Etenkin gangsterielokuvistaan kuulun veteraaniohjaajan kanssa viidettä kertaa filmaava Leonardo DiCaprio esittää Wall Streetin huippufirmasta potkut saavaa mutta kepulikonstein pohjalta ponnistavaa petkuttajaa, joka ei tunne pelkoa tahi kohtuutta höynäyttäessaan asiakkaitaan.

Sinisilmäisenä idealistina kaupunkiin astunut miekkonen on nopea oppimaan ja todistaa toisella yrityksellään lyövänsä laudalta kaikki aikaisemmat kapitalismin kärjistymät.

Elokuvan viimeinen kuva kääntää näet kameran yleisöön, mattimeikäläisiin, jotka ovat edelleen vedätettävissä. Kysymys syyllisyydestä mutkistuu, vaikka väärintekijä voidaankin osoittaa.

Teoksen taustalla ovat newyorkilaisen pörssimeklarin muistelmat, joista 71-vuotias Scorsese on ohjannut turboahdetun sovinistisen satiirin. Elokuvan muoto, takaumarakenne ja ”opetus” linkittävät sen tiiviisti ohjaajan kultakauden menestysteokseen Mafiaveljet (1991).

Sen antisankarin Henry Hillin tavoin Jordan Belfort astuu jo varhain rajan yli pohjattoman ahneuden alttarille keplotellen itsensä kiinni rikkauksiin. Köyhyydessä kun ei ole jaloutta, julistaa senkin kokenut ja rahasta ainoan jumalansa tehnyt osakekaupustelun uusi Messias, joka on myös Raamatun sadun Juudas.

The Wolf of Wall Street (2013) ei ole ensimmäinen elokuva ahneudesta. Se koettaa istuttaa vielä yhtä puuta jo läpitunkemattoman tiheään metsään, joten ymmärrän myös kritiikkiä loppuun kalutusta aihepiiristä. Teoksen näkökulmasta onneksi kuitenkin puuttuu jälkiviisasteleva ja moralistinen sävy, joka tahtoo leimata tyyliltään Oscar-tietoisempia Hollywood-tuotantoja.

Toisaalta tarjoamalla elokuvan vaikuttavan välineen hävyltään hännän katkaisseelle keinottelijalle jutussa vaanii vaaroja, joiden kanssa kokenutkin tekijä karahtaa helposti karille.

Yksi niistä on seksi, jota elokuvassa riittää moneen makuun. Kameran katse on silti alleviivatun miehinen; alastomien naisten ruumiinosia esiintyy suhteettomasti miesten vastaaviin.

Toki Scorsesen tarkoituksena voi olla ivata nimenomaan miehille leimallisia ylilyöntejä, mutta monesti tuntuu, että yritys latistuu halpahintaisemmaksi röhähtelyksi friikkisirkukselle. Esimerkiksi Jonah Hillin esittämästä päähenkilön luottomiehestä puuttuvat inhimilliset piirteet miltei kokonaan.

Käytännössä myös muut rakettina lehtien ja myös FBI:n kiinnostuksen kohteeksi päätyvän menestysyrityksen keskeisestä henkilöstöstä sisältävät vain yhden ominaisuuden luonnekuvaa, joka ei riitä palvelemaan komediaa hetkinä, jolloin se kurottaa myös vakavamman draaman suuntaan.

Toisaalta Scorsese haksahtaa myös yhteen sketsimäisyydessään junnaavan pitkään koomiseen kohkauskohtaukseen, jossa huumeista päänsä sekoittanut addikti kokeilee rajojaan autonkuljettajana.

Kohde houkuttelee eittämättä tulkintoihin, eikä tapahtumien oikeaa kulkua voi elokuvasta arvioida kuin korkeintaan likimäärin. Tyypin pehmennys sihteeriään taloudellisesti ja alaisiaan virkavallalta lähes viimeiseen asti auttavaksi ystäväksi vaikuttaa turhalta aviopetosten ja lainrikkomisen katkeamattomassa ketjussa. Tämä nimittäin luo langenneeseen luopioon hiukan marttyyrinkin sädekehää, jota elokuvan muu sisältö kuitenkin hylkii.

Lipevälle häntäheikille elämä siihen kuuluvine läheisineen on lopulta vain sarja dollareilla ostettavaa materiaa: kartanon loistoa, vempeleitä ja kalleinta kuohujuomaa. Se ettei katumusta tyrkytetä hänen rekisteriinsä nostaa muotokuvan arvoa amerikkalaista unelmaa juhlivien keskivertohymistelyjen yläpuolelle.

ELOKUVA:
The Wolf of Wall Street
Vitonen la 8.10. klo 21
★★★☆☆

RANE AUNIMO