Musiikki

Turun Kalevala-oopperan Wäinämöisen ilo on miekassa ja laulussa

Seilo Ristimäki
Ensimmäinen suomalainen oopperan, Die Kalewainen in Pochjola (1886), nähtiin nyt Turun Logomossa ensi kertaa koko komeudessaan. "Palava esitys, polttava kokemus", hehkuttaa kriitikko Matti Saurama.
Seilo Ristimäki
Ensimmäinen suomalainen oopperan, Die Kalewainen in Pochjola (1886), nähtiin nyt Turun Logomossa ensi kertaa koko komeudessaan. "Palava esitys, polttava kokemus", hehkuttaa kriitikko Matti Saurama.
Seilo Ristimäki
Ensimmäinen suomalainen oopperan, Die Kalewainen in Pochjola (1886), nähtiin nyt Turun Logomossa ensi kertaa koko komeudessaan. "Palava esitys, polttava kokemus", hehkuttaa kriitikko Matti Saurama.

Melkoinen uhkayritys ja melkoinen saavutus! Turkulainen oopperahanke auraa talvisen Suomen vuosisataista umpihankea.

Ensimmäisen suomalaisen oopperan ensimmäinen julkinen ensi-ilta näki päivänvalon Kalevalanpäivänä 2017  Turussa ravan ja vedellä täytettyjen kuoppien ympäröimässä Logomossa.

Saksalaissyntyinen musiikkimies pestautui vuonna 1886 Turun soitannollisen seuran kapellimestariksi. Hän oli monipuolinen ja aikaansaapa, pidetty musiikin taitaja. Uusi ooppera Die Kalewainen in Pochjola ilmestyi painettuna vuonna 1992. Oopperasta esitettiin aiemmin vain toinen näytös, mutta kokonaisesitystä ei nähty. Nyt puute on korjattu.

OOPPERA

Logomo, Turku

Karl Mϋller-Berghaus: Die Kalewainen in Pochjola

Libretto F.W.O. Spengler – Kapellimestari  Leif Segerstam – Ohjaus Tiina Puumalainen – Lavastus  Teppo Järvinen – Koreografia  Osku Heiskanen – Valaistus Teemu Nurmelin – Puvut Pirjo Liiri-Majava – Maskeeraus Minna Pilvinen – Kuoron valmennus Märt Krell – Solistit Johanna Rusanen-Kartano,  Petri Lindroos, Tommi Hakala, Christian Juslin, Anna Danik, Kaisa Ranta; Turun filharmoninen orkesteri, Kalewainen kuoro: Chorus Cathedralis Aboensis ja Laulun Ystävät

Oopperan myyttinen tarina on persoonallinen versio kansalliseepoksestamme. Siinä käydään taistelua Pohjolan ja Kalevan kansan välillä. Sammosta ja naittamisesta on kyse. On Louchen ihastuttava tytär Ismo, on veljekset Wäinämöinen ja Ilmarinen ja tämän äiti Luonnotar sekä poika Achti Lemminkäinen. Lopussa käydyn taistelun jälkeen kaikki on hyvin. Pohjola voittaa ja Ismo seuraa voittajia uudelle kotiseudulleen.

Karl Mϋller-Berghausin musiikki on suurieleistä ja tunnevoimaista. Teos pursuaa tekijänsä mielenlaadun ylenpalttista romanttisuutta, täyttyy lähes pidäkkeettömästä latauksesta. Säveltäjäesikuvien läsnäolo on vahva tukisauva, ei mikään piiloteltu kepakko, jota avoimesti käyttää.

Oopperan ohjaaja Tiina Puumalainen on zoomannut roolihenkilöihin. Apuna siinä on esityksen tehokas äänenvahvistus. Kohtauksia ei idyllisesti rakenneta, kaiketi osin tarinan reippaan etenemisen vuoksi, ehkä myös lavan, lattian, mittaamattomuuden takia. Mukaan on kuitenkin mahdutettu leikkisyyttä, hymyä sekä kirpakkaa naisdialogia. Teppo Järvisen lavastuksessa suuri lattia on täytetty liikuteltavin ”pöytä”tasoin, joille nousta ja joilla kulkea. Koreografi Osku Heiskasen konstailemattomat askelmerkit vievät kuoroa ja sen ryhmiä hallitusti.

Teemu Nurmelin valaisijana ansaitsee erityisen huomion värispoteillaan sekä pisaroivilla ja tanssivilla valonsäteillä. Pirjo Liiri-Majavan asut tuovat solisteille tyyliloistoa ja kuoroon kansanomaisuutta osuvin, teroitetuin merkein. Maskeeraaja Minna Pilvinen ei jää muiden varjoon: silmät, silmät, ah ja oh! Koko kasvomaskeeraus on kärkevän ja pelkistetyn näkemyksen täysosuma. Orkesteri soittaa kaukana salin takaosassa. Äänentoisto pelastaa sen hautautumasta betonierämaahan.

Suomalaista solistiloistoa ja tuloksekasta sähköntuotantoa

Oopperan keskeinen laulullinen rooli on Louchilla. Johanna Rusanen-Kartanon sopraano sopii täydellisesti tämän viekkaan ja häikäilemättömän hallitsijattaren osaan. Laulajan äänessä on dramaattista voimaa ja soinnillista hehkua. Uhkaava ylivalta tulee selväksi paljonpuhuvia katseita myöten.

Miehet, Wäinämöinen, Ilmarinen ja Achti Lemminkäinen sekä Louchen neuvonantajan ja palvelijan roolissa liikuskellut Zauberer, suoriutuvat osistaan ryhdikkäinä. Laulun suhteen olisi kaiketi jätettävä viimeinen arvio tekemättä, koska sähköinen vahvistus ohittaa volyymiongelmien karikot, sorkkii sävyjäkin.

Esiin on syytä nostaa Petri Lindroosin (Wäinämöinen) basson syvältä kyntävä, mahtava koura, Tommi Hakalan (Ilmarinen) syvähuokoinen, sävykäs ja lämmin baritoni sekä Christian Juslinin (Achti) tulinen tenori. Anna Danik Luonnottarena syytää mezzosopraanoonsa kuohuvaa voimaa ja loistoa. Siinä kaatuisi vahvempikin vastustaja. Kaisa Rannasta on kehittymässä käytetty ja luotettava sopraano suomalaiseen oopperaan. Luonteva roolityö sekä äänen syttyminen ja kestävyys ovat piirteitä, joita ei kaikilta ammattilaulajilta aina tapaa. Oopperan mittava kuoro on näyttämöllä hyvässä ja luonnollisessa liikkeessä. Ilmeikäs, myös hillitty osuus monin tavoin.

Turun filharmoninen orkesteri heittäytyi ensi-illan ainutkertaiseen tilaisuuteensa täysillä. Vaikka hienosäätö joskus tilan myötä himmeni, tulos oli silkkaa täysravintoa. Leif Segerstamin suurin ansio näyttäisi nykyään olevan mittaamaton kapasiteetti monenlaisen ja -lajisen musiikin saroilla. Sellaisen saaminen orkesterin käyttöön on kulumaton lahja, jonka turvin navigoida kohti täysipainoisia esityksiä.

Turun ”Takomon” ääniarsenaali oli kantaesityksessä voimissaan ja vaikutus sen mukainen. Palava esitys, polttava kokemus. Yleisö huumautui, nousi seisomaan ja aplodeerasi. Ei turha hanke, ei vähä mitään!

Matti Saurama

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat