Tuntematon toinen

Kuva: Jonne Renvall
Laura Halonen on yksi Nätyn Hipsterit-esityksen toteuttavista näyttelijäopiskelijoista.
Näty, Teatterimonttu
Hipsterit

Dramaturgi-ohjaaja: Pauliina Hulkko Visuaalinen suunnittelu Pauliina Hulkko ja työryhmä Esityksessä käytettävät tekstit Tor-Björn ja Vilja Hägglund, Jonimatti Joutsijärvi, Eeva-Liisa Manner ja työryhmä Valot: Samuli Hytönen Ääni Nuutti Vapaavuori Puvut, maskit ja tarpeisto Tiina Helin Esiintyjät Antti Autio, Laura Halonen, Markus Lappalainen, Ella Mettänen, Antti Tiensuu, Hegy Tuusvuori (Näty V) ja Tommi Laine

Lähdimme Tampereen yliopiston Teatterimontusta huojentuneina. Oli oikeastaan nähty oikein hyvä esitys. ”Hipsterit” on lepoa ja leikkiä tarjoava taideteos, joka myöntää katsojille täydet oikeudet oman mielikuvituksen käyttämiseen.

Paluumatkan huojentuneisuus johtui menomatkan huolestuneisuudesta. Nätyn henkilökunta vaihtui melkein kokonaan, kun professori Yrjö Juhani Renvall jäi pari vuotta sitten eläkkeelle. Sen jälkeen Näty on näyttänyt uusia taitojaan julkisesti vasta tässä vuodenvaihteessa. Ensin lehtori Mikko Kanninen teki journalistista dokumenttiteatteria 80-luvun tiedotusopillista kaavaa noudattaen.

Nyt on vuorossa professori Pauliina Hulkon ohjaustyö, joka kuulemma osallistuttaa yleisöä. Tuoko Hulkko siis puolestaan Nätyyn 90-luvulta tutun ”aktivoivan” teatterin. Toisin sanoen: pannaanko Näty pilalle? Syrjäyttääkö tieto ja manipulaatio leikin ja taiteen? Tehdäänkö teatterista uusi viestintäkanava?

Tahdikas teatteri lohduttaa

”Hipstereitä” tuntuu luontevalta kutsua ”harjoitukseksi”, vaikka se on isoja riskejä ottanut ja voittanut, huolellisesti tehty näyttämöteos. On siis parasta sopia, että se on teos, jossa harjoitellaan muutamia tärkeitä asioita.

Nätyn uutuutta ei tee mieli luonnehtia ”osallistavaksi”, vaikka yleisö osallistuu toimintaan. Vanha nimi ei käy, koska katsomon ihmisiä ei oleteta osallistumattomiksi tai passiivisiksi. Muutaman elämää parantavan asian harjoitteleminen onnistuu, koska yleisöstä ei oleteta yhtään mitään. Katsoja on tuntematon olio, joka saa leikkiä näyttelijöiden kanssa, jos haluaa. Se, joka leikkiin ryhtyy, pääsee jollakin – joskus melko hassulla – tavalla mukaan tuntemattoman kunnioittamisen harjoitteluun.

Harjoittelu koskee toisen kanssa olemista ja oman itsen kanssa olemista. Tärkeintä on, että ei tungetella. Toinen saa säilyttää ulkopuolisuutensa, jos niin haluaa, mutta tulee silti hyväksytyksi. Hipsterimäinen hyväksyntä ja seurustelun vapaaehtoisuus tekevät esityksestä erinomaista terapiaa.

Lavalla on tänä keväänä valmistuvia nätyläisiä. Heidän työnsä on monitasoista ja silti varmaotteista. Näyttelijä on samalla kertaa pelleilevä ja pelleilemätön. Pelleilevässä näyttelijässä on vakava ja vakavassa pelleilevä puolensa. Tuntemattomien katsojien kanssa leikkiessään näyttelijät voivat opetella näkemään tuntemattoman myös tutussa vastanäyttelijässään ja opettaa katsojiaan huomaamaan, että kuka tahansa on tuntematon. Tämä on tärkeää. Elämä nimittäin on elämisen arvoista vain, jos kunnioitamme tuntematonta. Hipsteriteatteri on hyvä tuntemattoman kunnioittamisen harjoittelupaikka.

Hipsterinäytelmässä ei ole valmiiksi viritettyä draaman kaarta. Teos koostuu maltillisista tapahtumista ja välillä rinnakkain esiintyvistä osioista. Hitaus ja hajanaisuus olisi voinut tuoda tylsyyttä siinä missä intiimi näyttelijäntyön oli vaarassa aiheuttaa kiusaantuneisuutta. Uhkat eivät toteutuneet. Herttaiset näyttelijät ja verkkaiset tapahtumat antoivat rauhaa ja hyvää mieltä, jonka vallassa katsoja hahmotti eri materiaalit omalatuiseksi hipsterikokonaisuudeksi ja tunsi, että muut tekivät samoin.

Uusi hipsteri uskaltaa

Näyttelijät tarjoilivat pieniä etymologioita sanalle ”hipsteri”. Taustalla on englannin ”hip”, lantio. Bostonin mustat käyttivät kaupungilla 40-luvulla kävellessään lantioitaan valtaisan hämmästyttävällä tavalla. Kateelliset keskiluokkaiset valkoiset katsoivat nenät vihreinä ja yrittivät matkia mustia, ryhtyä ”hipstereiksi”.  Hipsterin alkuperässä on siis jotakin hieman noloa. Hipsteri ihaili tuntematonta ja matki hatarasti tämän käytöstä.

Näty korostaa, että hipsterillä on paljon vanhemmat juuret. Ne ulottuvat aina muinaiseen Hippopotamukseen, josta Eeva-Liisa Manner kertoo lyhytproosateoksessaan ”Kävelymusiikkia pienille virtahevoille ja muita harjoituksia” (1957).
Manner kertoo, miten Eno perusti maailman, loi hyrrällään linnut ja valon, värit ja musiikin. Mutta uuden hipsterin eksistentiaalinen syntypaikka muuttui päästämättömän julmaksi. Toisessa luomiskertomuksessa syntyi ensin aika, sitten ruumis, ääni ja varjo sekä niiden jälkeen äiti ja isä ja perheriita ja lopulta kissa Samuel Job Johansson. Kuumuus aineellistui Jobin ympärillä tapiireiksi, sarvikuonoiksi ja virtahevoksi, mutta tapahtumien hautautui kauhuun. Kissa kohtasi pahan. Poika löysi kissan raadon, alkoi oksentaa ja oksentaa vielä tänäkin päivänä.

Mannerin alkusoitto tulee vasta vähän ennen Nätyn loppusoittoa. Siinä esihipsteri on vanginnut itsensä torniin, koska ihmiset eivät tee muuta kuin lisääntyvät, syövät ja sotivat. Lopussa soi Pekka Strengin ”Sisältäni portin löysin” (1970).

Päättelemme, että uusi hipsteri ei nolostele. Hän tulee ulos tornistaan, koska ei voi olla varma, miten muut elävät. Ehkä löytyy joitakuita, jotka tekevät muuta kuin sotivat, syövät ja alistuvat manipulaation kohteiksi. Jos löytyy, niin heidän kanssaan on hyvä hassutella.

Pertti Julkunen

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

”Kestävä kehitys tärkeään rooliin kunnissa” – Mäkisalo-Ropponen: Lapsiin ja nuoriin panostaminen on paras tulevaisuusinvestointi

Kuva: Jukka-Pekka Flander
Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan varapuheenjohtaja Merja Mäkisalo-Ropponen (sd.).

SDP:n kansanedustaja, tulevaisuusvaliokunnan varapuheenjohtaja Merja Mäkisalo-Ropponen toivoo mahdollisimman monen kunnan sisällyttävän kestävän kehityksen syksyllä valmistuviin kuntastrategioihinsa.

– Kestävä kehitys ymmärretään usein pelkkänä ympäristöasiana, mutta siinä yhdistyvät ympäristö, talous ja hyvinvointi. Kestävän kehityksen yhteydessä puhutaan myös kestävästä työstä, koulutuksesta, kulttuurista ja kansalaisten osallisuudesta.

– Ympäristöystävälliset alat biotalous, cleantech, digitalisaatio, fotoniikka ja Green Care -matkailu ovat tulevaisuuden kasvualoja myös Suomessa ja niihin panostamisessa kannattaa ottaa kunnissa etunoja.

Kestävään kehitykseen kuuluu myös hyvinvointitalous. Lainsäädäntö velvoittaa kuntia laatimaan kerran valtuustokaudessa hyvinvointikertomuksen.

– Se ei kuitenkaan yksin riitä. Kunnissa on opeteltava tekemään terveys- ja hyvinvointivaikutusten arviointia osana kaikkea päätöksentekoa. Myös vaihtoehtoiskustannusten laskeminen on tärkeä hyvinvointitalouden työkalu. Hyvinvointitalouteen kuuluu myös hyvinvointi-investointien käsite.

Esimerkiksi vääränlainen säästäminen päivähoidossa ja koulutuksessa tulee pidemmällä tähtäimellä yhteiskunnalle kalliiksi.

Mäkisalo-Ropposen mukaan panostaminen terveyden- ja hyvinvoinnin edistämiseen, sairauksien ja syrjäytymisen ennaltaehkäisyyn sekä kuntoutukseen säästää tulevaisuuden sosiaali- ja terveysmenoja.

– Kaikkein paras tulevaisuusinvestointi on lapsiin ja nuoriin panostaminen. Esimerkiksi vääränlainen säästäminen päivähoidossa ja koulutuksessa tulee pidemmällä tähtäimellä yhteiskunnalle kalliiksi, hän muistuttaa.

YK:n yleiskokous hyväksyi vuonna 2015 globaalin kestävän kehityksen toimintaohjelman 2030. Se ohjaa maailmanlaajuisesti kestävän kehityksen ponnisteluja vuoteen 2030 saakka.

– Suomen Agenda2030 toimeenpanosuunnitelmaa käsiteltiin kevään aikana tulevaisuusvaliokunnassa ja koko eduskunnan käsittelyyn se tulee alkusyksystä. Seuraavassa vaiheessa maakuntien ja kuntien tehtävänä on sisällyttää kestävän kehityksen näkökulmat strategioihinsa, Mäkisalo-Ropponen päättää tiedotteensa.

Hämeenkyrön Sillanpää-ooppera on kesän musiikkirientojen merkkitapaus

Kuva: Mikko Auerniitty
Sauli Tiilikainen laulaa ikääntynemmän Sillanpään roolin Hämeenkyrön Myllykolun onnistuneessa oopperaproduktiossa.

Suomen toistaiseksi ainoasta Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneesta F. E. Sillanpäästä kertova ooppera koki päivänvalon kirjailijan kotitanhuvilla heinäkuisen auringonpaisteen kypsyttämässä illassa hentojen sadetähtien saattelemana.

Myllykolun idyllisellä näyttämöllä esitetyn oopperan idean isä on Waltteri Torikka, pääosan esittäjä.

Lämpimästi myötäkirjoitettu libretto

Oopperan selkäranka, libretto, on rutinoituneen ja ansioituneen Panu Rajalan käsialaa.

Tiivis ja sopivasti tuuletettu juoni keskittyy henkilön sisäiseen maailmaan. Perhe-elämää Siikri-vaimon vierellä käsitellään kaunistelematta, mutta lempeästi. Kansalaissodan osapuolet hakevat huomiota kumpainenkin. Taiteilijaelämän ja -mielen karikot ja hakuisa askellus vievät kirjailijaa. Rajala kohtelee päähenkilöä rehdin suoraselkäisesti ja ymmärtäen.

Rajala tietää dramaturgina oleellisen ja taloudellisen tarpeet. Kyse ei ole aidan madaltamisesta, vaan sen ylittämisestä tottunein elkein. Libretto on lämpimästi myötäkirjoitettu.

OOPPERA

Myllykolun kesäteatteri, Hämeenkyrö

Seppo Pohjola: Sillanpää-ooppera

Libretto Panu Rajala – Ohjaus Marco Bjurström – Kapellimestari Jouni Rissanen ja Petri Komulainen – Lavastus Osmo Rauhala – Puvut Elina Vättö – Äänisuunnittelu Tomi Pietilä – Maskeeraus Kati Räsänen – Rooleissa Waltteri Torikka, Sauli Tiilikainen, Helena Juntunen, Päivi Nisula, Petri Bäckström; Tampere Raw -orkesteri, oopperakuoro

Seppo Pohjolan partituurissa soivat tutut laulukatkelmat, turvallisen tonaalinen orkesterisatsi ja moderni ote. Sopiva sekoitus omiin kääreisiinsä puristettuja makuja.

Musiikkia vie vankka ammattitaito, ooppera soi värikkäänä. Säveltäjä kirkastaa kohtauksia ja tunnetiloja terävästi. Hurjistuneet hetket, dialogilento sekä joukkojen päällekaatuva paatos ja iskukyky purevat. Rytmi leikkii kissaa ja hiirtä laulun kanssa, pulssi kulkee, syke lyö.

Sävyjen vaihteluaste on korkea, meno laahaamaton. Pohjolan musiikki on yhtä lailla käypää kuultavaa kansan juurevalle perussydämelle kuin moderniin tottuneille korville.

Bjurströmillä riittävästi luovaa mieltä

Ohjaaja Marco Bjurströmin tehtävä ei ole ollut yksinkertainen. Libreton rakenne, sen toisiaan leikkaavat tasot ja kaksi pääosan esittäjää (nuorehko sekä iäkäs Sillanpää) edellyttävät luovuutta sekä kokemuksen kapasiteettia.

Ratkaisut eivät onnu.

Huumoria näyttämöllä on harkiten, ylilyöntejä väistellen. Tanssahteleva kuoro olisi silti voinut pumpata kyynärpäitä ja svengipolvia toisinkin. Osa lennokkuuden rajoituksista menee toki ruohomaton piikkiin.

Joukkokohtaukset ovat hyvinkin ilmeikkäitä sekä sanottavan painottamia. Bjurström limittää kohtaukset sujuvasti, pienet eleet ja hienojakoiset väritykset säväyttävät. Riita Eemelin ja Siikrin välillä toimittaa asiansa.

Marco Bjurströmillä on suora, hedelmällisesti viaton asenne työhönsä.

Esitystä helpottaa lavastaja Osmo Rauhalan selkeäpiirteinen pihamaa-näyttämö: kotitanhua-hourula-kapakka-sauna-vapaussodan värit. Tummia, pellavaisia, harmaan ja punavalkoisen sävyjä, luontoa. Viittaus nykyaikaan on DNA:n aminohappojen kirjainyhdistelmässä. Rauhalan heräte muistuttaa: perintö, tarina siirtyy.

Puvustaja Elina Vätön asuissa on tyyliä ja tarpeellista rauhallisuutta. Äänisuunnittelija Tomi Pietilä ja Kati Räsänen maskeeraajana ovat vahvuuksiensa kelpo taitajia.

Kaksi Sillanpäätä, yksi ulkohulttio ja kaksi vahvaa naista

Solisteista baritoni Sauli Tiilikainen (iäkäs Sillanpää) ja sopraano Päivi Nisula (Sillanpään äiti Miina ja Kammion sairaalan hoitaja) vetivät esitystä hyväkuntoisina luottolaulajina. Baritoni Waltteri Torikan Sillanpää oli korskean miehistä kuultavaa. Helena Juntunen oli Sillanpään vaimona syväeletty, sopraanon voima ja tulkinta-asteikko esimerkillistä.

Petri Bäckström Laitilan isäntänä juoppoili aidosti, tenori pellitti piipun korkeudelta naulankantaan nakuttaen. Oopperan orkesteriosuus oli nauhalla, laulut vahvistettu, käytännön ratkaisu.

Pikku huomioita loppunäytöksiä ajatellen: äänentoisto esityksen joka murto-osalle, laulun kiivaissa sanavyöryissä artikulointi yhä hampaisemmaksi, kuoron miesäänille rohkaisu…, laulu hieman alakynnessä orkesterivolyymin kanssa.

Ooppera jätti kirjailijamestarista elävän ja mieliinpainuvan kuvan. Uskoisin, että jokunen kuulija valikoi esityksen jälkeen Sillanpään teosrivistöstä kirjan tai toisen palauttaakseen jotain mennyttä mieleensä tai tutustuakseen vielä lukematta jääneeseen.

Sillanpää-oopperalla on esityksiä 6.8. saakka. Esitykset on loppuunmyyty, mutta peruutuspaikkoja voi tiedustella puhelimitse 045 667 5454.

Matti Saurama

Keskustelua aiheesta

”Liikkukaa, liikkukaa”, kehottaa 92-vuotias Äitee – Siiri Rantanen on ikäpolvea, joka urheili liikunnan ilosta – ei rahasta

Olipa ilo ja kunnia rupatella menneenä lauantaina Hakaniemen torikahvilassa  92-vuotiaan tohmajärveläistytön Siiri ”Äitee” Rantasen kanssa. Aurinko helotti taivaalta yhtä kirkkaana kuin Siirin terävä äly.

– Kun Tohmajärvellä ei ollut muuta tekemistä, niin minä juoksentelin ja hiihdin. Siitä se liikunnan kipinä syttyi. Ja roihuaa yhäkin. Urheileminen on antanut minulle terveyttä. Vain kerran elämässäni olen sairastanut. Se oli iskias, mikä iski. Ainoat liikuntaa helpottavat välineet ovat sauvat, jotka kuuluvat sauvakävelyyn.

Siiri Rantanen on sitä ikäpolvea jolloin urheiltiin liikunnan ilosta, ei rahasta. Siiri oli päivätyöltään  verhoilija ja asui Lahdessa. Hän laati itse itselleen harjoitusohjelmat ja pärjäsi. Myös juoksijana aina SM-kisoja myöten.

Hänen mielestään Suomessa on kyllä hyviä urheilulupauksia varsinkin tytöissä. Asenne on tärkeintä. Jaksaako ohittaa elämän muut houkutukset ja antautua täyspäiväisesti urheilemaan?

Urheilu on antanut hänelle paljon ystäviä, mutta hän hämmästelee, että Aino-Kaisa Saariselta kesti pitkään ennen kuin edes tervehti häntä. Nykyinen terveen ja reippailevan Siirin päivään kuulu muutaman kilometrin sauvakävely ja pyrkimys ehtiä olemaan vierasmannekiini lukuisten kutsujen toteuttamiseksi.

Siiri on syntynyt 14.12.1924, on pituudeltaan 165 senttiä ja kiloja on 58. Eli samat ovat mitat kuin kilpailuaikanaankin. Hänellä on kaksi jo eläkeiässä olevaa poikaa. Lasten edesmennyt isä Arvo Kalervo Rantanen oli urheilumiehiä, joka kannusti perheen äitiä urheilemaan.

Nyt Siiri kannustaa ihmisiä liikkumaan ja urheilemaan kiertäen 100-vuotiasta Suomea yhdessä entisen työtoverinsa tyttären Vikki Vähä-ahon kanssa. Torilla istuessamme Siiri ei saanut hetken rauhaa.Tunnettua persoonaa käteltiin ja musiikkimies Lasse Liemolakin iloitsi päästessään Siirin kanssa poseeraamaan yhdessä ja triokin säesti taustalla.

– Kyllä tämä hivelee, tuumasi elämäniloinen Siiri ”Äitee” Rantanen.

Sporttijuttua riitti, kun Demokraatin urheilukolumnisti Kauko-Aatos Leväaho ja Siiri ”Äitee” Rantanen tapasivat torikahveilla Helsingin Hakaniemessä.

Formularenkaissa samaa kaikua kuin vanhoissa nailonsukissa?

Formulamaailma tarjoaa katsojille hermoja kutkuttavaa jännitystä ja kilpailun suolaa. On ihailtavaa, että kärkinelikon karkeloissa on mukana kaksi suomalaista Valtteri Bottas ja Kimi Räikkönen. Varsinaisia huimapäitä ja ratojen taistelijoita.

Tällä erää britti Lewis Hamilton on nopein, Saksan Sebastian Vettel syyttelee muita ja käyttäytyy ajoittain fair playn vastaisesti. Mutta osaa kyllä ajaakin. Bottas on ratojen rauhallinen ja yhteistyökykyinen herrasmies, joka omaa ajamisen ja taistelemisen lahjat. Räikkönen on muuttunut jäämiehestä pehmoksi perhelisäysten myötä ja taitaa taistot eikä selittele turhia.

Aikanaan ikuisesti kestäviä nailonsukkia tehtiin vain lyhyen aikaa kaupallisista syistä. Onkohan samaa kaikua myös formularenkaissa? Tavallinen tallaaja  saa autonsa renkaita käyttökelvottomiksi muutaman kymmenentuhannen kilometrin ajamisella. Sen sijaan formulakuskit saavat tuhansia euroja maksavat renkaat tuhotuiksi kylläkin muutaman sadan km-ajossa.  Onhan kaupan käytävä. Jos renkaat olisivat kestävämpiä, niin eihän kauppa kävisi. Eikä renkaiden vaihtorulettia nähtäisi.

Lydiard, Brewer, Ormo…. Oliskohan noista ajoista jotain opittavaa?

Tämä on jo jankuttamista. Silti siihen on palattava.

Oskari Mörö ja Nooralotta Neziri ovat taantuneet. Wilma Murtoa ei ole paljoa seipään varressa näkynyt. Ilahduttavana vastapainona kyllä kolmiloikassa Simo Lipsanen, ja pikajuoksussa Samuel PurolaSamuli Samuelsson sekä naisten moukarissa Krista Tervo ovat edistymisen merkkejä. Onpa niitä muitakin. Silti aivan liian vähän.

Aikanaan Jukka Uunila 1960-luvun lopussa palkkasi maailmankuulun uusiseelantilaisen Arthur Lydiardin nostamaan pitemmän matkan juoksijamme maailman huipulle.

1970-luvulla Göran Stubb toi jääkiekkoon kypärä otsallaan pelanneen kanadalaisen rämäpää Carl Brewerin sysäämään Suomen lätkä kv-ympyröiden yläpäähän.

1980-luvulla Kari Ormo keksi virolaisen uintiprofessorin Rein Haljandin kuvaamaan vedenalaista uintitekniikkaa ja Suomesta löytyi pari uimaria maailmanmestareiksi. Jani Sievinen ja Antti Kasvio. Myöhemmin kolmaskin – Hanna-Maria Seppälä.

Jani Sievinen kävi nuorena poikana 1980-luvun alussa isä Esan ja äiti Maritan kanssa valintakeskustelun uinti vai koulu. Valittiin uinti ja Janista tuli maailman paras.

Kymmeniä vuosia sitten urheiluseuroissa oli yhteishenkeä ja urheilun ilmaista opetusta nuorille. On kai niitä nytkin, mutta suuntaus on, että kaikesta pitää maksaa, eikä kaikilla ole siihen varaa. Se karkottaa useita.

Olisikohan noista ajoista jotain opittavaa, kun Suomen urheilua yritetään nostaa edes siedettävälle tasolle maailmassa.

Keskustelua aiheesta

Tokmanni löysi uuden toimitusjohtajan Keskosta

Kuva: Lehtikuva / Antti Aimo-Koivisto

Halpahalliketju Tokmanni on nimittänyt Mika Rautiaisen uudeksi toimitusjohtajakseen. Rautiainen on työskennellyt Keskolla päivittäistavaratoimintojen johtotehtävissä vuodesta 2013. Hän aloittaa Tokmannin toimitusjohtajana viimeistään ensi vuoden alussa.

– Mikalla on kokemusta verkkokaupan ja mobiilipalvelujen rakentamisesta ja kehittämisestä kaupan alalla, sanoo yhtiön hallituksen puheenjohtaja Harri Sivula tiedotteessa.

Tokmanni kertoi kesäkuussa, että sen kannattavuus ei tänä vuonna kasva odotetusti vaan laskee edellisvuoteen verrattuna. Samalla yhtiö ilmoitti, että sen liikevaihto ei kasva odotetusti. Ongelmien syynä on yhtiön mukaan talven leutous ja kevätsesongin tuotteiden odotettua heikompi kysyntä.

Keskustelua aiheesta

Risteykset ovat kuolemanloukkuja – yli puolet pyöräilyturmien uhreista iäkkäitä miehiä

Kuva: Lehtikuva / Mikko Stig

Pyöräilyturman kuolonuhri on Suomessa usein iäkäs mies, käy ilmi Liikenneturvan tuoreesta selvityksestä. Vuosina 2011–2015 tieliikenteen onnettomuuksissa kuoli yhteensä 116 polkupyöräilijää. Heistä kaksi kolmesta oli miehiä. Yli puolet kaikista uhreista oli 65-vuotiaita tai sitä vanhempia.

Alle 18-vuotiaita oli henkensä menettäneistä pyöräilijöistä kahdeksan.

Yksittäisonnettomuuksissa on usein mukana alkoholi.

Eniten pyöräilyturmia tapahtuu risteyksissä tai tien ylityksissä. Moottoriajoneuvo oli osallisena kuudessa kymmenestä pyöräilijän hengen vieneestä onnettomuudesta. Puolet pyöräilijän ja moottoriajoneuvon välisistä kuolemaan johtaneista onnettomuuksista tapahtui pyörätien jatkeella.

Pyöräilijöiden turvallisuutta voitaisiin parantaa risteysjärjestelyjä selkeyttämällä.

Yhtenä syynä pyörätien risteysjärjestelyjen vaikeuksiin pidetään suomalaista käytäntöä suosia kaksisuuntaisia pyöräteitä ja pyörätien jatkeen sijoittamista lähes aina yhteen suojatien kanssa.

– Tämä käytäntö haittaa etenkin nopeita pyöräilijöitä. Ajosuuntaan nähden ’väärästä’ suunnasta tulevat pyöräilijät ovat ajokkien kuljettajille vaikeita havaita, sanoo Liikenneturvan tutkimuspäällikkö Juha Valtonen.

Pyöräilijöiden turvallisuutta voitaisiin Liikenneturvan mukaan parantaa risteysjärjestelyjä selkeyttämällä. Pyöräilijöiden puolestaan tulisi ilmaista kääntymisaikeet selkeästi ja saapua maltillisella nopeudella ylittämään tie.