Tuntematon toinen

Jonne Renvall
Laura Halonen on yksi Nätyn Hipsterit-esityksen toteuttavista näyttelijäopiskelijoista.
Jonne Renvall
Laura Halonen on yksi Nätyn Hipsterit-esityksen toteuttavista näyttelijäopiskelijoista.
Jonne Renvall
Laura Halonen on yksi Nätyn Hipsterit-esityksen toteuttavista näyttelijäopiskelijoista.
Näty, Teatterimonttu
Hipsterit

Dramaturgi-ohjaaja: Pauliina Hulkko Visuaalinen suunnittelu Pauliina Hulkko ja työryhmä Esityksessä käytettävät tekstit Tor-Björn ja Vilja Hägglund, Jonimatti Joutsijärvi, Eeva-Liisa Manner ja työryhmä Valot: Samuli Hytönen Ääni Nuutti Vapaavuori Puvut, maskit ja tarpeisto Tiina Helin Esiintyjät Antti Autio, Laura Halonen, Markus Lappalainen, Ella Mettänen, Antti Tiensuu, Hegy Tuusvuori (Näty V) ja Tommi Laine

Lähdimme Tampereen yliopiston Teatterimontusta huojentuneina. Oli oikeastaan nähty oikein hyvä esitys. ”Hipsterit” on lepoa ja leikkiä tarjoava taideteos, joka myöntää katsojille täydet oikeudet oman mielikuvituksen käyttämiseen.

Paluumatkan huojentuneisuus johtui menomatkan huolestuneisuudesta. Nätyn henkilökunta vaihtui melkein kokonaan, kun professori Yrjö Juhani Renvall jäi pari vuotta sitten eläkkeelle. Sen jälkeen Näty on näyttänyt uusia taitojaan julkisesti vasta tässä vuodenvaihteessa. Ensin lehtori Mikko Kanninen teki journalistista dokumenttiteatteria 80-luvun tiedotusopillista kaavaa noudattaen.

Nyt on vuorossa professori Pauliina Hulkon ohjaustyö, joka kuulemma osallistuttaa yleisöä. Tuoko Hulkko siis puolestaan Nätyyn 90-luvulta tutun ”aktivoivan” teatterin. Toisin sanoen: pannaanko Näty pilalle? Syrjäyttääkö tieto ja manipulaatio leikin ja taiteen? Tehdäänkö teatterista uusi viestintäkanava?

Tahdikas teatteri lohduttaa

”Hipstereitä” tuntuu luontevalta kutsua ”harjoitukseksi”, vaikka se on isoja riskejä ottanut ja voittanut, huolellisesti tehty näyttämöteos. On siis parasta sopia, että se on teos, jossa harjoitellaan muutamia tärkeitä asioita.

Nätyn uutuutta ei tee mieli luonnehtia ”osallistavaksi”, vaikka yleisö osallistuu toimintaan. Vanha nimi ei käy, koska katsomon ihmisiä ei oleteta osallistumattomiksi tai passiivisiksi. Muutaman elämää parantavan asian harjoitteleminen onnistuu, koska yleisöstä ei oleteta yhtään mitään. Katsoja on tuntematon olio, joka saa leikkiä näyttelijöiden kanssa, jos haluaa. Se, joka leikkiin ryhtyy, pääsee jollakin – joskus melko hassulla – tavalla mukaan tuntemattoman kunnioittamisen harjoitteluun.

Harjoittelu koskee toisen kanssa olemista ja oman itsen kanssa olemista. Tärkeintä on, että ei tungetella. Toinen saa säilyttää ulkopuolisuutensa, jos niin haluaa, mutta tulee silti hyväksytyksi. Hipsterimäinen hyväksyntä ja seurustelun vapaaehtoisuus tekevät esityksestä erinomaista terapiaa.

Lavalla on tänä keväänä valmistuvia nätyläisiä. Heidän työnsä on monitasoista ja silti varmaotteista. Näyttelijä on samalla kertaa pelleilevä ja pelleilemätön. Pelleilevässä näyttelijässä on vakava ja vakavassa pelleilevä puolensa. Tuntemattomien katsojien kanssa leikkiessään näyttelijät voivat opetella näkemään tuntemattoman myös tutussa vastanäyttelijässään ja opettaa katsojiaan huomaamaan, että kuka tahansa on tuntematon. Tämä on tärkeää. Elämä nimittäin on elämisen arvoista vain, jos kunnioitamme tuntematonta. Hipsteriteatteri on hyvä tuntemattoman kunnioittamisen harjoittelupaikka.

Hipsterinäytelmässä ei ole valmiiksi viritettyä draaman kaarta. Teos koostuu maltillisista tapahtumista ja välillä rinnakkain esiintyvistä osioista. Hitaus ja hajanaisuus olisi voinut tuoda tylsyyttä siinä missä intiimi näyttelijäntyön oli vaarassa aiheuttaa kiusaantuneisuutta. Uhkat eivät toteutuneet. Herttaiset näyttelijät ja verkkaiset tapahtumat antoivat rauhaa ja hyvää mieltä, jonka vallassa katsoja hahmotti eri materiaalit omalatuiseksi hipsterikokonaisuudeksi ja tunsi, että muut tekivät samoin.

Uusi hipsteri uskaltaa

Näyttelijät tarjoilivat pieniä etymologioita sanalle ”hipsteri”. Taustalla on englannin ”hip”, lantio. Bostonin mustat käyttivät kaupungilla 40-luvulla kävellessään lantioitaan valtaisan hämmästyttävällä tavalla. Kateelliset keskiluokkaiset valkoiset katsoivat nenät vihreinä ja yrittivät matkia mustia, ryhtyä ”hipstereiksi”.  Hipsterin alkuperässä on siis jotakin hieman noloa. Hipsteri ihaili tuntematonta ja matki hatarasti tämän käytöstä.

Näty korostaa, että hipsterillä on paljon vanhemmat juuret. Ne ulottuvat aina muinaiseen Hippopotamukseen, josta Eeva-Liisa Manner kertoo lyhytproosateoksessaan ”Kävelymusiikkia pienille virtahevoille ja muita harjoituksia” (1957).
Manner kertoo, miten Eno perusti maailman, loi hyrrällään linnut ja valon, värit ja musiikin. Mutta uuden hipsterin eksistentiaalinen syntypaikka muuttui päästämättömän julmaksi. Toisessa luomiskertomuksessa syntyi ensin aika, sitten ruumis, ääni ja varjo sekä niiden jälkeen äiti ja isä ja perheriita ja lopulta kissa Samuel Job Johansson. Kuumuus aineellistui Jobin ympärillä tapiireiksi, sarvikuonoiksi ja virtahevoksi, mutta tapahtumien hautautui kauhuun. Kissa kohtasi pahan. Poika löysi kissan raadon, alkoi oksentaa ja oksentaa vielä tänäkin päivänä.

Mannerin alkusoitto tulee vasta vähän ennen Nätyn loppusoittoa. Siinä esihipsteri on vanginnut itsensä torniin, koska ihmiset eivät tee muuta kuin lisääntyvät, syövät ja sotivat. Lopussa soi Pekka Strengin ”Sisältäni portin löysin” (1970).

Päättelemme, että uusi hipsteri ei nolostele. Hän tulee ulos tornistaan, koska ei voi olla varma, miten muut elävät. Ehkä löytyy joitakuita, jotka tekevät muuta kuin sotivat, syövät ja alistuvat manipulaation kohteiksi. Jos löytyy, niin heidän kanssaan on hyvä hassutella.

Pertti Julkunen

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat