Turun kirjamessut käyntiin saksalais-satakuntalaisissa tunnelmissa

Kuva: Kari Hulkko
turkumessu2netti
Teatterin ja elokuvan parissa meritoituneet Annu Valonen ja Mari Rantasila kertoivat Turun kirjamessujen Satakunta-osastolla porilaisista kulttuurijuuristaan.

Tämän syksyn kiivain kirjamessusesonki käynnistyi  perjantaina Turussa. Avajaispäivä  veti Turun messukeskukseen väkeä jo pieneen tungokseen asti, vaikka vilkkaimmat päivät ovat vasta edessä.

Turun kirjamessujen teemamaa on tänä vuonna Saksa ja kotimaisena teemakohteena on Satakunta.

Messujen tunnetuin saksalainen kirjailijavieras, Venäjältä Berliiniin parikymmentä vuotta sitten emigroitunut Wladimir Kaminer, esiintyi heti avajaisissa yhdessä muun muassa presidentti Tarja Halosen, Saksan Suomen suurlähettilään Dorothee Janetzke-Wenzelin ja Saksan ja Suomen kulttuurista ilmasiltaa rakentaneen kirjailija-toimittaja Roman Schatzin kanssa.

Kun saksalaisia kirjailijavieraita kuullaan pitkin viikonloppua kertomassa kirjoistaan monilla eri messuestradeilla, Satakunnan kulttuurinen panos tihentyy sen  omalle laajalle osastolle. Perjantaina sen esiintymislavalle nousivat ”Minun Satakuntani sanat” -keskustelusarjan tiimoilla muun muassa porilaislähtöinen arkkipiispamme Kari Mäkinen yhdessä Reposaaren oman pojan, laulaja Eino Grönin kanssa sekä näyttelijäystävykset Mari Rantasila ja Annu Valonen, hekin molemmat Porin lahjoja Suomen kulttuurille.

Valonen ja Rantasila ovat kumpikin ottaneet näyttämöuransa ensiaskeleet Porin teatterinuorissa, joka toimii edelleen ja on muuten noin 300 jäsenellään valtakunnan suurin lapsi- ja nuorisoteatteri.

– Pori oli minun nuoruudessani hyvin virkeä kulttuurikaupunki, ja olen myös syntymäkaupunkini kulttuurilähettilääksi valittuna halunnut vaikuttaa siihen, että se olisi sitä edelleenkinja tarjoaisi etenkin nuorille mahdollisuuksia harrastaa kulttuuria mahdollisimman laajasti, kertoi näyttelijä- ja elokuvauraansa myöhemmissä vaiheissa Helsingissä luonut Rantasila.

Annu Valosen kotiseuturakkaus on ilmennyt  siinä, että hän on näyttelijätöidensä ohella löytänyt aikaa myös toimia kulttuurisihteerinä Merikarvialla.

Runo-Kaarina-palkinnon voittanut Riikka Ulanto (vasemmalla) sai kannustusta Turun kirjamessujen ohjelmapäällikkö Jenni Haukiolta, joka voitti saman palkinnon vuonna 1999.

Runo-Kaarina-palkinnon voittanut Riikka Ulanto (vasemmalla) sai kannustusta Turun kirjamessujen ohjelmapäällikkö Jenni Haukiolta, joka voitti saman palkinnon vuonna 1999.

Perjantaina kirjamessuilla jaettiin myös palkintoja. Perinteikkäimpiä niistä oli messuohjelmaan alusta alkaen kuulunut Runo-Kaarina-palkinnon jako. Tänä vuonna tämä esikoisrunoilijoille suunnattu palkinto myönnettiin oululaiselle kulttuurin moniottelija Riikka Ulannolle kokoelmasta ”Vedelmiä”.

Lauantaina saksalaisista kirjailijoista Turun messulavoilla esiintyvät Wladimir Kaminerin ohella muun muassa Marion Brasch, Jenny Erpenbeck ja Jan Costin Wagner, joka osallistuu yhdessä ruotsalaisen dekkaristin Denise Rudbergin, suomalaisen Jari Järvelän ja Turun messujen ehkä nimekkäimmän kansainvälisen vieraan, amerikkalais Donna Leonin kanssa keskusteluun rikoskirjallisuuden genrerajoista ja globaalista luonteesta. Omista, Venetsiaan sijoittuvista  komisario Brunettin tutkimuksia seuraavista dekkareistaan Leon kertoo messujen päälavalla lauantaina klo 12.15.

 

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

valittu_artikkeli02

Kirjavisa: Kerjäläispojasta tuli rahvaan esitaistelija

pietari-netti

Visahamsterin messulöytö tunnistettiin siedettävän hyvin. Ilmeisen tervetullut esiinnosto, päätellen visaväen suopeista reaktioista sekä tehtävänasettelua että kirjailijan elämäntyötä kohtaan.

Juhani Niemi Hangosta avaa pelin.

”Tämän tehtävän ratkaisu tuli haettua Eino Leino -kytkennän kautta. Leinon kirjasta Suomalaisia kirjailijoita nimittäin löytyy luonnehdinta: ’Jos Eero itse keski- ikäisenä miehenä ottaisi kynän käteensä, rupeisi kokemuksiaan paperille panemaan ja kirjan muodossa julkaisemaan, olisi hän sivistyshistoriallisena, joskaan ei ehkä aina sielutieteellisenä ja esteettisenä ihmisenä juuri – Pietari Päivärinta.’

Tästä seuraa päätelmänä, kysytty kirjailija on tuo Pietari Päivärinta, ylivieskalainen lukkari, maanviljelijä, suurperheen isä, kuntansa luottomies, kirkolliskokous- ja valtiopäiväedustaja sekä suosittu kansankirjailija.”

Mauri Panhelainen Jyväskylästä pistää potrasti täydennystä perustietoihin kirjailijasta.

”Kansankirjailija ennen Kauppis-Heikkiä ja luokkaretkeläinen sata vuotta ennen Susanna Alakoskea – siinä Ylivieskassa syntyneen ja kuolleen  Pietari Päivärinnan liittymiskohtia aikaisempiin visakirjailijoihin. Päivärinnan isän sairastuminen 1830-luvulla vei perheen sellaiseen ahdinkoon, että köyhän torpan seitsenvuotias Pekka piti vanhimpana lapsena lähettää kerjuulle. Perhe pelastui nälkäkuolemalta ja poika eli pitkän ja merkillisen elämän (1827-1913). Pojasta tuli kirkollinen ja yhteiskunnallinen toimihenkilö, joka päätyi lopulta valtiopäivämieheksi säätyvaltiopäiville. Kirjailijan työ, joka alkoi vasta keski-iässä, teki hänestä lopullisesti historiaan jääneen merkkihenkilön.

Päivärinnan päätoimi oli lukkarin virka, johon hänet teki aikalaistodistusten mukaan erityisen sopivaksi komea lauluääni ja hyvä soittotaito. Tuohon aikaan lukkarilla oli tärkeä asema ja monta muutakin velvollisuutta kuin kirkolliset toimet. Päivärinnasta tuli rahvaan puolestapuhuja, joka ajoi oikeusjuttuja herroja vastaan ja kävi kiivasta lehtipolemiikkia yhteiskunnallisista epäkohdista. – – –

Oli harvinaista 1800-luvulla, että köyhän torpan poika oppi lukemaan viisivuotiaana, ja luki kaiken, minkä käsiinsä sai. Luku- ja kirjoitustaito näyttelivät keskeistä osaa Päivärinnan elämässä. Ei vain siinä, että hänestä tuli lopulta kirjailija, vaan siinä, että hän pystyi ajamaan rahvaan asioita oikeusistuimissa ja lehdistössä.”

* * *
Espoolainen Eero Reijonen käy monivaiheisesti läpi Päivärinnan tekemisiä ja historiaan jättämiä jälkiä.

”Tämä kerjäläispojasta valtiopäivämieheksi noussut Ylivieskan kirkon lukkari ei ollut mikään 1800-luvun esikepulainen mielipiteiltään. Ui vastavirtaan talonpoikaissäädyn yleisen mielipiteen kanssa. Hän ei hyväksynyt naittajasysteemiä, rakkaudesta itse avioitunut mies, naisen tuli olla vapaa solmimaan avioliitto oman valintansa mukaan. Kansakoulupakkoa tämä päivääkän kouluakäymätön mies ajoi väsymättä, samoin kirjastolaitosta, sekin talonpojille turha kuluerä tuolloin.

Poliittinen peluri, näkyvä sellainen, Päivärinta oli. Savonrata hävisi kilpailun rautatieverkosta, Ylivieskan lukkarin ansiosta, uskottiin. Pohjanmaalle rakennettu rata teki vielä mutkankin Päivärinnan kotipesän, Ylivieskan kautta. Aikalaiskirjailija, mestari sellainen, iisalmelainen Juhani Aho, kirjoitti ’Rautatien’ jo vajaat kymmenen vuotta ennen Savon radan tuloa Lapinlahteen. Kuvitteellinen teos siis. Kirjailija ja pelin poliitikko Päivärinta kirjoitti rautatiestä sanomalehtiin vuosikausia ja paasasi säätyvaltiopäivillä. ’Päivärinnan rautatie’ valmistui todellisuudessa 1885 ja Ahon kirja 1884. – – –

Sitten kirjasto, tietenkin, koska se on nykyisinkin paikkakunnalla tälle miehelle omistettu… Kesti kolmekymmentä vuotta ennen kuin Ylivieskan lähikylät saivat omansa. Yksi kokonainen sukupolvi kyläläisiä sai tämän miehen ansiosta sivistystä. Harvalla ihmisellä on näin mahtava meriitti.”

Pertti Vuorela Espoosta on muinoin tuota mainittua rataa usein ajellut.

”Kun poikasena matkustin isäni kotipitäjään Haapajärvelle,  piti Ylivieskassa vaihtaa Iisalmen junaan.  Minulla ei tuolloin ollut aavistustakaan, että Ouluun menevä Pohjanmaan rata oli suureksi osaksi ylivieskalaisen Pietari Päivärinnan (1827-1913) aikaansaannosta.  Alunperin radan oli suunniteltu kulkevan rannikon kaupunkien kautta.”

Helsinkiläinen Veli-Pekka Salminen on istunut hyvillä luennoilla kirjailijaamme tutustumassa.

”Ensikosketuksen Pietari Päivärinnan tuotantoon sain silloin, kun seurasin professori Kai Laitisen luentoja Suomen autonomian ajan kirjallisuudesta.

Vasta paljon myöhemmin, kymmenisen vuotta sitten, tartuin itse teoksiin. Aluksi sain käsiini Päivärinnan esikoisen 140 vuoden takaa, Elämäni. Epäilemättä sama 2002 ilmestynyt laitos, jonka rb nappasi messuilta: SKS:n ’Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita’. Kaikkiaan mainio, tärkeä sarja esittelyineen ja aikalaiskritiikkeineen!

Myös ’Elämän havainnoita I-X’ (1889-1899) on kiinnostanut. Luin ensimmäisen osan, toistakin. Täytyy kuitenkin myöntää, että goottilainen fraktuurateksti tekee tepposensa. Lukeminen käy vähän työlääksi ja hitaaksi.”

Salminen liitti mukaan myös kuvan kadunnimikyltistä. Pietari Päivärinnan mukaan nimetty katu on löytynyt Helsingin Taka-Töölöstä Tullinpuomin tuntumasta jo noin sadan vuoden ajan.

Viikon oikein vastanneita olivat myös Sirpa Taskinen Helsingistä, Unto Vesa Tampereelta, Ilpo Pietilä Jyväskylästä  ja Ossi Lehtiö Tervakoskelta. Palkinto lähtee Mauri Panhelaiselle. (rb)

Viikon 49 sitaatti

Kirjamessuilta löytyi tämäkin antologia, johon on koottu tiettyjen tunnettujen kansalaisten mielirunoja. Kirjailija debytoi 1930-luvulla ja kirjoitti parhaimpina pidetyt kokoelmansa viimeisinä elinvuosinaan – kuolema korjasi maassaan korkeasti arvostetun runoilijan liian varhain. Siteeratun runon (tässä vain alkuosa) suomensi – vähän ennen kuolemaansa – muuan Kirjavisan varhainen ”esiintyjä”.

Vastaukset viimeistään 14.12. mennessä osoitteella Demokraatti /Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Kirjoitan sinulle kaukaisesta maasta
Se ei ole minkään värinen
sillä ei ole kuvia antaa sinulle
se ei anna sinulle ajatusta ajatella
Se on kaukainen maa
Miten sinne pääsee?
Ainoastaan seuraamalla
mutta ei ajatuksiin ja kuvitelmiin
ja takaa ajaminen on turhaa
teeskely on turhaa:
Seuraamalla todellisesti sitä
mikä itsessä on todellista
pääsee sinne
Jättämällä itsensä jälkeensä jälkeensä
virsta virstalta virstalta
pääsee sinne.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Bob Dylan jatkaa Nobel-vatulointiaan

Kuva: Lehtikuva

Yhdysvaltalainen muusikko- ja sanoittajalegenda Bob Dylan aikoo toimittaa puheen Tukholmassa joulukuun 10. päivä pidettävään Nobelin kirjallisuuspalkinnon jakotilaisuuteen, kertoo brittilehti Telegraph.

Lehden mukaan on edelleen epäselvää aikooko Dylan saapua itse paikalle pitämään puheensa. Dylan kertoi muutama viikko sitten, ettei hän olisi tulossa palkintoseremoniaan. Lokakuussa Telegraphin haastattelussa Dylan totesi saapuvansa ehdottomasti paikalle, mikäli se suinkin on mahdollista.

Mikäli Dylan ei itse saavu pitämään puhettaan, on toistaiseksi epäselvää kuka sen pitäisi hänen puolestaan.

Kirjavisassa Kaplinski: ”Nykyään tulee ikävä näitä avaria henkiä”

Jaan Kaplinski. Saatu 2001
Kosmopoliittinen virolaiskirjailija Jaan Kaplinski on ollut vuosikymmenten varrella tuttu näky suomalaisissa kirjallisuustapahtumissa.

Nippa nappa päästiin vastausmäärässä taas kipu- eli kymppirajan yli vaisumman viikon jälkeen. Tämä visateos näyttää herättäneen sivistyneillä pohdinnoillaan syvää ihastusta.

Unto Vesa ehti taas Tampereella painaa ensimmäisenä lähetä-nappia, vaikka kertoo vasta yrittävänsä”toipua valkoisten amerikkalaisten miesten aiheuttamasta takaiskusta”.

”Se parivaljakon Kirjavisassa jo mukana ollut on Johannes Salminen, joten tämänkertainen on Jaan Kaplinski ja heidän keskusteluteoksensa on ’Vieläkö Tartossa laulaa satakieli?'”

Helsinkiläinen Sirpa Taskinen kertoo Kaplinskista vähän lähemmin.

”Niin, satakieli laulaa Tartossa, vastasi Jaan Kaplinski Johannes Salmisen kysymykseen vuonna 1990. Sivistyneet herrat käyvät kirjeitse sivistynyttä keskustelua, mitä nyt Kaplinski runttaa Antti Eskolan, joka oli ottanut (väärin) kantaa Viron tilanteeseen. Siellä ilmeisesti seurattiin tarkkaan suomalaisten mielipiteitä, ja harmiteltiin meikäläisten varovaisuutta. Politiikkaa ei tuona Neuvostoliiton hajoamisen ajankohtana voinut välttää, vaikka Kaplinskin ominta aluetta ovatkin kiinalainen runous ja filosofia sekä buddhalaisuus.

Jaan Kaplinski on syntynyt Tartossa 1941, mutta perhe muutti joksikin aikaa Puolaan, josta hänen filologian professori-isänsä oli kotoisin. Epäonnekseen he muuttivat takaisin Viroon, jolloin isä vangittiin ja kuoli keskitysleirillä. Kaplinski opiskeli kielitiedettä Tarton yliopistossa ja hän on virontanut kirjallisuutta useista kielistä. Hän on työskennellyt muun muassa sosiologina ja toimittajana ja ollut myös Riigikogun jäsen. Hänen runojaan on käännetty kymmenelle kielelle.”

Maijaliisa Mattila Tampereelta on murheissaan tälläisten viisaiden äänien alitarjonnasta tässä ajassa.

”On se sitten kamalaa – eli erinomaista – että visaäijä viekoittelee ihan oikean viisauden pariin tässä hullussa nykymaailmassa! Sitaatissa mainittu ’läntinen humanistinen koulutus’ saa nykyään enemmän ja enemmän takkiinsa, mutta sen juuret juontuvat antiikista asti eikä rautaesirippukaan kaikkia juuria katkaissut. Tämän paljastaa Jaan Kaplinskin ääni. – – –

Nykyään tulee ikävä näitä avaria henkiä. Johannes Salminen surkuili sitä, ettei Suomessa ole osattu oikein hyödyntää lähellä olevaa rikasta venäläistä kulttuuria. Salmisen artikkeleita on ilmestynyt kokoelmissa ’Den blå stenen. Anteckningar om öst och väst’ (1994) ja ’Gränsland’ (1984).”

Veli-Pekka Salminen Helsingistä päästää vähän soraääntäkin.

”Kirjoittajien humanismi on laaja-alaista. He yrittävät omista näköalapaikoistaan katsoen asettaa tapahtumarikkaan kirjoitusajankohdan ilmiöitä isompaan kuvaan, myös historiallisesti. Syntyy runsaasti teräviä havaintoja ja oleellisia yhteyksiä saadaan esiin.

Keskeiseksi teemaksi nousee Venäjä – kiintoisaa luettavaa tänäkin päivänä! Toki jotkut ajatukset ovat vähemmän vakuuttavia. Kuten se Kaplinskin arvelu, että Venäjän bolsevikkivallankaappaus 1917 olisi mahdollistanut myöhemmät hyvinvointivaltiot.”

* * *

Helsinkiläinen Raila Rinne nostaa esiin samojen miesten toisen kirjan.

”Kirjoittajien laaja lukeneisuus, etenkin Vanhan testamentin ja antiikin historian syvä tuntemus, suorastaan häikäisee. Muistan toki lukeneeni Johannes Salmisen viisaita esseitä takavuosien sanomalehdistä, mutta Tarton kielitieteilijä on jäänyt vieraammaksi, vaikka hän kävi useita kertoja Suomessa puhumassa erilaisissa tilaisuuksissa ja hänen haastattelujaan näkyi joskus lehdissä. Jaan Kaplinski osaa suomea monen muun vieraan kielen lisäksi.

Salminen ja Kaplinski jatkoivat maailmanmenon tarkastelua kirjassa ’Valkoiset yöt ja mustat’. Se sisältää kirjeenvaihtoa vuodelta 2001. Elämä Virossa on muuttunut kiihkeäksi kapitalismiksi. Manhattanilla räjähtää, Lähi-itä käryää, kaivattu rauha repeilee aina jossakin.”

Mauri Panhelainenkin on Kaplinskia livenä kuunnellut.

”Neljännesvuosisata sitten Berliinin muuri murtui, mutta toinen muuri särkyi Baltiassa. Jaan Kaplinski kirjoittaa, että virolaiset, latvialaiset ja liettualaiset murtautuivat parissa vuodessa läpi unohduksen muurin, joka oli lännessä vallinnut vuodesta 1940 aina vuoden 1988 henkiinheräämiseen saakka. Virolaiset halusivat jälleen sitoutua  länteen, vaikka heitä masensi länsimaiden hallitusten laimeat reaktiot siihen, miten Moskova uhkaili Baltian maita niiden vapautumispyrkimyksistä. Toisaalta Kaplinskia huolestutti noina aikoina myös jyrkkä kansallismielisyys ja nouseva konservatismi virolaisessa kulttuurielämässä.

Kaplinskin ystävällinen hahmo on tullut tutuksi lukevalle yleisölle Helsingin kirjamessuilla, joillaa hän on useana vuonna osallistunut erinomaisesti suomen kieltä osaavana kirjallisiin ja yhteiskunnallisiin keskusteluihin. Luulen, että Kaplinski kohtasi visakirjan keskustelukumppaninsa Johannes Salmisen myös yleisön edessä kirjamessuilla, vaikka sellainen tapahtumaa ei ole jäänyt muistiin.”

Veikko Huuska Ikaalisista muistelee merkittäviä hetkiä.

”Hieno kirja, jonka silloin tuoreeltaan luin: molemmat olivat jo entuudestaan tuolloin kirjatuttuja.  Myöhemmin minulla – kuten varmaan monella muullakin (kirjavisalaisellakin) – oli ilo tavata Kaplinski useampiakin kertoja: olin kuuntelemassa hänen luentojaan ja pari kertaa tapasin hänet eräiden seminaarihommien yhteydessä. Hänen kanssaan jutellessaan oikeasti tunsi, että tässä on merkittävä henki!”

* * *

Sitten vielä highlightseja espoolaisen Eero Reijosen perusteellisesta vastauksesta

”Kerran vuodessa täytyy kisaduunarin visaisäntää lipaista. Tässä tämä; hieno, upea valinta marraspähkinäksi. Ajankohtainenkin. Pysyvästi. – – –

Jaan Kaplinski ja Johannes Salminen, melkein näköyhteyden päässä toisistaan, raportoivat kirjeissään historian suuresta murroksesta. Markkinatalous on saamassa tyrmäysvoittoa sosialismista. Verettömiä vallankumouksia tehdään, mutta niitä myös tukahdutetaan verisesti. Tämän toteavat myös viisaat esseistimme. Mutta he näkevät tapahtumat paljon laajemmassa perspektiivissä. He viitsivät ja osaavat ajatella  laajasti tapahtumien sidoksista historiaan ja myös  niiden vaikutuksesta tulevaisuuteemme.

Tiukkaa kritiikkiä bolsevikeille, tietenkin. Kaplinski itse on sen kokenut ja asiantuntija jos kuka. Nykyisin yhä kovemmin tiukkapipoista uusliberalismia kritisoiva esseisti, kaikkinaisen suvaitsemattomuuden ja sotaisan dualismin vieroksuja, totesi jo ennen Viron itsenäisyysjulistusta, ettei puhdasoppinen markkinatalous ole muuta puhdasoppista aatetta parempi. – – –

Jaan Kaplinski, runoilijakin maailmanluokkaa, omalla Eino Leino -pystilläkin palkittu ja Pispalan maisemistakin kirjoittanut taiteilija, on tämän visakallon intellektuellien ykkösketjuun sijoittama ajattelija: ’Euroopassa ei-eurooppalaisesta tulee epäilyttävä. Eurooppa tuntee itsensä piiritetyksi linnoitukseksi, jota tulee puolustaa terroristeilta ja maahantunkeutujilta. Kolmas maailmansota voi kenties olla Euroopan sota niitä vastaan, jotka piirittävät sitä, tai joiden se kuvittelee piirittävän itseään.’ (Kaplinski: ’Titanic’, 1995).”

Kaplinskin tunnistivat myös Pertti Vuorela, Espoo ja  Juhani Niemi, Hanko. Helsinkiläinen Petri Kettunen tarjoaa ihan fiksuksi vastaukseksi Paul Austerin ja nobelisti J. M Coetzeen välisestä kirjeenvaihdosta koottua kirjaa ”Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä”.  Annettakoon tuo lukuvinkiksi viisaista kirjeenvaihdosta kiinnostuneille. Palkinto tällä kertaa Maijaliisa Mattilalle. (rb)

Viikon  48 sitaatti

Nyt seuraa se syyskauden puolipakollinen jännitysmomentti – tehtäväksi on siis aseteltu dekkari. Eikä kuka tahansa kioskikirjailija, vaan yksi niin sanotun nordic noir -ilmiön keskeisistä tekijöistä. Hänen elämänsä muuttui parikymmentä vuotta sitten, kun hän sapattivapaallaan kirjoitti ensimmäisen rikosromaaninsa. Sen jälkeen hän jätti bisnesmaailman hommansa ja ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi – ei varmaan ole tarvinnut katua.
Kuka, mikä, mitä kaikkea muuta? Vastaukset osoitteeseen viimeistään 7.12. mennessä osoitteella Demokraatti /Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”’Olin vain kävelyllä’, vanhus sanoi toivoen, etteivät poliisit huomaisi värinää hänen äänessään.
’Vai niin’ sanoi Tom-niminen poliisi. ’Puun takana pitkä takki päällä. Tiedätkö, miksi me kutsumme sellaisia?’
’Lopeta jo, Tom!’ Nyt puhui nainen ’Pahoittelen vielä kerran’ , hän sanoi vanhuksen puoleen kääntyen. ’Täällä puistossa oli muutama tunti sitten tappelu. Nuori poika pahoinpideltiin. Oletteko te nähnyt tai kuullut jotain?’
’Tulin vasta äsken’, vanhus sanoi ja keskittyi katsomaan naista välttyäkseen kohtaamasta miehen tutkivaa katsetta. ’En ole nähnyt mitään. Paitsi Otavan ja Ison karhun.'”

Keskustelua aiheesta

Jörn Donner paljastaa uuden Nato-kantansa

Kuva: Kari Hulkko

Jörn Donner piikittelee uudessa kirjassaan Suomi Finland niin maamme nihkeää maahanmuuttopolitiikkaa kuin liioiteltuja liputuskäytäntöjäkin. Donnerin mukaan kirja on satiiri.

Kustantajan tiedotteessa avataan hieman teoksen sisältöä:

”Onko meillä edes syytä liputukseen? Urheilutulokset ovat heikentyneet, kuten myös talousnäkymät. Haja-asutusseutu jatkaa autioitumistaan. Hyvinkään arkkitehtuuri on kauhea, kuten myös monen muun paikkakunnan. Läntinen naapurimme elää yltäkylläisyydessä meistä välittämättä, itäinen naapurimme taas on epävakaa ja uhkaava, eikä jätä meitä rauhaan.” Kansanedustajakaudellaan ulkoasiainvaliokunnassa istunut Jörn Donner paljastaa kirjassaan myös oman Nato-kantansa.

Donner on puhunut Nato-kannastaan muun muassa Iltalehdessä vuonna 2014.

— Nato-ovi on ollut kiinni, ikävä kyllä, jo vuodesta 1995. Silloin olisi ollut sopiva hetki liittyä Naton jäseneksi, kun liityimme Euroopan unioniin.

— Tällä hetkellä jäsenyyden hakeminen voitaisiin nähdä provokaationa suhteessa Venäjän Ukraina-politiikkaan. Sopivan tilaisuuden tullen voisimme Natoon liittyä, Donner sanoi tuolloin.

Kustantaja Förlaget julkaisee Suomi Finland -teoksen ruotsiksi 1. tammikuuta 2017 ja Otava suomeksi 5. tammikuuta 2017.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Huutava lintu ja muuta eläimellistä menoa

Kuva: Kari Hulkko
47-korkeasaari1
Helsingin Korkeasaari oli visakirjailija Sesse Koiviston kotimiljöötä 25 vuoden ajan. Ei ihme, että hänen tuotantoonsa kuuluu paljon eläintematiikkaa.

Lumet lähtivät, pimeys laskeutui – marraskuu on taas nimensä mukainen. Visassakin hämärtyi, tasaisen kaksinumeroisen vastausvauhdin taulukosta pudottiin nyt aika roimasi.

Eipä ollut ihan helppo kysytty teoskaan, jonka visaveikkonen plokkasi matkaan kirjamessujen antikvaarisesta joulumaasta.

Juhani Niemi puolestaan on tehnyt tehtävän ratkaisun eteen rutkasti töitä Hangon kirjastossa.

”Nyt oli mennä vaikeaksi, kerronta tuntui tutulta, mutta en vain ollut osata sijoittaa sitä mihinkään kirjailijaan. Joten rohkeasti vain kirjastoon selailemaan kirjoja ja kirjailijoita. Kaksi tuntia harhailua, monia kirjoja selailtuna (jokunen muistiinpano muutamista kirjoista myöhempää käyttöä varten) ja sieltähän se sitten löytyi.

Kyseessä on Sesse Koivisto ja ’Palokärjen villi huuto’, itsenäinen jatko-osa romaaneille ’Kätkössä rastaanmuna’ ja ’Viivy vielä leppälintu’.
Sesse Koivisto oli naimisissa Korkeasaaren  intendentti Ilkka Koiviston kanssa ja hänen kuopuksensa Aura on myös kirjailija.

Aiemmasta tuotannosta olen lukenut teokset ’Eläintarha olohuoneessamme’ ja ’Mäyräkoiran päiväkirja’. Ja nyt lukemaan tätä Palokärki-kirjaa.”

Sirpa Taskinen Helsingistä noteeraa visakirjan sävymuutoksen.

”Palokärjen villi huuto (1992) jatkaa Sesse Koiviston elämänkerrallista ’lintusarjaa’, jonka aikaisemmat osat on nimetty rastaan ja leppälinnun mukaan. Tämä ilmeisesti kirjoittajan päiväkirjoihin perustuva kirja kertoo ensin opiskelun riehakkaista alkuajoista mutta muuttuu vähitellen ongelmallisen lapsuudenperheen kuvaukseksi. Minäkertoja selviää tilanteesta vain lähtemällä pois kotoa. Konfliktin yksi syy on kertojan kihlautuminen ”väärän” miehen kanssa. Avioliittoa kesti sittemmin yli kolmekymmentä vuotta, kunnes avioero heidät erotti.”

Pertti Vuorela Espoosta on viihtynyt hyvin kirjan äärellä ilmeisen nostalgisista syistä.

”Palokärjen villi huuto on kelpo proosaa. Siinä on tarkkoja havaintoja 1950-luvun opiskelijaelämästä ja opiskelusta Helsingissä. Välillä käydään myös maalla ja Tvärminnessä. Romaani pohjautunee omakohtaisiin kokemuksiin, sillä mm. yliopiston opettajat ovat todellisia henkilöitä. Opiskelin itse noin kymmenen vuotta myöhemmin eri aineita, mutta yliopiston käytäntö ja paikat olivat tuttuja Tvärminneä myöten. Siksikin kirja oli kiva lukaista.”

* * *

Espoolainen Eero Reijonen teki miltei mahdottomasta mahdollisen ja sai linkitettyä edellisen visakirjan eli Susanna Alakosken ’Sikalat’ ja tämän uuden visakirjan jatkumoksi: totta, eläinteemaahan ne…

”Eläinaiheella kun edelleen mennään, on ihan pakko ottaa ns. hännät edellisestä visakirjasta. Ystadin ’Sikaloista’ on toki pitkä matka kulisseiltaan moitteettomaan helsinkiläiseen porvariskotiin, mutta kuitenkin. Oletan, että vaikka fiktioista puhutaan, ovat esikuvat vahvat molemmilla visakirjailijoilla.

Susanna Alakosken kuvaama, lapset heitteille jättävä kiroileva, tappeleva alkoholisti-äiti vastaan tämän uuden visakirjailijan luoma hyvän perheen kulissienkantaja, Tuhkimon äitipuoli biologisen äidin hahmossa. Sympatiapisteet menevät Ystadiin.

Alakoski esitti äidin käytöksen menneiden tapahtumien seurauksena; syy-yhteydet olivat kaikkien nähtävillä. Ketään ei oikeasti myöskään syyllistetä, vaikka sankarikin löytyy.

Opiskelijatytön elämää kuvaava Sesse Koivisto loihtii inhan, ” tyttärensä parasta” tarkoittavan äitihahmon esiin melkein tyhjästä. Pienet konnanteot, sivullisille näkymättömät, kasvavat vuorenkokoisiksi, ainakin Stadin Korkeavuorenkadun mittaisiksi, jota Retu-tytärkin tuskissaan mittailee. Toisin kuin Alakoskella, Sesse Koiviston kuvaama äiti ei ole itse aiheuttamiensa vääryyksien osakärsijä, vaan se kaiken, niin henkilökohtaisen kuin globaalin kärsimyksen aiheut\htaja, oman kuvitellun nöyryytyksensä kostaja. Joten kyllä syitä ihmisten käytökselle, menneille ja myös tulevalle, tästäkin kertomuksesta löytyy. Visakirjailijan tuotannossakin tästä on runsaasti esimerkkejä. – – –

Korkeasaaren intendentin puolisona, siinäkin ominaisuudessa, mutta myös omaehtoisena toimijana, Sesse ja Ilkka Koivisto uudistivat Helsingin merkittävintä virkistyssaarta. Kohta ei ollut puhettakaan ” eläinvankilasta ” jota nimeä Pentti Haanpää 20-luvun Korkeasaaresta käytti. Korkeasaari sai vähitellen maineen uhanalaisten eläinlajien hyvänä asuinsijana. – – –

Sesse Koiviston niin sanotuista erokirjoista nousi aikoinaan kova kohu. Jotenkin tulee mieleen visakirjan Oili-äidin käsittämättömiin mittoihin nouseva tyttärensä nakittaminen, kun muistelee sitä valtavaa ripitystä, jonka Ilkka Koivisto sai erokirjatilitysten jälkeen mediassamme. Luin otteita yhdestä Sesse Koiviston erotilityksestä, eikä se teksti tee kunniaa kenellekään; ei anna lohtua vaan päästää huonot henget valloilleen.”

Jyväskyläläinen Mauri Panhelainen saa päättää tämän ratkonnan.

”Koiviston kerronta on kepeää ajankuvaa itsenäistyvästä nuoresta Alma-Reetasta ja hänen opiskelutovereistaan. Teemoina ovat opiskelun alkuvaiheet, luontoretket ja kulttuuriharrastukset, alkavat miessuhteet ja kipeimpänä kaikista suhde hallitsevaan äitiin ja sen vuoksi varhainen poismuutto kotoa.

Sodan päättymisestä on vasta 7–8 vuotta, mutta uusille opiskelijoille maailma avautuu uutena ja toivorikkaana. Helsingin olympiakisat suhahtavat ohi, maailmanpolitiikassa entisistä liittolaisista on tullut kylmän sodan vastapuolia. Kun Stalin kuolee maaliskuussa 1953, hänestä julkaistaan ylistäviä kirjoituksia suomalaisissa lehdissä.

Ensimmäinen vappu on uusille opiskelijoille suuri elämys. Manta lakitetaan vanhaan tapaan vasta keskiyöllä, ja nuori eläintieteen dosentti ja vapaaherra, myöhempi yliopiston rehtori ja kansleri Ernst Palmén joutuu vappuhulinassa muutaman asistentin kera kanssa poliisin pidättämäksi. Laitoksellakin on kivaa; laboratoriotöitä opettavalla Jouko Kaisilalla on kiiltävä tukka ja opiskeilijatyttöjen mielestä ’tummat sänkykamarisilmät’.”

Tähän se sitten tyssäsi, palokärjen huuto. Palkinto liihottaa Juhani Niemelle. (rb)

Viikon 47 sitaatti

Ja sitten taas visaukon messulöytöjä – siis jotain kummajaisia? Kiven veljekset saivat lukuoppinsa lukkarilta, ja sellainen oli myös viikon visakirjailija. Hänen on sanottu luotsanneen jopa Juhani Ahoa kirjailijauralle. Eino Leino taas näki kirjailijamme Jukolan veljesten keski-ikäistyneenä Eerona.
Kuka on tämä herra, jolla on eräässä Pohjois-Suomen kapungissa nimikkokirjastokin? Mikä teos? Vastaukset viimeistään 30.11. mennessä osoitteella Demokraatti /Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle aikanaan palkinto.

”Siinä talossa, jossa olin silloin renkinä, oli minun ikäiseni poika, joka oli ankara tupakkimies; tätä poikaa aina tekee mieleni syyttää omasta taipumuksestani tupakkiin. Hän oli muutenkin kummallinen käytöksestään, sillä minä havaitsin, että hän usein petti äitiänsä, (hänen isänsä oli kuollut) ja oli taipunut ryyppimään salaa; yhden ja toisen varjon alla keinotteli hän niin, että hänen äitinsä antoi, ’lääkityksen’ nimellä, hänelle viinaa.”

Keskustelua aiheesta