Yhdysvallat on tällä hetkellä jakautuneempi kuin koskaan aikaisemmin sitten sisällissodan. Poliitikkojen ja puolueiden loittonemisesta 1990-luvulla alkanut kahtiajako on nyt jakanut myös suuren osan tavallisista amerikkalaisista konservatiiveihin ja liberaaleihin.

Vallanvaihdoissa Clintonilta Bushille ja Bushilta Obamalle tuo kahtiajako on pahentunut. Toisella vuosituhannella virkaanastujaisista on tullut ristiriitojen, ei yhtenäisyyden symboli. Tässä suhteessa uuden presidentin puheessaan esittämä visio ”kun Amerikka on yhtenäinen, Amerikka on pysäyttämätön,” ei edusta poliittista realismia.

Yhdysvaltain rajojen ulkopuolelle solidaarisuus ei tule enää olemaan ilmaista. ”Etsimme ystävyyttä ja hyvää tahtoa maailman kansakuntien kanssa – mutta teemme sen ymmärtäen, että jokaisen kansakunnan oikeutena on asettaa omat intressit etusijalle.” Kansallinen turvallisuus on muodostanut Yhdysvaltain ulkopolitiikan ytimen, mutta sitä on vahvistettu sitoutumalla puolustamaan liittolaisia ilman ehtoja. Nyt tuo ulkopolitiikan kulmakivi on murrettu maailman suurimpien asevoimien uuden ylipäällikön toimesta.

Mikäli Yhdysvaltain ja amerikkalaisten etu sitä vaatii, liittolaiset ollaan valmiita hylkäämään, elleivät he maksa konkreettisesti suojelustaan. Suojelu voi tulla kalliiksi, sillä Yhdysvaltain uuden ulkopoliittisen linjana mukana tulee myös protektionistinen kauppapolitiikkaa. Yhdysvaltain ryhtyessä muodostamaan suojamuureja taloudelleen ja työllisyydelleen, ei monelle maalle ole merkitystä ovatko he Yhdysvaltain liittolaisia vai vihollisia.

Amerikasta tehdään jälleen suuri. Mutta kysymys kuuluukin: keiden kustannuksella?

Mutta kaikesta huolimatta valta on vaihtunut ja Yhdysvalloilla on uusi presidentti. Hänen myötänsä on jo alkanut uuden solidaarisuuden toteuttaminen Valkoisen talon toimesta presidentin allekirjoitettua ensimmäisenä virkatyönään määräyksen Barack Obaman terveydenhuoltouudistuksen kumoamiseksi.

Tämän jälkeen on tulossa useita sosiaaliturvaan, terveydenhoitoon ja julkiseen koulutukseen liittyviä uudistuksia, jotka tulevat entisestään heikentämään erityisesti vähemmistöjen asemaa Yhdysvalloissa. Kuten presidentti julisti perjantaina amerikkalaisille ”Äänenne, toiveenne ja unelmanne, määrittelevät Amerikan kohtalon.” Hänen johdollaan Amerikasta tehdään jälleen suuri. Mutta kysymys kuuluukin: keiden kustannuksella?

Jani Kokko

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Jyväskylän yliopistossa, joka viimeistelee väitöstutkimusta Yhdysvaltain poliittisesta historiasta.

Kolumni

Joona Räsänen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Joona Räsänen: Yhdessä-teeman hengessä puolueet voisivat hetkeksi unohtaa päivänpolitiikan erimielisyytensä

Suomessa juhlistetaan tänä vuonna itsenäisyytemme satavuotista taivalta. Itsenäisyyden juhlavuosi tarjoaa meille mahdollisuuden paitsi pohtia yhteistä historiaamme myös katsoa rohkeasti kohti kansakuntamme tulevaisuutta.

Suomen kehitys viimeisen sadan vuoden aikana on todellinen menestystarina. Pienestä maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta kehittyi vuosisadassa moderni hyvinvointivaltio. Erilaisten kansainvälisten vertailujen valossa Suomi on jo useamman vuosikymmenen ajan ollut maailman paras maa kansalaisilleen asua ja elää.

Vaikka Suomella on edelleen paljon vahvuuksia ja mahdollisuuksia, on tässä ajassa liikkeellä monia meitä haastavia muutosvoimia sekä uhkatekijöitä. Menneiden vuosien menestyksen muistelun sijaan vuosi kannattaa käyttää siksi pohtien sitä, miten Suomen seuraavatkin sata vuotta tulevat olemaan menestystarina. Tulevaisuutemme uhat toteutuvat kyllä odottelemalla, mutta mahdollisuuksiin tarttuminen vaatii tekoja.

Suomi voisi samalla tässä asiassa näyttää esimerkkiä muulle maailmalle.

Suomessa tehdään paljon laadukasta tulevaisuustutkimusta, mutta se on valitettavan irrallaan poliittisesta päätöksentekoprosessista. Päätöksenteon aikajännekin ulottuu usein yhteen, maksimissaan kahteen, vaalikauteen. Meillä on myös tapana yliarvioida muutosten vaikutuksia lyhyellä aikavälillä ja vastaavasti aliarvioida vaikutuksia pitkällä aikavälillä. Tämän takia olisi keskeistä vahvistaa pidemmän aikavälin tulevaisuusajattelua ja sitoa se päivänpolitiikan päätöksentekoon.

Itsenäisyytemme juhlavuoden hengessä puolueet voisivat yhdessä lähteä hahmottelemaan seuraavan vuosisatamme menestystarinan aineksia. Yhdessä-teeman hengessä puolueet voisivat hetkeksi unohtaa päivänpolitiikan erimielisyytensä ja keskittyä yhdessä luomaan pitkän aikavälin tulevaisuusvisiota Suomelle. Tällainen yhteinen kauaskatseinen tulevaisuuspohdinta lisäisi yhdessä tekemisen henkeä myös politiikkaan.

Suomi voisi samalla tässä asiassa näyttää esimerkkiä muulle maailmalle. Kyky katsoa yhdessä pidemmälle, yli tämän hetken poliittisten erimielisyyksien, olisi nyt arvokasta. Suurimmat haasteemme ovat globaaleja ja ne pitää ratkaista.

Yhdessä.

Joona Räsänen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Mikkel Näkkäläjärvi

Kirjoittaja on Demarinuorten puheenjohtaja.

Kohtalon vuosi 2017: Eurooppaa vaivaava johtajuuden puute on otettava vakavasti — nyt jos koskaan Suomen on otettava jälleen roolia

Maailman hullua vuotta 2016 seuraa Euroopan kohtalon vuosi 2017. Globalisaatio on vastatuulessa, nostalginen nationalismi nostaa päätään ja ihmisoikeusmyönteisiä arvoja haastetaan.

Kuluvana vuonna on edessä Euroopan Unionin tulevaisuuden kannalta tärkeitä vaaleja niin Ranskassa, Saksassa, Alankomaissa kuin Italiassakin. Vaalien tulokset määrittävät Euroopan suunnan, ja siitä on järkevää olla Suomessakin kiinnostunut.

Suurvaltapolitiikka tekee uutta tuloaan kovaa kyytiä. Niin USA:n, Kiinan kuin Venäjänkin valtionjohdon puheista on helppo päätellä, että jatkossa tullaan nojaamaan yhä vahvemmin valtionjohtajien neuvotteluihin ja valtioiden kahdenvälisiin suhteisiin. Kansainvälinen järjestys ja oikeus saavat väistyä.

Tällaisessa maailman tilassa pienille Euroopan maille on sulaa hulluutta toivoa eurooppalaisten instituutioiden heikkenemistä.

Tiedämme mihin nationalismi on pahimmillaan johtanut: sotaan, väkivaltaan, sortoon ja kuolemaan.

Euroopan Unioni on kohdannut monia haasteita. Etelä-Eurooppaa repii taloudellinen ahdinko ja valtavat sosiaaliset ongelmat, terrorismi pitää Eurooppaa varpaillaan, pakolaistilannetta ei olla saatu kunnolla haltuun, pitkä taantuma heikentää hyvinvointia ja populistit lietsovat ihmisiä vihaan.

Nationalististen liikkeiden suosion kasvaminen on tehnyt monista poliitikoista varovaisia ja arkoja, vaikka juuri näinä aikoina olisi tilausta suoraselkäisyydelle. Tiedämme mihin nationalismi on pahimmillaan johtanut: sotaan, väkivaltaan, sortoon ja kuolemaan.

Mallia voi katsoa Kanadasta. Arkailun sijaan Pääministeri Justin Trudeau meni syyrialaisia pakolaisia vastaan lentokentälle, toivotti tervetulleeksi Kanadaan ja on maan ja ehkä koko maailman suosituin poliitikko. Hän toimii täysin päinvastoin kuin maailmalla jylläävät populistit: luo toivoa tulevasta, kunnioittaa ihmisoikeuksia ja haluaa rakentaa parempaa tulevaisuutta yhteistyöllä. Trudeaun idea on voimaannuttaa ihmisiä positiivisella viestillä.

Koko Eurooppaa vaivaa akuutti johtajuuden puute. Myös Suomessa on tultu kauas siitä, kun Paavo Lipposen ja Erkki Liikasen johdolla mentiin EU:n ytimiin ja päättäviin pöytiin. Viiden miljoonan Suomi oli 500 miljoonan Euroopassa vahva tekijä.

Suomen pitkä linja on ollut olla osa ratkaisua, ei osa ongelmaa. Nyt olemme pakoilleet vastuuta vastustamalla fiksua koko Euroopan laajuista pakolaispolitiikkaa, olleet mukana laittamassa Kreikkaa kontalleen ja keskittyneet puhumaan lähinnä maatalouden kriisistä.

Nyt jos koskaan Suomen on otettava jälleen roolia kansainvälisessä politikassa.

On selvää, että EU on saatava jälleen toimimaan, mikäli haluamme olla aidosti itsenäisiä. Tarvitsemme tiiviimpää talous-, puolustus- ja ulkopolitiikkaa, kuin myös tiiviimpää Pohjoismaista yhteistyötä. Ilman vahvaa EU:ta Suomelle jää kumartelijan osa.

Etenkin Suomen 100-vuotisjuhlavuonna juhlin itsenäisyyttä, muistelen historiaamme ja nautin vapaudesta, jonka sotiemme veteraanit meille taistelivat. Kansakunta on aidosti vapaa vain silloin, kun se voi tehdä päätökset itsenäisesti. En kaipaa aikaa, jolloin jouduimme kumartamaan itään.

Nyt jos koskaan Suomen on otettava jälleen roolia kansainvälisessä politikassa. Tässä myös SDP:n on terästäydyttävä. Aikamme haasteet ovat globaaleja, joten ratkaisujenkin on oltava.

Mikkel Näkkäläjärvi

Kirjoittaja on Demarinuorten puheenjohtaja.

Kolumni

Timo Harakka

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.) ja SDP:n puheenjohtajaehdokas.

Timo Harakka: Sosialismi ei ole kuollut

Ihmiskunta rakentaa parempaa maailmaa askel kerrallaan. Joskus harppaukset ovat pitkiä, useimmiten varsin lyhyitä. Olennaista on suunta ja liike.

Puolueemme syntyi tarpeeseen vapauttaa ihminen työn orjuudesta, tiedon puutteesta ja epätasa-arvosta. Sen syntyä elähdyttivät sanat sosialismi ja demokratia.

Yli sadan vuoden aikana on saatu valtavasti aikaan. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, työajan lyhennys, vapaa ja ilmainen koulutus, terveydenhuollon ja sosiaaliturvan uudistukset. Edellisille polville, hyvinvointiyhteiskunnan rakentajille, kuuluu suuri kunnia.

Mutta miten itse vaalimme tätä perintöä? Miten uudistamme yhteiskuntaa?

Jos sosialismi tarkoittaa määrätietoista tulojen tasausta, sitä tarvitaan tänään enemmän, eikä vähemmän.

Kuten jokainen Thomas Pikettyn teeseihin tutustunut tietää, maailma on eriarvoisempi kuin koskaan. 62 ihmistä omistaa saman kuin puolet maapallon asukkaista. Siis yhteen linja-autoon mahtuva joukko on rikkaampi kuin 3,75 miljardia ihmistä.

Rikkain yksi prosentti omistaa maapallon varoista enemmän kuin loput 99 prosenttia. Jos sosialismi tarkoittaa määrätietoista tulojen tasausta, sitä tarvitaan tänään enemmän, eikä vähemmän.

Mauno Koivisto kirjoitti jo 1960, ettei sosialismi enää tarkoita yhteisomistusta. Yhteiskunta vaikuttaa omistamiseen veroilla ja laeilla, työehdoilla ja talouspolitiikalla. Väinö Tannerille käytännön sosialismia oli osuustoiminta. Aitoa kilpailua edistävä kuluttajaliike on sydäntäni lähellä, siksi olen HOK-Elannon hallintoneuvoston jäsen.

Olen sanonut olevani Supercell-sosialisti. Mitä se tarkoittaa?

Toivon, että suomalaiset yritykset menestyvät kovassa kansainvälisessä kilpailussa – ja tekevät törkeän hyvää tulosta. Siitä voitosta suoritetaan kohtuullinen vero, kuten Supercell nurkumatta tekee. Verorahoilla yhteiskunta tarjoaa uusia mahdollisuuksia jokaiselle suomalaiselle.

Minun sosialidemokratiani tarkoittaa jokaiselle avoimia mahdollisuuksia ja oikeuksia. Olen itse tuon kultaisen kehitystien kasvatti. Syntynyt tehtaan piipun juurelle, kasvanut työläisperheessä ja päässyt ensimmäisten joukossa peruskouluun. Minun sukupolvelleni tarjoutui se mahdollisuus, joka vanhemmiltamme puuttui.

Haluan omille lapsillenikin samat mahdollisuudet, jotka itse olen saanut. Ja sen eteen olen valmis taistelemaan.

2020-luvun sosialidemokratian haaste on kaksiosainen.

Äärikapitalismin ja pankkikeinottelun vaarat paljastuivat vuonna 2007 alkaneessa finanssikriisissä. Kirjassani Luoton loppu (2009) esittelin vastuullisempia vaihtoehtoja – joita ei toteutettu. Seuraava kirjani Suuri kiristys (2014) kuvaa seurauksia: oikeiston aiheuttamaa lamaa, suurtyöttömyyttä, äärioikeiston ja populismin nousua.

Jotta vastaamme sosialidemokraattisten rakentajapolvien haasteeseen, meidän on uudistettava Suomea, Eurooppaa, maailmaa.

2020-luvun sosialidemokratian haaste on kaksiosainen. Ensin on purettava uusliberalistinen, yksityistävä ja eriarvoistava ideologinen järjestelmä. Sitten on rakennettava sosiaalisesti oikeudenmukainen, ympäristöä kunnioittava aito markkinatalous.

Jos tämä on Bernie Sandersin mainostamaa demokraattista sosialismia, niin olkoon: ei nimi henkilöä pahenna.

Kirjoitus on osa SDP:n puheenjohtajaehdokkaiden kirjoitussarjaa, jonka aloitti Antti Rinne. Tytti Tuppuraisen kirjoitus ilmestyy 26.1.

Timo Harakka

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.) ja SDP:n puheenjohtajaehdokas.