Turun Kalevala-oopperan Wäinämöisen ilo on miekassa ja laulussa

Kuva: Seilo Ristimäki
Ensimmäinen suomalainen oopperan, Die Kalewainen in Pochjola (1886), nähtiin nyt Turun Logomossa ensi kertaa koko komeudessaan. "Palava esitys, polttava kokemus", hehkuttaa kriitikko Matti Saurama.

Melkoinen uhkayritys ja melkoinen saavutus! Turkulainen oopperahanke auraa talvisen Suomen vuosisataista umpihankea.

Ensimmäisen suomalaisen oopperan ensimmäinen julkinen ensi-ilta näki päivänvalon Kalevalanpäivänä 2017  Turussa ravan ja vedellä täytettyjen kuoppien ympäröimässä Logomossa.

Saksalaissyntyinen musiikkimies pestautui vuonna 1886 Turun soitannollisen seuran kapellimestariksi. Hän oli monipuolinen ja aikaansaapa, pidetty musiikin taitaja. Uusi ooppera Die Kalewainen in Pochjola ilmestyi painettuna vuonna 1992. Oopperasta esitettiin aiemmin vain toinen näytös, mutta kokonaisesitystä ei nähty. Nyt puute on korjattu.

OOPPERA

Logomo, Turku

Karl Mϋller-Berghaus: Die Kalewainen in Pochjola

Libretto F.W.O. Spengler – Kapellimestari  Leif Segerstam – Ohjaus Tiina Puumalainen – Lavastus  Teppo Järvinen – Koreografia  Osku Heiskanen – Valaistus Teemu Nurmelin – Puvut Pirjo Liiri-Majava – Maskeeraus Minna Pilvinen – Kuoron valmennus Märt Krell – Solistit Johanna Rusanen-Kartano,  Petri Lindroos, Tommi Hakala, Christian Juslin, Anna Danik, Kaisa Ranta; Turun filharmoninen orkesteri, Kalewainen kuoro: Chorus Cathedralis Aboensis ja Laulun Ystävät

Oopperan myyttinen tarina on persoonallinen versio kansalliseepoksestamme. Siinä käydään taistelua Pohjolan ja Kalevan kansan välillä. Sammosta ja naittamisesta on kyse. On Louchen ihastuttava tytär Ismo, on veljekset Wäinämöinen ja Ilmarinen ja tämän äiti Luonnotar sekä poika Achti Lemminkäinen. Lopussa käydyn taistelun jälkeen kaikki on hyvin. Pohjola voittaa ja Ismo seuraa voittajia uudelle kotiseudulleen.

Karl Mϋller-Berghausin musiikki on suurieleistä ja tunnevoimaista. Teos pursuaa tekijänsä mielenlaadun ylenpalttista romanttisuutta, täyttyy lähes pidäkkeettömästä latauksesta. Säveltäjäesikuvien läsnäolo on vahva tukisauva, ei mikään piiloteltu kepakko, jota avoimesti käyttää.

Oopperan ohjaaja Tiina Puumalainen on zoomannut roolihenkilöihin. Apuna siinä on esityksen tehokas äänenvahvistus. Kohtauksia ei idyllisesti rakenneta, kaiketi osin tarinan reippaan etenemisen vuoksi, ehkä myös lavan, lattian, mittaamattomuuden takia. Mukaan on kuitenkin mahdutettu leikkisyyttä, hymyä sekä kirpakkaa naisdialogia. Teppo Järvisen lavastuksessa suuri lattia on täytetty liikuteltavin ”pöytä”tasoin, joille nousta ja joilla kulkea. Koreografi Osku Heiskasen konstailemattomat askelmerkit vievät kuoroa ja sen ryhmiä hallitusti.

Teemu Nurmelin valaisijana ansaitsee erityisen huomion värispoteillaan sekä pisaroivilla ja tanssivilla valonsäteillä. Pirjo Liiri-Majavan asut tuovat solisteille tyyliloistoa ja kuoroon kansanomaisuutta osuvin, teroitetuin merkein. Maskeeraaja Minna Pilvinen ei jää muiden varjoon: silmät, silmät, ah ja oh! Koko kasvomaskeeraus on kärkevän ja pelkistetyn näkemyksen täysosuma. Orkesteri soittaa kaukana salin takaosassa. Äänentoisto pelastaa sen hautautumasta betonierämaahan.

Suomalaista solistiloistoa ja tuloksekasta sähköntuotantoa

Oopperan keskeinen laulullinen rooli on Louchilla. Johanna Rusanen-Kartanon sopraano sopii täydellisesti tämän viekkaan ja häikäilemättömän hallitsijattaren osaan. Laulajan äänessä on dramaattista voimaa ja soinnillista hehkua. Uhkaava ylivalta tulee selväksi paljonpuhuvia katseita myöten.

Miehet, Wäinämöinen, Ilmarinen ja Achti Lemminkäinen sekä Louchen neuvonantajan ja palvelijan roolissa liikuskellut Zauberer, suoriutuvat osistaan ryhdikkäinä. Laulun suhteen olisi kaiketi jätettävä viimeinen arvio tekemättä, koska sähköinen vahvistus ohittaa volyymiongelmien karikot, sorkkii sävyjäkin.

Esiin on syytä nostaa Petri Lindroosin (Wäinämöinen) basson syvältä kyntävä, mahtava koura, Tommi Hakalan (Ilmarinen) syvähuokoinen, sävykäs ja lämmin baritoni sekä Christian Juslinin (Achti) tulinen tenori. Anna Danik Luonnottarena syytää mezzosopraanoonsa kuohuvaa voimaa ja loistoa. Siinä kaatuisi vahvempikin vastustaja. Kaisa Rannasta on kehittymässä käytetty ja luotettava sopraano suomalaiseen oopperaan. Luonteva roolityö sekä äänen syttyminen ja kestävyys ovat piirteitä, joita ei kaikilta ammattilaulajilta aina tapaa. Oopperan mittava kuoro on näyttämöllä hyvässä ja luonnollisessa liikkeessä. Ilmeikäs, myös hillitty osuus monin tavoin.

Turun filharmoninen orkesteri heittäytyi ensi-illan ainutkertaiseen tilaisuuteensa täysillä. Vaikka hienosäätö joskus tilan myötä himmeni, tulos oli silkkaa täysravintoa. Leif Segerstamin suurin ansio näyttäisi nykyään olevan mittaamaton kapasiteetti monenlaisen ja -lajisen musiikin saroilla. Sellaisen saaminen orkesterin käyttöön on kulumaton lahja, jonka turvin navigoida kohti täysipainoisia esityksiä.

Turun ”Takomon” ääniarsenaali oli kantaesityksessä voimissaan ja vaikutus sen mukainen. Palava esitys, polttava kokemus. Yleisö huumautui, nousi seisomaan ja aplodeerasi. Ei turha hanke, ei vähä mitään!

Matti Saurama

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kullervossa heijastuu särkyneen maailman kuva

Kuva: soila puurtinen / itä-savo
Dan Karlström (Kimmo), Ville Rusanen (Kullervo), Hannu Forsberg (Kalervo) ja Johanna Rusanen-Kartano (Äiti) säväyttävät Olavinlinnassa.

Aulis Sallisen Kullervo alkaa syvääkin syvemmältä. Orkesteri tuskin itsekään ylettää sinne, niin kaukaisena ääni huokuu. Uhkaa se on, ei mitään tasapainon pohjustusta.

Musiikki jatkaa tunnusteluaan iskevässä värikkyydessä ja valikoiduin tehoin. Tunkeudutaan luihin ja ytimiin. Kauneuskin punoo siihen omat surun säikeensä.

Sitten herää kieli, sen käskyttämä rytmitys kolkuttaa nakutuksin. Ooppera esittelee vihan, koston ja murheen pihamaat. Tunnelmaa tehostaa näyttämön jyrkkänä palava valaistus. Tarina on raa´an julma. Kuinka minusta tuli näin paha, kysyy Kullervo.

Tarinan tasojen lomittuminen avaa näkymiä yhä syvemmälle. Ohjaaja Kari Heiskanen on kirkastanut ohjaustaan aiemmin jo nähdystä. Kärkevyys ja valikointi on terästänyt kokonaisuutta. Joukkojen käskytys on äärimmillään, hillitön hurma ajaa kuoroakin näyttäviin elkeisiin. Onnistumisen autuus kuuluu myös kuoron laulun mahdissa.

Sallisen erittelemän tunneasteikon musiikillinen peili on lavea. Näkymät puetaan toinen toistaan uskottavammin, aina puistatukseen asti tosiksi.

Musiikki on synkkyydestä huolimatta värikäs, tarinan myötä se on syvästi inhimillinen. Mutta, koluttavaa on, kaikessa kaameudessaan.

Oopperassa on ydinmyrkyn rinnalla herkkiä kuvituskuvia, hauraita kohtauksia, pohjattoman koskettavia kysymyksiä. Sanoma on voimakas: nuoren miehen isättömyys, pahuus, äidin rakkaus, heikkoa heikompi toivo, itseymmärryksen kärsimys, nuoren miehen häpeät ja seksuaaliset hairahdukset.

Antti Mattilan lavastus on pelkistetty ja liike syntyy sijainteja vuorottelemalla. Päähenkilöiden puvustuksessa (Riitta Anttonen-Palo) on yleisankeutta, näyttävyyttä ja resuisuutta, Ilkka Paloniemen valoissa polttoa, kylmyyttä ja häikäisyä. Ohjaaja Kari Heiskasen näpeissä ylielehtiminen on saatu näyttämöllä pois karsittua. Osumatarkkuus on yhä huolekkaampaa. Ohjaus on kauttaaltaan tiivistynyt ja tehostunut.

Tieran kohtauksessa klovnerian vaikea laji onnistuu. Vastakkaisuus on hyvä taikasana.

SAVONLINNAN OOPPERAJUHLAT
Aulis Sallinen: Kullervo
Libretto: Aulis Sallinen Kalevalan ja Aleksis Kiven näytelmän pohjalta
Musiikinjohto Hannu Lintu – ohjaus Kari Heiskanen – lavastus Antti Mattila – puvut Riitta Anttonen-Palo – valaistus Ilkka Paloniemi – kuoron valmennus Matti Hyökki – maskeeraus Kaarina Kokkonen
Rooleissa Ville Rusanen, Dan Karlström, Johanna Rusanen-Kartano, Hannu Forsberg, Sanna Matinniemi, Niina Keitel, Petri Bäckström, Niklas Spångberg, Tiina Penttinen, Birthe Wingren, Johann Tilli, Lasse Penttinen, Markus Suihkonen
Savonlinnan oopperajuhlaorkesteri ja oopperajuhlakuoro

Solistijoukko on mainio. Sopraano Johanna Rusanen-Kartano Kullervon äitinä syleilee koko suuren katsomon Kullervoa unohtamatta. Sopraano vetää sanattomaksi! Ville Rusanen Kullervona keskittyy roolin hienosäätöön ja onnistuu. Äänessä on tosin hienoista kireyttä.

Dan Karlström hakee aineksia Kimmon rooliin rohkeasti ja ymmärrystä tapaillen, äänessä sanottavan sävyjä ja tunteen kipupisteitä. Kullervon sisaren osassa Sanna Matinniemi osoitti lahjakkuutensa. Kauniisti väräjävä sopraano, soiva ja sointuva. Toinen nuori onnistuja oli Niina Keitel Sepän nuorena vaimona. Uskalias mutta tyylikäs rooli, laulu kulkee vaivatta täyteläistymistä kohti.

Hannu Forsbergin (Kalervo) erityisen lämmin ja soiva baritoni kaipaa vain lisävolyymiä ja ehkä pontta. Birthe Wingren Sokeana laulajana oli löytö. Selkeä artikulointi ja persoonallinen äänensävy, uskottava osasuoritus. Unto (Niklas Spångberg) ja hänen vaimonsa (Tiina Penttinen) onnistuivat olemaan tylyyden inhoja perikuvia, Unto tiukan soinnikkuuden, vaimo läikkyvän sopraanon airueena. Petri Bäckström, Johann Tilli, Lasse Penttinen ja Markus Suihkonen kohelsivat lopun vastakuvassa kevennystä ja hengähdystä ruokkien.

Latausta esityksessä on montusta lähtien. Orkesteri tekee kunniaa säveltäjälle. Kapellimestari Hannu Lintu on seestynyt. Hillitympi harkinta osoittaa, miten selviytyä sapelitanssijohtamisen sijasta. Ehkä jokunen sisääntulo tai fraasialoitus olisi saanut olla osoittelevampi.

Sallisen Kullervo on ajattomuudessaan yhä vain ajankohtaisempi. Klassikko.

Matti Saurama

Linna vedessä Savonlinnan oopperajuhlilla – Kaikkea muuta kuin seisovan veden äärellä

Kuva: soila puurtinen / itä-savo
Tiina-Maija Koskela ja Jussi Myllys tulkitsevat Aulis Sallisen kronikassa Linna vedessä.

Lassi Nummen runoelma, runokronikka, on houkutteleva lähtökohta rakentaa musiikillinen retki halki Suomen yhden mielenkiintoisimman nähtävyyden historian. Olavinlinna Savonlinnassa on paitsi nähtävyys myös moni-ikkunainen näkökulma historiankirjoituksen ja tapahtumain käänteiden kulkuun.

Nummen runoelman syntyvaiheet sijoittuvat vuoteen 1975, linnan 500-vuotisjuhlien ajankohtaan. Aulis Sallinen puolestaan näki Olavinlinnan ensimmäisen kerran evakkomatkallaan 9-vuotiaana. Näkymä jäi lähtemättömästi tulevan säveltäjän mieleen.

Teoksessa lausuja ja laulajat liikehtivät ja elehtivät näyttämön etualalla, ääni kumpuaa kertojan sekä laulaja- ja muusikkoryhmän lisäksi äänentoiston turvin linnan eri sopukoista markkeeraten sillä linnan kätköisyyttä, historiallisia ajanjaksoja, tapahtumia ja houkuttavuutta.

Käsitteet ”tasot” ja ”kudos”, joita taiteilijat teoksissaan käyttävät, tulevat siten myös teknisin ratkaisuin hyödynnetyksi.

Tarina käsittelee luontoa, ihmistä siinä ja ihmisten arkea ja linnan kehitystä ja järjestystä. Vallasta on myös kyse. Libretto etenee hyvinkin konkreettisesti mm. henkilöihin ympättynä. On linnan perustaja Eerik Akselinpoika Tott, on Savon nainen, on lapsensa murhannut Sara Ursina, upseeri Meslöff, linnanpäällikkö Eerik Tuurenpoika Bielke. On sotaa, on olut ja suola, on rakennustyöt, on suuret aikakaudet.

SAVONLINNAN OOPPERAJUHLAT
Aulis Sallinen: Linna vedessä
12-osainen kronikka lausujalle, neljälle laulajalle, kamariorkesterille ja Olavinlinnalle
Libretto: Aulis Sallinen Lassi Nummen runoelman pohjalta
Musiikinjohto Ville Matvejeff – konsertin toteutuksen suunnittelu Kari Heiskanen – kertoja Jukka-Pekka Palo – sopraano Tiina-Maija Koskela – mezzosopraano Tuija Knihtilä – tenori Jussi Myllys – baritoni Tommi Hakala
Savonlinnan oopperajuhlaorkesteri

Nummen tarinassa voi kuulla hiljaisuuden. Yö on musta ja valkea palo, virtaa ja liikettä riittää. Sana kulkee maassa etsien, kuvaten ja määrittäen suomalaisuutta Olavinlinnan historiassa. Maata on puolustettava ja suojeltava ja linna on keskeinen tekijä, erämaassa ja neuvotteluissa.

Konkretiasta huolimatta Nummen kronikan kieli muotoutuu lyyrisesti vahvassa otteessa. Sana on kahlitsematon, osumatarkka ja ilmaisuherkkä.

Tarinan kysyessä ”kuka sinä olet?” vastaukseksi ei riitä pelkkä etsiminen. On vapautettava katse omalle tielleen ja siinä se on. Sinun tarinasi. Se kulkee vapaana kuin ajatus.

Musiikissa saumatonta yhteissointia

Sallisen musiikki välkehtii vilkkaana ja virkeänä. Se herättää pisteliästä huomiota, vapautuu irti- ja ylösottoihin ja tarjoaa saumatonta yhteissointia. Sävyjä riittää rikasta tunneskaalaa tapaillen.

Välillä ääni kulkee maata pitkin, kuin vetäytyvä hihna haraisi syvyyttä vasten. Puhallinsignaalit ovat kuin teräviä lauseita, lyömäsoitinpöydän antimet täydentävät makuelämystä. Partituurin sopusoinnistako johtunee, että soittimet yhtyvät tarinaan kuin keskusteluun kurkottaen.

Sallisen monipuolisuus ja ilmeikkyys todistaa, miten tärkeätä on ymmärtää, että tyylit on käytettäviksi tehdyt, ei kiristettäviksi tai kärsittäviksi. Salliselle ominainen häpeämätön tapa valita niitä on lahja, ei pelote.

Esityksen solistinelikko lauloi kuin uskoutuen ja antautuen. Kertoja solmi tarinan huolella yhteen hengittäväksi kudokseksi. Paneutuneella orkesterilla oli ryhdikäs, elastinen ja kirkasohjeinen kapellimestari. Osallistuva intensiteetti luonnehti koko esittäjistöä.

Linna vedessä on syvästi inhimillistetty teos. Sana tulee kiveksi ja saa äänen.

Matti Saurama

Keskustelua aiheesta

Pieni tv-kanava veti Tangomarkkinoilla hirmuyleisön

Kuva: lehtikuva / timo aalto
Finalisti Markku Uhlbäck esiintyi Seinäjoen Tangomarkkinoiden Tangokuningas-finaalin kenraaliharjoituksissa.

Seinäjoen Tangomarkkinoiden kuninkaallisten valinta televisioitiin tänä vuonna pääkanavien sijasta pienellä AlfaTV-kanavalla. Uskaliaaksi arvioitu muutos näytti ensiarvioiden perusteella onnistuneen, sillä katsojia löytyi.

– Torstain tangokuningatar-finaalia seurasi tv:stä noin 560 000 ihmistä. Lauantai-illan tangokuningas-finaali tuskin jäi siitä jälkeen, joten miljoonan katsojan tavoite vaikuttaisi täyttyneen, kertoi Tangomarkkinoiden hallituksen puheenjohtaja Kalle Lähdesmäki.

Paikan päälle Seinäjoelle festivaali on kerännyt viime vuosina keskimäärin satatuhatta tanssin ystävää. Vielä sunnuntaina järjestäjät eivät pystyneet arvioimaan yleisömäärää, mutta paljon tanssikansaa oli paikalla tänäkin vuonna.

Viisipäiväisen tapahtuman aikana valittiin myös uusi tanssiorkestereiden Suomen mestari. Tittelin vei mynämäkeläinen orkesteri Kaiho.

Kaiho lähtee yhteiskiertueelle tangokuningas Teijo Lindströmin ja tangokuningatar Aino Niemen kanssa.

Suomen satavuotisjuhliin liittyen Seinäjoen festivaalilla myönnettiin myös Tango Finlandia -palkinto. Sen sai suomalaisen musiikkiviihteen pitkän linjan muusikko, talousneuvos Seppo Kulmala.

Keskustelua aiheesta

”Nauttiva velikulta” Teijo Lindström on uusi tangokuningas

Kuva: lehtikuva / timo aalto

Seinäjoen Tangomarkkinoilla on kruunattu uudeksi tangokuninkaaksi Teijo Lindström Orimattilasta.

Tuomaristo valitsi voittajan kuudesta loppukilpailuun edenneestä laulajasta lauantai-illan finaalissa.

Vuoden 2017 tangokuningattareksi valittiin torstaina Aino Niemi Kouvolasta.

Tangoaateliseksi olivat ehdolla Jere Laakso Turusta, Pasi Kivimäki Nokialta, Tuomas Salminen Mynämäeltä, Antti Kuhmonen Helsingistä sekä Markku Uhlbäck Kuopiosta.

Tangomarkkinat järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1985. Kuninkaallisiksi on valittu vuosien varrella muiden muassa Jari Sillanpää ja Arja Koriseva.

Poikkeuksellisen komeasti laulava ja iloluontoinen esiintyjä Teijo Lindström hurmasi finaalin kuluessa yleisönsä.

Myyty oli mittelön tuomaristokin. Konkarituottaja Esa Nieminen listasi voittajan kolme vahvuutta: ääni, ääni ja ääni.

– Lindström on nauttiva velikulta, äänellään leikittelijä, kiteytti puolestaan tuomariston puheenjohtaja Martti Haapamäki.

Ainoa lievä varoitus voittajalle tuli tuomaristolta ylitulkinnan riskistä.

Tango vei uuden tangokuninkaan sydämen jo kolmivuotiaana.

– Äitini osti lastenlaulukasetin, jossa oli Mustan kissan tango. Siitä tuli suosikkini.

Umpimusikaaliseksi luonnehdittu tangokuningas on myös monipuolinen soittaja. Hänen instrumenttejaan ovat piano ja haitari.

Keskustelua aiheesta

Little Steven rakensi isoine orkestereineen Puistobluesin lavalle jylhän äänivallin

Kuva: Kari Hulkko
Litlle Steven (toinen vasemmalta) lämmitti yleisön Järvenpään koleudessa. Kyvassa myös hienon Disciples of Soul -kokoonpanon basisti Jak Daley, taustalaulaja Jessica Wagner ja pianisti Lowell "Banana" Levinger.

Tämän vuoden Puistobluesin pääkonsertin kattaus oli kuin kiinalaisen ravintolan ruokalistalta. Mitään aivan unohtumatonta yksittäistä makuelämystä se ei tarjonnut, mutta monta maittavaa pientä annosta saatiin nauttia. Se herkkupommi olisi saattanut olla maineikkaan musiikkisuvun nykyedustaja Devon Allman, mutta hän joutui perumaan koko Euroopan rundinsa perhepiirissään sattuneiden kuolemantapausten vuoksi. Ehkäpä hänet nähdään Järvenpäässä kuitenkin jo lähikesinä…

Maan vanhimman ja suurimman bluesfestivaalin 40-vuotisjuhlan kunniaksi lauantainen konsertti Järvenpään Vanhankylänniemessä oli tasalaatuisen vahva kokonaisuus, jossa ei heikkoa lenkkiä ollut. Tyyliskaala ulottui laajalle, ja blueseinta antia taisi tarjota kotimainen alan all star -kokoonpano SF-blues (Heikki Silvennoinen, Pepe Ahlqvist, Dave Lindholm).  Keskipäivän toinen kotimainen orkesteri, Euroopassa hyvin vastaanotettu juurimusan vientituotteemme Micke Björklöf & Blue Strip pudotteli taas tanakkaa bluesrockia yli 25-vuotisen uran tuomalla kokemuksella.

Kitarikingi Pulliainen (vasemmalla) kättelee bluesministeri Kuloniemeä.

Kattauksen kolmas kotimainen oli ensimmäistä kertaa Järvenpään festivaalilla esiintynyt kaikkien tyylien erikoisosaaja Esa Pulliaisen luotsaama Agents. Sitä ei ehkä mielletä ihan ensimmäisenä bluesorkesteriksi, mutta, kuten tiedetään, bändiltä taittuu kaikki lajit 1950-luvun suomi-iskelmästä tyylipuhtaaseen rock’n’rolliin, kuulakkaasta rautalangasta suuren amerikkalaisen laulukirjan evergreeneihin.

Ehkä bluesprofiiliaan kohottaakseen Agents oli kutsunut Järvenpään keikalle erikoisvieraita. Pulliaisen veljesten sivuprojekti E Combon kanssa monesti lauteilla nähty jykevä roots-herra Mr Breathless (alias Marko Julkunen) edusti tyylikirjossa sittenkin puhdasveristä perinnerokkia Jerry Lee Lewisin boogiepianismin parhaassa hengessä, mutta korkean tason bluesosaamista lavalle toi Esa ”Bluesministeri” Kuloniemi, jonka kanssa kaima Pulliainen pudotteli muun muassa Fleetwood Macia pistämättömän tyylikkäästi.

Jo ennen agentteja Vanhankylänniemen lavalla ehdittiin nähdä toinenkin veljespari tosi toimissa. Dickinsonin pojat Luther ja Cody näyttivät, kuinka kahdella miehellä voidaan täyttää niin iso musiikillinen tila, että bändille ilkeää antaa nimeksi North Mississippi Allstars. Duossa (joka levytyksissä toki laajenee basistilla ja muilla tarvittavilla instrumentalisteilla) Luther soittaa kitaroita ja Cody rumpuja sekä koskettimia – joskus hämmästyttävästi yhtä aikaa. Cody kävi välillä myös kitaran varressa ja silloin velipoika istahti rumpupatterin ääreen. Tälläisiä päikseenvaihtoja näkee rokkiskenessä harvoin (kitara-rumpu-kaksikkoja kylläkin, esimerkiksi Whiten sisarusten The White Stripes, joka tyylillisesti istuisi Puistobluesin kuosiin sekin). Aika harvoi sitäkään, että Lutherin ja Codyn soittaessa kaksistaan kitaroita, rumpukomppi ei missään vaiheessa katkennut, vaan basarin kalvo jatkoi koko ajan tärähtelyään.

North Mississippi Allstarsin mainiot Dickinsonin veljekset, Cody vaihteeksi kitarassa ja Luther rummuissa.

Pieni suuri mies

Bluesjuhlan pääesiintyjäksi oli saatu pitkästä aikaa (edellinen soololevy 1999) uuden levyn julkaissut  Steven Van Zandt, musiikkikuvioissa paremmin ehkä Little Steveninä tunnettu monitaituri. Herrahan on päässyt jopa Rock’n’roll Hall of Fameen ansioistaan erään newjerseyläisen muusikon ”taustayhtyeessä”. No, E Street Band on Bruce Springsteenille todellakin paljon enemmän kuin taustabändi, se on huippumuusikoiden luova yhteenliittymä, jota ilman The Boss ei olisi niin suuri päällikkö kuin on.

Little Steven puolestaan on mitaltaan ehkä pieni, mutta sydämeltään ja läsnäolevuudeltaan iso hahmo. Keväällä ilmestynyt ”Soulfire”- albumi on tuhtisoundista, eri tyylilajeja surutta toisiinsa sulauttavaa musaa, ja sen  nimikappaleella Little Steven ”sielun/soulin opetuslapsineen” Järvenpään parituntisen rupeaman myös polkaisi käyntiin. Settiin mahtui myös ehtaa bluesia ja blues-rockia (covereina muun muassa Etta Jamesia, Little Walteria ja Electric Flagia), mutta pääpaino oli perusrokimmassa kamassa, joka soi todella jylhästi 15-henkisen Disciples of Soulin -voimalla.

Springsteniaanisia sävyjä ei tarvinnut suurennuslasilla biisimateriaalista hakea, mutta ymmärtäähän sen,  kun Steven Van Zandtin musiikillisesti merkitykselliset kasvuvuodet sujuivat samassa Asbury Parkin yhteisössä Springsteenin  ja heidän musiikillisen hengeheimolaisensa Southside Johnnyn kanssa. Järvenpäässä kuultiin siis myös Little Stevenin Southside Johnnylle kirjoittamaa musiikkia.

Kuten sanottu, iso orkesteri teki ison vaikutuksen. Viisihenkinen puhallinryhmä, Hammond-urut sekä Jessica Wagnerin, Erika Jerryn ja YahZarahin muodostama täysin aseistariisuva taustakööri loivat sellaisen wall of soundin, että vertaista saa Puistoblues-vuosilta hakea – lähimmäs on tainnut päästä kotimainen The Northern Governors.

Steven Van Zandt itse otti pitkässä mustassa takissaan ja bandanassaan lavalle pyyhältäessään tilan heti haltuun. Hänessä on samanlaista karismaa kuin tarinoiden mustalaisruhtinaassa, mutta myös sydämellistä lämpöä. Ja sopivan sorttista ilkikurisuutta muun muassa piruilemaan Suomen kesästä. Mutta tuskin häntä 15-asteinen suvisää pahemmin hätkäytti, onhan mies sentään kuvannut tähdittämänsä Lilyhammer-sarjaa Norjan sydäntalvessa.

Tallenna

Keskustelua aiheesta