Mistä tässä sitten on kysymys?

Kysymys on julkisen sektorin tehtävien ulkoistamisesta ja yhtiöittämisestä tavoitellen kustannussäästöjä, mutta myös työsidonnaisen ideologiamme muuttumisesta ansaintasidonnaiseen ideologiaan.

Enää työn lähtökohtana ei ole se, että työllä saatavalla palkalla tulisi tulla toimeen. Työllä ja sen hinnalla ei ole sinällään enää merkitystä tuotteen tai palvelun kustannukselle, vaan lähtökohtana on tuotteen tai palvelun tuottaminen mahdollisimman edullisin kustannuksin välittämättä siitä, miten työntekijät tulevat toimeen.

Sinällään työn halpuuttamiselle ei  näytä olevan muuta syytä kuin kustannusperuste, mutta asian tarkastelu osoittaa sen olevan laadultaan myös ideologista. Nimittäin kukaan tai missään ei enää aseta työn halpuunnattamisen vastapainoksi vaatimusta tuotteen tai palvelun hinnan alenemista.

Esimerkiksi tuloillaan olevassa SOTE-uudistuksessa ei kaiketi kukaan enää pidä realistisena tavoitteena edes kustannusten nousun leikkaamista, saati kustannusten alenemista. Samoin tavaratuotannossa ei enää puntaroida työkustannusten vaikutusta niinkään tuotteen hintaan, vaan lähtökohtana on tuotantokustannusten pienentäminen, mukaan lukien työn kustannus. Halpuuttaminen käytetään voiton lisäämiseen.

Julkisella sektorilla työn halpuuttamisen kaava on yksinkertainen: Osa tuotantoketjusta ostetaan ulkopuoliselta yrittäjältä suoraan tai perustetaan julkisen sektorin omistama yhtiö työn ulkoistamisen helpottamiseksi.

Jos perustetaan yhtiö, niin työn halpuuttaminen tapahtuu viiveellä, yleensä yhden tai kahden työehtosopimuskierron jälkeen. Sekä ulkoistamis- ja yhtiöittämismallissa on tavoitteena siirtää työntekijät halvempien työehtosopimusten piiriin ja usein myös aikaisempaa heikompien työsopimusehtoihin. Esimerkkejä tästä on olemassa jo runsaasti.

Yksityisellä puolella on nopeasti yleistynyt ajatus siitä, että osa työntekijän toimeentulosta katetaan yhteiskunnan tukitoimin sen sijaan, että palkalla tultaisiin toimeen. Muun muassa asumis- ja toimeentulotuen kytkeytyminen yhä useamman työntekijän jatkuvaksi tulomuodoksi palkkatulon riittämättömyyden vuoksi on osoitus tästä. Samalla se osoittaa työnantajien välinpitämättömyydestä työntekijöidensä toimeentulosta.

Suoranaista piittaamattomuutta edustavat villitykseksi nousseet erimuotoiset 0-työsopimukset ja pätkätyöt, sekä työttömien pakkotyöt pahimmillaan ilman palkkaa. Tämän ideologian poliittisena tukena on toiminut maan hallitus muun muassa erilaisin työlainsäädännöllisin muutoksin ja viimeisimpänä saattamalla voimaan aktiivimallin erimielisestä kolmikantaisesta valmistelusta huolimatta.

Mikä sitten ratkaisuksi ongelmaan?

Kun jopa Björn Wahlroos ilmoittautui viime syksynä kansalaispalkan tai yleisturvan kannattajaksi, niin sekin vaihtoehto asian ratkaisuna kannattaa ottaa huomioon.

Kun kansainvälinenkin kehitys yhä kiintyvällä vauhdilla lisää tulo- ja varallisuuseroja, niin pelkkä työtulon varaan rakentuva kansalaisten toimeentulo ei ole jatkossa enää mahdollista. Mutta kansalaispalkka tai yleisturva voivat toimia yhdessä kartutetun tulon jakajana vain siten, että siihen liitetään tuloja- ja varallisuutta tasaava järjestelmä.

Tällainen järjestelmä taas edellyttää kansallisen verotuksemme rakenteen radikaalia kehittämistä tasavertaisemmaksi kaikille tulomuodoille, johon ei ainakaan kuulemani mukaan ole esimerkiksi Wahlroos ilmoittautunut vapaaehtoiseksi – päinvastoin.

Toki palkkasidonnaisen tulonmuodostuksen murtaminen vaatii myös monia kansainvälisiä toimia, joten välineenä tasa-arvoisen toimentulomahdollisuuden turvaamiseksi kansalaisille se ei ole toimiva vaihtoehto kovin lyhyellä tähtäimellä. Mutta pitemmällä aikavälillä se on tavoittelemisen arvoinen asia ja väline taloudellisen demokratian kehittämiselle.

Kun työn halpuuttaminen on saanut ideologisen muodon, on sen murtaminen tapahduttava myös samoin perustein. Silloin välineenä voi olla kansalaispalkan tai yleisturvan mukainen järjestelmä, mutta se edellyttää myös työhön orientoineen yhteiskuntaideologiamme uudelleen tarkastelua.