tyovaenkirjallisuuspaiva
kaisaniemi

Tommi Kinnusen hittiromaani kääntyy Oulussa oopperaksi

Kuva: Jussi Tuokkola
Näyttelijä Mikko Leskelä ja baritoni Gabriel Suovanen nähdään Oulun kaupungiunteatterin oopperassa Neljäntienristeys.

Oulussa satavuotiaan Suomen juhliminen aloitetaan Heta Haanperän kaupunginteatteriin ohjaamalla oopperalla ”Neljäntienristeys”, joka saa kantaesityksensä suurella näyttämöllä tämän viikon perjantaina.

Neljäntienristeys perustuu kuusamolaissyntyisen Tommi Kinnusen samannimiseen kriitikoiden suitsuttamaan ja lukijoiden rakastamaan esikoisromaaniin. Kirja oli vuonna 2014 Finlandia-ehdokas, ja se voitti seuraavana keväänä journalistigaalan yhteydessä jaetun ensimmäisen Vuoden kirja -palkinnon sekä Kirjakauppaliiton Kiitos kirjasta -mitalin samana vuonna.

Oopperan on säveltänyt kansainvälisesti tunnettu ja useita palkintoja saanut Tapio Tuomela.

– Neljäntienristeyksen sävelmateriaalin pohjalla on minulle läheinen modernistinen eetos, mutta alkuteoksesta löytyvät vihjeet suorastaan velvoittivat käyttämään myös kansanmusiikkia, hengellistä musiikkia ja iskelmää, kertoo Tuomela sävellystyönsä perustasta.

– On hienoa, että tämän ajan esikoiskirjailija pystyy nousemaan kansalliskirjailijoiden rinnalle kertomaan jotain ikiaikaista suomalaisuudesta. Neljäntienristeys on meidän suomalaisten sukujen historian kokoava kokemus. Se käy läpi Suomen historiaa ihmisten mikrotasolla ja pureutuu perheenjäsenten risteyskohtiin, sanoo puolestaan oopperan ohjaaja Heta Haanperä.

Libreton on kirjoittanut palkittu kirjailija, kääntäjä ja dramaturgi Sami Parkkinen. Orkesterina on EU-alueen pohjoisin sinfoniaorkesteri  Oulu Sinfonia kapellimestarinaan Erkki Lasonpalo. 

Neljäntienristeys on neljän elämän risteys, jossa kohtaavat kolme naista ja yksi mies. Tapahtumien näyttämönä on kolmen sukupolven Suomi, joka ensin vaurastuu ja rakentaa, sitten sotii ja menettää, mutta lopulta rakentaa uudelleen ja taas vaurastuu. Kuva tarkentuu Kuusamoon, pohjoiseen rajapitäjään, jossa elämää säätelevätpienen paikkakunnan käyttäytymisnormit. Siellä rakennetaan, sieltä joudutaan evakkoon, sinne palataan ja paetaan.

Oopperan päärooleissa solisteina esiintyvät Jenny Carlstedt (Lahja), Virpi Räisänen (Maria) ja Gabriel Suovanen (Onni) ja muissa rooleissa liki 20 laulajaa ja näyttelijää.

Oopperalla on esityksiä kaikkiaan vain kymmenen aikavälillä 13.1.–11.2.2017.

 

Keskustelua aiheesta

Juhlaviikoilla koettiin nokkahuilumusiikin uudenlainen tuleminen – soinnin, virtuositeetin ja kokeilun taikaa

Kuva: Pietari Purovaara
Nokkahuilukvartetti Bravade on virtuoosimaisen monipuolinen yhtye.

Nokkahuilu on kokenut aikamoisen kasvojenkohotuksen sitten viime vuosisadan puolenvälin suvantovaiheen. Suunta on ollut vaihteleva ja vauhdikas kohti laajenevaa suosiota.

Syynä tähän voinee pitää aika yksiselitteisesti soittimen jumalaisen kaunista ääntä. Ja sitä, että soittimia on saatavissa! Lisäksi huilun soitinperhe on sointiväreiltään näyttävä, vaihtelua ja luonteenpiirteitä on. Miksei musiikkikulttuurin yleisellä rikastumisella ja nousulla ole silläkin ollut merkityksensä.

Renessanssista nykypäivään

Juhlaviikkokonsertin ohjelman lähtökohtana oli renessanssi ja barokki, aikamme musiikki sen päätepiste. Helmiä tuntui löytyvän satojen vuosien säteellä!

Illan toisena esitetty, anonyymi teos edusti renessanssia. Siinä pohjaa tulevalle.

Tarquinio Merulan (1595-1665) ”La Lusignuola” on peräisin barokin varhaiselta ajanjaksolta, mistä toisenkin italialaissäveltäjän, Salomone (Salamone) Rossi, (1570-1630) kappale.

Noihin aikoihin oli tapana säveltää varsin koristeellisia ja efektiivisyydessään jopa ylilyöviä kappaleita. Hallittu hulvattomuus oli vallalla ja ohitti muuten tyylitaidoissaan mennen tullen nykyajan narsistisen imelän omahyväisyyden.

Helsingin juhlaviikot, Kansallisoopperan Alminsali

Bravade & co: Jotta näkisin sinut paremmin

Bravade-nokkahuilukvartetti: Pauliina Fred, Sunniva Fagerlund, Hanna Haapamäki, Hanna Kangasniemi

Rytminen menohalu sävellyksissä oli kova, kromaattisuus tuttua. Asiaan kuului luonnollisesti myös kokeilu. Rikasta aikaa!

Tarquinio Merula sekoittaa mielistelevästi kutsuvassa La Lusignuolassa vaikkapa linnun luonteen ja inhimillisen tahdon ja tavat (assosiaatio sallittaneen). Kumpi kumpaista kohti kurkotti, jääköön arvoitukseksi. Kvartetti näytti heti alussa mitä tuleman pitää. Melkoinen taituriyhtye, mahtava luova joukko!

Salomone Rossi kehottaa ”Gaillardessa” (hilpeän reipas laulu) Zambalinaa hillitsemään itseään päätellen siitä, millainen revontulien synnyn kaltainen rauhallinen kaari teoksesta huokui.

John Dowlandin (1563.1626) ”Weep you no more, sad fountains” (Ei enää itkua, surun lähteet) on kauneudessaan haikea ja vetoava. John Blackin (1520-87) harmonisesti huokailevassa ”When shall my sorrowful sighing” (lainaus Thomas Tallisilta) -teoksessa vaikuttaa sula lämpö. Tummat matalat äänet sekä erottuvat toisistaan että kurkottavat yhteen koskettavaksi sävykimpuksi.

Äänen tasoja korkeuksista kontrasyvyyksiin

Sebastian Fagerlundin (s. 1972) Windways päätti huiluyhtyeen perinteisen esiintymisvuoron. Teoksen ei tarvitse häpeillä minkään aikakauden virtuoosikappaleen rinnalla. Sähikäisinä räpsivät sävelet, liukupuhalletut mikrointervallit ja koko ääniala korkeasta sopraninotasosta kontraäänialaan oli suvereenien muusikoiden hallinnassa.

Antti Auvisen (s. 1974) uusinta tekniikkaa ja monia taiteenlajeja käyttävä ”Air” (Ayre) kaivaa muusikoista etäisimmätkin taidonsiemenet esiin. Tekniikoille ei tunnu oleva loppua, sointiryväs on mielikuvituksellinen. Äänet kuopivat maan syvältä auki, uumen murtuu ja sykkii kumisten. Teos soi puheenomaista huilusointia, tehosteita haetaan soittimesta niin sudin kuin sahan kanssa sekä tippuvan veden pisarointia vahvistamalla. Köysien idea ja liike sitovat musiikin keinuunsa etääntymään ja liki tulemaan. Käynnissä on mielteiden lähes rajaton liikekannallepano.

Mieleen tuli sekin, että halukkuus toteuttaa uutta kylvi hyvien löydösten ohella itsetarkoituksellisuutta vieden pohjaa tehokkuudelta ja satuttavuudelta. Keksiä aina voi, kun asialle antautuu.

Teoksissa esiintyi myös nais- ja miestanssija. Tanssin väritys ja liike sisällöllistä efektiä myöten oli osuvasti harkittu.

Bravade on virtuoosimaisen monipuolinen yhtye. Soittimet vaihtuvat käsissä, puhallus- ja sormitekniikka on hallinnassa, soinnin puhtaus silkka nautinto kuunnella.

Matti Saurama

Keskustelua aiheesta

Juhlaviikkojen HKO-konsertissa kuultiin venäläisiä kuriositeetteja ja saksalaista täyspainoisuutta

Kuva: Chris Lee
Helsingin kaupunginorkesterin kapellimestari Susanna Mälkki.

Juhlaviikkojen perjantaikonsertin päättänyt Gustav Mahlerin ”Das Lied von der Erde” (”Maan laulu”) oli arvoisensa illan huipennus. Teoksen runot on 700-luvun kiinalaisista lähteistä poiminut Hans Bethge (”Die chinesische flöte”, 1907). Tekstit on käännöksessä nimetty mukaelmiksi, kohteliaasti ja asianmukaisesti. Lähdekritiikille lienee paikkansa.

Runot kertovat elämän moninaisuudesta ja kaksijakoisuudesta, kauneuden ja luonnon, ihmisolon, yksinäisyyden ja kuoleman aiheet puhuttavat. Elämän vääjäämättömän kulun hyväksymisen suhteen on aina tehtävää.

Mahlerin monipuolisuus näkyy kiinnostuksena kirjallisuudesta sekä tunnetusti myös filosofiasta. Suuret kysymykset saivat jalansijan hänen ajattelussaan. Tämänkin laulusarjan runoihin on jäänyt säveltäjän kädenjälki teososia muokattaessa.

Kahden laulajan, Gerhild Rombergerin (altto) ja Burkhard Fritzin (tenori) tulkitseman tarinan vuorokerronta nosti esiin Rombergerin sulavaksi hiotun, pakottomana ja liki kulmattomana etenevän korkeahkon alton. Linjakkaassa äänessä on hämmästyttävää vuolautta ja soinnin aatelista kuulautta.

Burkhard Fritz näytti puolestaan miehisen tahtotilan voiman ja suoraviivaisuuden. Heti ensimmäisen osan Juomalaulussa nousutahtien kiskoina kiiltävät säkeet huokuivat korkealla kiitävän tenorin itsevarmuutta ja määrätietoisuutta.

Helsingin juhlaviikot, Musiikkitalo

Helsingin kaupunginorkesteri

Susanna Mälkki, kapellimestari, Gerhild Romberger, altto, Burkhard Fritz, tenori

Mahlerin musiikissa on vahvaa kuvakieltä ja luonnekuvia. Tempoilla ja sävyvaihteluilla sanottava hakee kulloinkin tarvitsemaansa tehoa. Teoksessa on soinnin heleyttä ja lempeyttä, siinä soi vahvuuden kokemus ja tunteitten heittelehtiminen laidalta toiselle. Elämän kirjo on laveasti esillä. Tunnelma vaihtelee vuorolaulun tahdissa, osat esittelevät vuodenaikojen kiertoa, ihmiselämän surua ja toiveita ja luonnon suureen järjestykseen tyytymistä.

Tekijälle ominainen ylilyövä tyylittely piipahtaa sekin teoksessa, lähes mässäilevällä asenteella on omintakeinen paikkansa neljännessä laulussa.

Venäläisen historian havinaa

Dimitri Šostakovitšin Nenä-oopperan jälkeenjääneet välisoitot, interludit, ovat kuriositeetteina vallan nasevia.

Konsertissa kuultiin kolme, syistä tai toisista unhoon jäänyttä oopperan osaa. Ensimmäisen erikoisuus on urkujen asema. Interludi alkaa urkujen sormiolla kiipeilevien sävelten liikehdinnällä, johon korkeiden jousten tremolo tuo oman väri(nä)nsä. Kiihdytys seuraa kuin ensimmäisen pianokonserton kolmannessa osassa, viuhuva ja yltiöpäinen.

Toisessa pääosan saavat balalaikka ja sen sukusoitin domra. Hauskuutta ja korvanhyvää tarjotaan, onhan asialla Šostakovitš. Kolmas on kaihtelematonta kääntyilyä, eri suuntiin tunkeilevaa häpeilemätöntä uteliaisuutta ja sävelten irtipäästelemistä, tanssillista keimailuakin.

Nuoren Igor Stravinskyn Hautajaislaulu on syntynyt säveltäjän opettajan, Nikolai Rimski-Korsakovin kuoleman jälkeen. Stravinsky toivoi voivansa esityttää teoksen jossakin muistotilaisuudessa ja onnistui lopulta. Partituurin tummina humajavat ensisivut antavat vihiä teoksen luonteesta. Kaiho vaihtuu haikeuteen, esiin työntyvä nousu paisuu purkauksenomaisesti. Aran aiheen hienosäätö tapailee vielä varoen eri sävellysteknisiä suuntia. Teoksen peitelty pateettisuus ei häiritse, aitous tunteitten aallokossa näyttää kasvavien suuruuksien kohdalla olevan yhtä yleistä kuin normikansalaisillakin.

HKOn kapellimestari Susanna Mälkki pitelee orkesteriaan tarvittaessa hellästi, tarvittaessa lisää määrätietoisuuden tulivoimaa. Luottamuksellinen suhde johtajan ja muusikoiden välillä on tasaisesti kypsymässä, hedelmällinen.

Matti Saurama

Keskustelua aiheesta

Vastakulttuuri voimissaan juhlaviikoilla – Vixen on opinkappale oopperasta

Kuva: Saara Autere

Silent Operan Vixen perustuu Leoš Janáčekin oopperaan ”Ovela Kettu” sekä uskollisesti että rajusti ja rujosti omille teilleen räjähdellen.

Janáčekin teos perustuu alun perin sarjakuvalle vuodelta 1920 (ilmestyi sittemmin kirjana), mitä voisi jopa pitää viittauksena aikojen takaa tähän maailmanaikaan.

Vixen -oopperaa voi esitysmuodon ja hengen perusteella kutsua myös musikaaliksi, vaikka uskollisuus oopperalle onkin ilmeinen. Koko tuotantokoneisto on saanut tässä aikaan näyttävän produktion. Katsojan selkäpii sen kertoo.

Esitystä kuunnellaan kuulokkeet korvilla, esityksen kieli on englanti. Yleisö seuraa tapahtumia seisoskellen sekä Bruno-salissa vaeltaen, satunnaisesti sinne tänne istahdellen.

Vauhti on vimmainen ja volyymi korkealla, tarinan käänteet käryävät katuoopperan henkeä. Ollaan kuin vastakulttuurin sirkusteltassa ja karnevaalit ovat karata käsistä. Eipä jää epäselväksi, että metsän elämän sijaan tässä seurataan nuorisojoukon, epävarman ja ailahtelevasti aggressiivisen ja hellyyttä kaipaavan seurueen elämää. Ihastutaan, kiinnostutaan, kähmitään, torjutaan, tullaan raskaaksi, liikutellaan huumekääröjä ja kaljoitellaan.

Kun alkuperäisen tarinan lopussa Kettu ammutaan, ammuttavaksi osuu nytkin kettu, tyttö nimeltä Vixen.

OOPPERA

Helsingin juhlaviikot, Konepajan Bruno

Silent Opera: Vixen (Leoš Janáčekin oopperan Ovela Kettu pohjalta)

Ohjaus, libretto Daisy Evans – Musiikinjohto Stephen Higgins – Musiikin sovitus Stephen Higgins, Max Pappenheim – Lavastus Kitty Callister – Valaistus Jake Wiltshire – Äänitys David Gregory, Max Pappenheim –

Rooleissa Rosie Lomas, Ivan Ludlow, Timothy Dickinson, Robin Bailey, Rosanna Ter Berg, Jessie Grimes, Phillip Granell

Laulajat ottavat kaiken irti roolihenkilöistään, antautuvat täysillä pitämään kiinni rispaantuneesta elämänlangasta. Eläytyminen on armottoman raadollista, yleisöä liki tulevaa. Minkäänlainen hillitseminen ei kuulu asiaan, seuraamukset teoista herättävät vasta kaiken jo tapahduttua, jos aina silloinkaan.

Janáčekin musiikki hallitsee taustalla, orkesterisoinnille on tilansa, musikaali-sävyt täyttävät roolihenkilöiden vuorosanat. Mutta solistit saavat näyttää muutakin kuin mageeta kelluntaa. Teknisesti ja fyysisesti vaativia hetkiä osuu yhdelle sun toiselle, etenkin Vixenille. Solistit ovat taitavia ja äänet kestäviä.

Poimin loppuun pienen yksityiskohdan, joka jäi kirkkaana mieleen, ei silmille hyppien, vaan kuin huomaamatta ohikiitäen: vaikea ja herkkä hetki, kettu syö miehen kädestä. Lyhyt kohtaus on lämmöllä ja räikeyttä kaihtaen ohjattu ja esitetty. Mitä kaikkea siihen sisältyykään… mitä kaikkea sen jälkeen…

Kun elämäämme ympäröivä aika on risainen, täynnä vääristyneitä kysymysmerkkejä, tällainen ooppera on paikallaan. Sen merkitys lienee heijastaa, nostaa esiin, näyttää voima ja taistella. Saada yleisö vähintäänkin pysähtymään.

Matti Saurama

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Shokki-ilmoitus legendaariselta muusikolta Ylellä: Olen tehnyt osani

Kuva: Kari Hulkko

Suomalaisen rockin konkari Remu Aaltonen sanoo jättävänsä keikkalavat jäähyväiskiertueen jälkeen. Aaltonen, 69, kertoo asiasta Ylen haastattelussa.

Aaltonen täyttää 70 vuotta tammikuussa. Hän kertoo Ylelle tehneensä nyt oman osansa.

Rokkiveteraanin Last Call -nimisen kiertueen on tarkoitus päättyä Helsingin jäähalliin tammikuussa.

Remu Aaltonen teki läpimurtonsa Hurriganesin solistina ja rumpalina. Myös osa hänen sooloalbumeistaan on menestynyt.

AVAINSANAT

”Hän on ilmiö vielä 40 vuotta kuolemansa jälkeen”

Kuva: Lehtikuva

Rockin kuninkaana tunnetun Elvis Presleyn kuolemasta tulee huomenna kuluneeksi 40 vuotta. Supertähden entiselle kotitalolle, nykyisin museona toimivaan Gracelandiin odotetaan tuhansia faneja muistelemaan idoliaan tämän kuoleman vuosipäivän alla. Kaikkiaan Yhdysvaltain Memphisissä sijaitseva museo odottaa jopa 50 000 Elvis-fanin osallistuvan tähden kuoleman 40-vuotisjuhlallisuuksiin.

Osa ihailijoista ei ollut Elviksen eläessä vielä edes syntynyt, mutta hänen musiikkinsa puhuttelee yhä. Niin myös Elviksen faniklubia Lähi-idän Qatarissa johtavaa 36-vuotiasta Lisa Bseisoa.

– Elvis on kuuluisin kaikista kuuluisuuksista, Gracelandissa useamman kerran vieraillut Bseiso sanoo.

– Hän on ilmiö vielä 40 vuotta kuolemansa jälkeen. Yhä yhtä voimakas kuin rakastavakin.

Nuorisonvillitsijä mursi rajoja ja sydämiä

1950-luvulla uransa huipulla ollut Presley mullisti musiikkimaailman rajoja kaatavalla tyylillään. Hänen musiikkinsa yhdisteli muun muassa rhythm´n bluesia, bluesia, countrya ja gospelia hämärtäen paitsi tyylirajoja myös erottelua Yhdysvaltain mustan ja valkoisen väestön musiikin välillä. Sosiaalisia ja roturajoja rikkova, lantiotaan estoitta pyörittävä ja nuorisoa hurmokseen asti villitsevä tähti sai konservatiivipiirit raivoihinsa.

Elviksestä kehkeytyi yksi populaarikulttuurin suurvaikuttajista, jonka tyyli on muovannut vahvasti listaykkösten seuraavia sukupolvia aina The Beatlesista Rolling Stonesiin ja Bruno Marsiin.

– Hänen kuulemisensa ensi kertaa oli kuin olisi murtautunut ulos vankilasta, muusikko ja kirjallisuuden nobelisti Bob Dylan on kuvaillut rockidolia.

Elvis on yhä maailman eniten levyjä myynyt artisti noin miljardilla myydyllä äänitteellä.

Kuoli vain 42-vuotiaana

Elviksen elämän lopputaivalta varjostivat lääkkeiden väärinkäyttö ja terveysongelmat.

Presley löydettiin tajuttomana kotoaan 16. elokuuta 1977. Hänet kiidätettiin sairaalaan, missä hänet todettiin kuolleeksi vain 42-vuotiaana.

Kuoleman todettiin johtuneen sydämen rytmihäiriöstä. Lääkkeiden väärinkäytön uskotaan olleen ainakin osasyy artistin kuolemaan.

Presleyn hautapaikka on Gracelandissa.

AVAINSANAT