D-analyysit

”Tuli itku, ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan” – jotkut uskovat, että kaikella on tarkoituksensa

Istock
Kolumnit

IISAKKI KIEMUNKI

Kanta-Hämeen sairaanhoitopiirin viestintäpäällikkö

Istock
Kolumnit

IISAKKI KIEMUNKI

Kanta-Hämeen sairaanhoitopiirin viestintäpäällikkö

Istock
Kolumnit

IISAKKI KIEMUNKI

Kanta-Hämeen sairaanhoitopiirin viestintäpäällikkö

Kuluneena kesänä minua ovat mietityttäneet lähinnä velkavankeus, karmivat sairaudet ja kuolema. Onneksi kuitenkin ainoastaan ensimmäinen listasta on koskettanut suoraan itseä, muut ovat viistäneet vain läheltä.

On ollut joka tapauksessa sen verran ”elämänmakuista” menoa, että seksi- tai seksintappajahelteet, saunassa asuminen yhteiskunnan sponsoroimana, lentokoneperformanssit tai rinta paljaana homoklubilla takapuolen piiskaaminen ovat tuntuneet sangen triviaaleilta asioilta, vaikka muu Suomi niihin tuntuu päähuomionsa keskittäneenkin. Toki viimeisin voisi kenties olla ihan kokeilemisen arvoinen tapa rentoutua, jos joskus näistä arjen murheista pääsisi irtautumaan…

Edellisen kolumnini tälle palstalle kirjoitin New Jerseystä, jossa vajaan parin viikon loman aikana sai jonkinlaista perspektiiviä Trumplandian elämään ja arvoisan presidentin persoonaan parin häntä käsittelevän kirjan kautta. Kotiin palattuani postiluukussa odottikin kirje ulosottovirastosta, jossa kehotettiin maksamaan 415 860,60 euroa. Maksuaikaa annettiin tasan viikko.

Siitä tuli elämäni ensimmäinen lasku, jota en ole maksanut. Jäin kuitenkin pohtimaan juuri kokemaani ja lukemaani pohjaten, että USA:ssa syntyneenä Markku Ritaluoma saattaisi hyvinkin olla kyseisen valtion johtaja. Onneksi emme ole vielä siinä vaiheessa kansakuntana, vaikka tuntuu siltä, että luisu on vahvasti siihen suuntaan.

Useimmilla suomalaisilla lapsenusko kuitenkin on tallella.

Oma uskoni niin sanottuun suomalaiseen oikeusvaltioon, viranomaisten jumalaiseen erehtymättömyyteen sekä objektiivisuuteen romahtivat jo pari vuosikymmentä sitten, mutta on sanottava, että Sunny Car Center -sotku, jonka annoin sotkea elämäni jonkinlaisen naivin ja hupsun velvollisuudentunteen ajamana, ei ole mitenkään kirkastanut kuvaa. Useimmilla suomalaisilla lapsenusko kuitenkin on tallella, eikä sitä uskoa paljon horjuta poliisin ynnä muiden laillisuusvalvojien korruptio tai rikostuomiotkaan.

Yksi asia kuitenkin horjuttaa: jos ihminen itse joutuu tekemisiin näiden viranomaisten ja instituutioiden kanssa. Tutkimuksissa on huomattu, että on kyse sitten rikoksista epäillyistä tai rikosten uhreista, luottamus suorastaan romahtaa. Kansainvälisissä vertailuissa on taas huomattu, että mitä enemmän valtio käyttää suhteessa bruttokansantuotteeseensa resursseja esimerkiksi poliisitoimintaan, sitä vähemmän ihmiset luottavat poliisiin. Ja kääntäen: mitä enemmän yhteiskunta panostaa sosiaali- ja terveydenhuollon palveluihin, koulutukseen ja tulonsiirtoihin, sitä korkeampaa luottamus poliisiin on… Koska ihmisten ei tällöin tarvitse olla tekemisissä poliisin kanssa.

No, omat taloudelliset murheet ja väännöt absurdin oikeuslaitosbyrokratian kanssa jatkuvat vielä varmaan puolitoista vuosikymmentä, koska tässä maassa konkurssin tehneitä tai muuten ylivelkaantuneita rangaistaan pidemmin ja ainakin taloudellisesti huomattavasti ankarammin kuin murhaajia ja raiskaajia.

Oma vaimoni tuntuu vain rakastavan sitä enemmän, mitä syvemmälle itse uppoan.

Nuo ajatukset jäivät kuitenkin taka-alalle, kun tuli uutinen luokkatoverini kuolemasta. Hänet vei karmiva ja äärimmäisen nopeasti muutamassa kuukaudessa edennyt ALS-tauti, jota myös me jo hieman etäisemmiksi jääneet tuttavat saimme seurata sosiaalisen median välityksellä. En voinut kuin ihailla sitä tapaa ja avoimuutta, jolla sairaanhoitajana ennen sairastumistaan työskennellyt nainen asiaa päivityksissään käsitteli. Tuli itku, ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan, vuosiin.

Viime viikolla tutustuin vaimon kautta hänen ystäväänsä, joka sairastaa toista aivan hirveää sairautta, johon ei parannusta ole, eikä taida ihan pian tullakaan. CRPS-oireyhtymä on vienyt häneltä jo liikuntakyvyn lisäksi aviomiehen, joka ei kestänyt oman turhamaisuutensa takia rollaattorin kanssa liikkuvaa vaimoa.

Yksin jätetyllä naisella, jonka raajoista vain yksi toimii enää kunnolla ja jota järkyttävät kivut vaivaavat koko ajan, on kuitenkin unelma – hän aikoo painua vielä crossfit-salille treenaamaan, vaikka väkisin. Tulin kiitolliseksi, että oma vaimoni tuntuu vain rakastavan sitä enemmän, mitä syvemmälle itse uppoan.

Pohdin näiden nuorten naisten mieletöntä sitkeyttä ollessani jälkikasvuni kanssa lastentaidefestivaalilla, kun kännykän näyttöön läjähti uutinen ystäväni, paikallisen lehden päätoimittajan täysin yllättävästä menehtymisestä. Hänen kanssaan olimme eläneet vuosikymmeniä monenlaisia vaiheita niin politiikassa kuin sen jälkeen SCC-saagassakin. En ole koskaan ollut tunne-elämältäni varsinaisesti mikään mimosa, mutta nyt portit aukesivat ja porasin aurinkolasieni takana koko vesimonsterityöpajan lävitse.

Suru voi tuoda esiin myös arvokkaat asiat elämässä.

Jotkut ihmiset uskovat, että hyvä ja oikeus voittavat lopulta. Tai että kaikella on tarkoituksensa.

Mitään faktuaalista tai empiiristä todistusaineistoa heillä ei ole esittää teoriansa tueksi, mutta ehkä se sitten helpottaa uskoa niin. Minä en usko enää mihinkään, paitsi siihen, että suru voi tuoda esiin myös arvokkaat asiat elämässä. Ja siihen, ettei ikinä, ikinä saa luovuttaa.

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat