x

Työväen Näyttämöpäivillä on tammikuussa luvassa rohkeaa ja omaehtoista teatteria

Kuva: Tiina Bolz
Työväen Näyttämöpäivien uusi tuottaja Pihla Liukkonen ja esitysten valitsija ohjaaja Miko Jaakkola vakuuttavat, että näyttämöpäivillä nähdään Mikkelissä taas hyvä kattaus harrastajateatterin hienoja esityksiä.

Ohjaaja Miko Jaakkola on valinnut esitykset ensi tammikuun viimeisenä viikonloppuna Mikkelissä järjestettäville Työväen Näyttämöpäiville. Hän sanoo, että maailman kovuus ja vaativuus näkyvät harrastajateattereiden esityksissä.

Monissa esityksissä nousee esille yksilön hädänalainen tilanne yhä tiukemmaksi ja vaativammaksi muuttuvassa yhteiskunnassa. Ihmiset ovat katkeamispisteessä ja jaksamisensa äärirajoilla. Ilahduttavaa on, että esityksissä halutaan hakea rakentavia ratkaisuja näihin tilanteisiin.

Monet ryhmät etsivät Jaakkolan mielestä oman näköistään ilmaisutapaa kertoa vaikeistakin asioista.

– Ne tuodaan näyttämölle kunnianhimoisesti. Monissa esityksissä perinteinen realismi on tyylilajina jätetty sivuun, joten esityskirjosta välittyy vahva halu jäsentää ja ajatella maailmaa uudenlaisten muodoin ja keinoin.

Esitysten kovasta tasosta kertoo Miko Jaakkolan mukaan se, että niissä etsitään rohkeasti ja häpeämättömästi omaa taiteellista ilmaisua yhteiskunnan monimutkaisiin ja vaikeisiin kysymyksiin.

Harrastajateatteri voi yhä hyvin

Miko Jaakkola valitsi 41. Näyttämöpäiville 12 ryhmää. Yksi ryhmä tulee järjestäjän kutsumana. Festivaaleille haki 42 kotimaista ja neljä kansainvälistä ryhmää.

– Urakka oli aika iso, mutta miellyttävä. Katsoin livenä ison osan esityksiä. Esitysten taso oli kauttaaltaan korkea, mutta valittu kärki oli kohtuullisen helppo saada esille.

Jaakkola on seurannut Tampereen Teatterikesän taiteellisen johtoryhmän jäsenenä viime aikoina paljon myös ammattiteattereiden esityksiä.

– Tältäkin pohjalta voin sanoa, että harrastajateatteri voi Suomessa tosi hyvin ja on elinvoimaista, todellisuutta heijastelevaa teatteria. Ryhmillä on hienoa yritystä. Taloudelliset paineet eivät niillä ole niin isoja, etteivätkö ne voisi ottaa myös kunnon riskejä ja etsiä rohkeasti omaperäistä taiteellista muotoa.

Työväen Näyttämöpäivät järjestetään Mikkelissä 27.-29.1.2017. Lipunmyynti alkaa 4.1.

Teatterin ammattilaisista koostuva raati antaa kaikille ryhmille suullisen palautteen. Raatiin kuuluvat teatteriohjaaja Mikko Roiha, teatteritoimittaja Kirsikka Moring sekä näyttelijät Kati Outinen, Jarkko Lahti, Marjo Lahti ja Taisto Oksanen.

Markku Lahikainen
 

41. Työväen Näyttämöpäiville valitut ryhmät:

Miehen bändi, Helsinki – Esko Korpelainen: MIEHEN TANSSI – Ohjaus: Esko Korpelainen

AdAstra-teatteri, Jyväskylä – Arto Salminen: TURVAPAIKKA – Ohjaus: Antti Suora

Teatteri Kultsa, Helsinki – Milja Sarkola: PERHEENJÄSEN – Ohjaus: Tarja Koskela

Jyväskylän Huoneteatteri – Linda Olsson: LAULAISIN SINULLE LEMPEITÄ LAUJUJA – Ohjaus: Tiina Luhtaniemi

Jo-Jo Teatteri, Turku – Tuulia Lindholm & työryhmä: SINUN KANSSASI – Ohjaus: Tuulia Lindholm

Turun ylioppilasteatteri – Juha Hurme: KAKAJA RAZNITSA Ohjaus: Juha Hurme

Tukkateatteri, Tampere – Lars Norén: BOBBY FICHER ASUU PASADENASSA Ohjaus: Heidi Lakaniemi

Mikkelin Poikateatteri – Työryhmä: VÄKIVALTATIE – Ohjaus: Katariina Kinnunen

Vantaan Näyttämö – Pasi Lampela: MEIDÄN POIKA – Ohjaus Matti Peltonen

Jyväskylän Huoneteatteri – Minna Canth: ANNA LIISA Ohjaus: Erika Hast

Ykspihlajan Työväen Näyttämö – Jarkko Lahti (aikalaistarinoiden ja Ville Kivimäen Murtuneet mielet -kirjan pohjalta): HILJAISTA TIETOA Ohjaus: Jarkko Lahti

Tikkurilan Teatteri –  Kari Hotakainen: IHMISEN OSA – Ohjaus: Carita Välitalo

Otava Ensemble – Maiju Lassila: AVUTTOMIA Ohjaus: Juha Hurme (kutsuttu esitys)

Keskustelua aiheesta

Elokuvan pitkä historia puristuu Linnateatterissa pariin tuntiin

Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Linnateatterin näyttelijät Miska Kaukonen (vas.), Linda Wiklund ja Valtteri Roiha sukeltavat elokuvan runsaan sadan vuoden historiaan.

Turun Linnateatterissa on yli kymmenen vuoden aikana tehty ja nähty komediallisia katsauksia niin Raamatun, oopperan kuin Turun historiasta. ”Mieletön elokuvan historia” on viides osa sarjassa, ja nyt puidaan elokuvan vaiheita 1800-luvulta nykypäivään.

Elokuvakatsaus rullaa vauhdikkaasti eteenpäin, mutta saa kuitenkin haikailemaan sarjan aiempia osia.  Aiemmat ”Mielettömät” kun ovat olleet eheitä ja viihdyttäviä paketteja, joissa kolme näyttelijää in päässyt mehustelemaan komediataidoillaan.

TEATTERI

Linnateatteri, Turku

Mikko Koivusalo: Elokuvan mieletön historia

Ohjaus Kalle Lamberg – Lavastus työryhmä – Puvut Anniina Kuula – Maskeeraus Minna Pilvinen – Valot Esa Näykki ja Zai Sainio – Ääni Kristian Uusitalo – Rooleissa Miska Kaukonen, Valtteri Roiha ja Linda Wiklund

Noiden rinnalla Mieletön elokuvan historia jää nyt hieman valjuksi ja yliyrittämiseksi. Mutta ehkä näyttelijöiden ylimääräinen koohotus rauhoittuu, kun esityskausi etenee.

Komedia on tällä kertaa parhaimmillaan, kun leffaskenen ilmiöitä oivalletaan ja käsitellään terävöitetysti. 1800-luvun filmiteollisuuden vaiheista kertoo tietenkin muuan tunnettu elokuvahistoritoisija. Miska Kaukosen on von Bagh -maneereissaan hersyvä.

Myös Markus Selin -hahmo Kummisetänä toimii. Ja parodia nykyajan lastenelokuvista on kielellisesti nerokas: kuin ekstaasissa olevat Nana ja Ana toistavat hassuissa puvuissaan mahdottomia kielileikkejä.

Film noir -episodissa Linnateatterin onnistunut valosuunnittelu pääsee oikeuksiinsa. Teknologiaa on myös käytetty kivasti taustaprojisoinnin hahmojen ja maisemien kanssa.

Komedia ottaa myös kantaa

Linnateatteri on saanut mahdutettua esitykseensä pientä mutta aiheellista kannanottoakin, kun käydään läpi turkulaisten elokuvateattereiden historiaa. Kuvissa välähtää kauniita vanhoja rakennuksia, joita ei enää katukuvassa näy. Nykyhetkeä verrataan myös takavuosien kultakauteen, kun kaupungissa oli kymmeniä teattereita. Nykyään niitä on vain yksi.

Miesten hallitseman alan ongelmat kannattaa nekin ottaa esiin, mutta Linda Wiklundin esittämät supersankarit eivät oikeastaan tuo sukupuolitilanteeseen ratkaisua.

Lajityyppejä ja tähtiä rönsyilevän yli sadan vuoden elokuvahistorian tiivistäminen ei ole helppo nakki. Käsikirjoittaja Mikko Koivusalo onratkaissut runsauden pulan keskittymällä esittelemään elokuvantekijöitä. Itse olisin kaivannut lisää samanlaisia elokuvaviittauksia ja -parodioita kuin käsikirjoittajan taistellessa ikimuistoisia vuorosanoja (”Luke, I am your father”, ”E.T. phone home”) vastaan.

Tuttuja latuja

Vaikka Linnateatterin teatteriravintolan näyttämö on pieni, on visuaalisuuteen satsattu. Jokaisella kolmella näyttelijällä on keskimäärin 25 roolia, joista jokaisella on omat pukunsa tai maskinsa. Lennossa vaihtuvat vaatteet sopivat tyylilajiin, mutta joissain kohtauksissa sisältö jää puvustuksen jalkoihin.

Linda Wiklund on nyt ensimmäistä kertaa näyttelijänä Mieletön-esityksissä. Hän on raikas, mutta voisi heittäytyä rohkeammin. Linnateatterista tuttu Valtteri Roiha tulkitsee hahmot tasaisesti, tutulla veikeydellään. Mieletön-konkari Miska Kaukonen sopii juuri tämän tyylisiin pikakelauskomedioihin. Kuinkakohan monta kertaa herra on nähty Linnateatterin lavalla naisen roolissa?

Ohjaaja Kalle Lamberg on saanut viriteltyä lavalle hyvän energian, mutta silti jää kaipaamaan kahdeksan vuoden takaista ”Mieletöntä Turun lähihistoriaa” ja sen Hansa-ostoskeskuksen teinejä. Ja tietenkin ”Mieletön Turun tulevaisuus” -esitystä (2014), jossa Lamberg itse esitti nerokkaasti ikääntynyttä hansanuorta.

Ellinoora Sandell

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kokoteatterin juhlaesityksessä näyttäytyvät rakkauden ja valintojen loputtomat mahdollisuudet

Kuva: Anna-Aalto
Sami Saikkonen ja Sonja Sorvola piirtävät parisuhteen tähtikuvioita Kokoteatterin juhlanäytelmässä.

Helsinkiläinen Kokoteatteri täyttää tänä vuonna 20 vuotta. Alussa vahvasti tanssisuuntautunut teatteri on viime vuosina siirtynyt esityksissään yhä enemmän teatterin ja draaman suuntaan. Liikettä ja tanssia suinkaan unohtamatta.

Teatterin juhlanäytelmänä on kotimaassaan palkitun, nuoren polven brittiläisen näytelmäkirjailijan Nick Paynen teos ”Constellations”, jonka toteutuksessa tärkeänä tekijänä on myös liike. Tanssitermein voisi puhua parisuhdeduetosta, jonka tulkitsijoina ovat tanssijana ja koreografina tunnettu Sami Saikkonen ja näyttelijä-tanssija Sonja Sorvola. Esityksen ohjaajana on myös tanssitaustainen teatterin johtaja Anna Veijalainen.

TEATTERI

KokoTeatteri

Nick Payne: Constellations

Suomennos Sonja Sorvola – Ohjaus Anna Veijalainen – Koreografia Sami Saikkonen, Sonja Sorvola, Anna Veijalainen – Lavastus Alisha Davidow – Valot Jere Kolehmainen – Ääni Juha Tuisku – Puvut Sonja Sorvola – Rooleissa Sami Saikkonen ja Sonja Sorvola

Constellations tarkoittaa tähdistöä ja tähtikuvioita, ja niitä sekä atomeja ja molekyylejä esityksen fyysikkonainen työkseen tutkii. Mutta sana voi merkitä kuviota, asiantilaa myös kuvaannollisemmin ja se on avain koko esitykseen. Sillä juuri niistä, valintojemme tuottamista erilaisista kuvioista ja mahdollisuuksista parisuhteessa esitys kertoo.

Huikaisevan hieno teksti on kuin labyrintti, jossa samasta tilanteesta on olemassa monta eri variaatiota, joista yksi vie aina eteenpäin siihen suuntaan, johon kirjailija traagisesti päättyvän parisuhteen tarinan ihastumisesta eron ja uudelleen yhteen paluun kautta haluaa lopulta viedä. Mutta ne muutkin versiot ovat aivan yhtä todellisia, niiden tuloksena vain olisi aivan toisenlainen kertomus.

Toisinaan eri versiot eroavat vain muutaman sanan tai äänensävyjen verran, toisinaan koko kohtauksen perustoiminta käännetään toisin päin. Ja kun kerran ajalla ei atomi- ja molekyylitasolla ole merkitystä, eivät tapahtumatkaan aina etene lineaarisesti, vaan välillä voidaan palata pitemmänkin matkan verran takaisin päin.

Tämä eri variaatioilla ja kohtausten toistolla pelaaminen vaatii katsojalta herpaantumatonta keskittymistä. Se ei ole kuitenkaan mitenkään vaikeaa.

Täysareenan keskellä oleva pieni, musta pyörivä näyttämö imee väkisin huomion sillä oleviin ihmisiin. Myös äänitehosteilla erotellaan lyhyet, elokuvamaiset kohtaukset toisistaan.

Toisaalta pelkistetty näyttämö on myös äärimmäisen haastava näyttelijöille. Saikkosen mehiläistarhuri ja Sorvolan tutkija ovat hyvin luontevia ja koskettavia, mutta ilmaisussaan ehkä hiukan varovaisia ja keveitä.

Tosin keveys voi olla myös tietoinen ohjauksellinen ratkaisu, sillä itse tarinassa on kaikki mahdollisuudet lipsahtaa melodramaattiseksi 2000-luvun ”Love Storyksi”. Onneksi siihen ei mennä, vaikka loppu kuristaakin hieman katsojan kurkkua.

Liikettä esitys käyttää ilmaisun osana niissä tilanteissa, joissa puhutaan kuolemasta. Tällöin liike toimii etäännyttävänä, abstraktina elementtinä, mutta myös parin läheisyyden kuvaajana.

Kokonaisuutena Consellations on hyvin intiimi ja pakahduttavakin esitys, jonka perimmäinen sanoma on äärettömän suuri: jokaisella, pienelläkin valinnalla me omalta osaltamme muokkaamme maailmankaikkeutta ja suljemme pois lukemattomia muita mahdollisuuksia. Siksi kaikella tekemisellämme on merkitystä.

Annikki Alku

 

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Merja Pöyhösen upea nukketeatteriesitys kadonneesta lentäjäsankarista on todellinen urotyö

Kuva: Jussi Virkkumaa
Merja Pöyhösen esitys Amelia Earhartista on mestarillinen nukketeatterin soolosuoritus: hän vastaa itse niin ohjauksesta, käsikirjoituksesta, äänisuunnittelusta, esittämisestä kuin osin myös nukkesuunnittelusta ja -toteutuksesta.

Turkulainen vuonna 2012 perustettu Aura of Puppets on 50 nukketeatteritaiteilijan verkosto, jonka jäsenet ovat jo useamman vuoden ajan tehneet suomalaisen nykynukketeatteritaiteen uraauurtavia teoksia. Viime vuonna verkosto sai näyttämötaiteen valtionpalkinnon.

Aura of Puppetsin jäsenten esityksiä on tähän asti nähty enimmäkseen Turussa ja sen lähiympäristössä. Nyt verkosto on ryhtynyt yhteistyöhön Uuden sirkuksen keskus Cirkon kanssa ja järjesti viime viikon lopulla Cirkon tiloissa ensimmäisen nykynukketeatterin minifestivaalin Oh My Puppets!

Kolmipäiväinen tapahtuma sisälsi kolme aikuisille suunnattua esitystä. Niistä uusin oli viime marraskuussa TIP Festissä Turussa ensi-iltansa saanut Merja Pöyhösen sooloteos ”Missing Amelia Earhart”.

NUKKETEATTERI

Oh My Puppets! -nykynukketeatterifestivaali,
Cirko keskus

Missing Amelia Earhart

Käsikirjoitus, ohjaus, äänisuunnittelu ja esitys Merja Pöyhönen – Nukenrakennus ja lavastus Heini Maaranen ja Merja Pöyhönen – Valot Jarkko Forsman

Amelia Earhart oli varhainen amerikkalainen lentäjäsankari, joka katosi mystisesti maailmanympärilentonsa loppuvaiheessa Tyynellämerellä heinäkuussa 1937. Ameliaa, hänen radiosuunnistajaansa Fred Noonania tai konetta ei koskaan löydetty ja katoamisesta on sen jälkeen liikkunut kaikenlaisia teorioita ufoista vakoojiin.

Vaikka Pöyhönen käykin esityksessään melko seikkaperäisestikin läpi niin Amelian taustoja kuin lennon vaiheitakin, ei esityksen sisältö ja tarkoitus ole tämän erilaisia lentoennätyksiä elämässään saavuttaneen naislentäjän elämäkerran kertominen. Perussanomaksi nousee ihmisen usko omiin haaveisiinsa, mahdollisuuksiinsa ja kykyihinsä. Amelian tavoin on tavoiteltava sitä, mitä muut eivät ole tehneet ja mikä tuntuu mahdottomalta.

Ja aikamoista mahdottoman tavoittelua ja siinä loistavasti onnistumista on itse esityskin.

Pöyhönen on yksin näyttämöllä koko runsaan tunnin mittaisen esityksen ajan. Hän toimii yhtä aikaa sekä näyttelijänä että nukettajana. Eivätkä nuket suinkaan ole helpoimmasta päästä käsiteltäviä. Pöyhösen yhdessä Heini Maarasen kanssa valmistamista nukeista kolme, Amelia, Fred sekä Amelian puoliso, tukija ja rahoittaja George Putman ovat groteskin ilmeikkäitä ja lähes ihmisen kokoisia. Sitten on pienempiä käsinukkeja ja välillä nukkeina toimiva myös pelkät sormet.

Kaikkia näitä Pöyhönen käsittelee aivan suvereenisti. Näyttämön magia ja läsnäolon hurma kantavat läpi koko esityksen.

Pöyhönen vastaa myös esityksen käsikirjoituksesta, ohjauksesta ja äänisuunnittelusta. Myös ne toimivat. Tyhjiä hetkiä ei tule ja jännite säilyy koko ajan. Myös älykäs huumori on mukana kautta linjan nukkien ulkonäöstä henkilöhahmojen sutkauksiin ja tarinan yksityiskohtiin. Jarkko Forsmanin valot ohjaavat vaivihkaisesti katsojan katseen kulloinkin tarvittavaan suuntaan.

Missing Amelia Earhart on esitys, jossa uskaliaan naislentäjän tarinan lisäksi voi ennen kaikkea ihastella ja ihmetellä hienon nukketeatteritaiteilijan taitavaa tulkintaa ja työtä.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

”Ihmiset tykkäävät syödä ja juoda sosiaalisissa tilanteissa” – teatterit alkaneet tarjoilla apetta esityksen aikana

Kuva: lehtikuva / timo heikkala
Oulun kaupunginteatterin Pikisalissa toimii bistroravintola teatterin Rakastaa -esitysten aikana.

Matkoilla moni suomalainen on tottunut ostamaan teatterin aulasta oluttuopin ja tallustelemaan sen kanssa saliin. Kotimaassa ilmiö on vielä uusi.

Vasta kourallinen elokuvateattereita hankkii lisätuloja myymällä elokuvaesityksen yhteydessä muutakin kuin popcornia, sipsejä ja karkkia.

Viime vuoden lopulla ovensa avannut Kallion Riviera sai paljon mediahuomiota alkoholitarjoilun vuoksi.

– Teimme taustatyötä ja tutustuimme maailmalla käytössä oleviin konsepteihin, kertoo Atte Laurila, yksi elokuvateatterin perustajista.

– Halusimme, että elokuvissa käyminen on sosiaalinen kokemus, ja ihmiset tykkäävät syödä ja juoda sosiaalisissa tilanteissa.

Alkoholin lisäksi Rivierasta saa tapas-tyyppistä syötävää ja perinteisiä leffanaposteltavia. Ruuan on Laurilan mukaan oltava helposti nautittavassa muodossa, jotta elokuvakokemus ei kärsi.

– Meillä on karkkia kipoissa, jotka eivät rapise, Laurila sanoo.

– Elokuvan pitää olla pääosassa.

Suomen suurin elokuvateatteriketju Finnkino ei suunnittele lämpimän ruuan tai alkoholin tarjoilua saleihin ainakaan lähiaikoina, vaikka toiveita asiakkailta on tullut.

– Olemme tietoisia kasvavasta kiinnostuksesta tällaisia palveluja kohtaan, sanoo toimitusjohtaja Veronica Lindholm.

Hän lisää, että ”kokonaisvaltaisempia elokuvakokemuksia” mietitään uusien rakennushankkeiden yhteydessä.

Bistro teatterissa.

Oulun kaupunginteatteri avasi alkuvuodesta yhden saleistaan uudistettuna bistroksi, jolla on A-oikeudet. Se oli vastaus yleisön pyyntöihin.

– Toiveita oli tullut jo pidemmän aikaa, sanoo teatterin viestintäsuunnittelija Päivi Vuoti-Karvonen.

Hän kuvailee Pikisalin katsomon uutta ulkoasua klubimaiseksi. Bistro avataan kolme varttia ennen esitystä ja pidetään avoinna sen loppuun saakka.

Samantyyppistä toimintaa on harjoitettu esimerkiksi Oulun Teatteri Riossa ja Tampereen Palatsiteatterissa, jossa katsomo koostuu ravintolapöydistä ja ohjelmisto pitkälti musikaaleista.

Keskustelua aiheesta

KOM-teatterin ”kyökkidraamassa” pannaan lihoiksi niin fiktio, ihmisarvo kuin itse ihminenkin

Kuva: Noora Geagea
Kom-teatterin leveällä lavalla kokataan, mässätään, petetään ja tapetaan. Peter Greenawayn kulttielokuvan näyttämöversioinnista on tullut enemmän kokonaistaideteos kuin näytelmä.

Brittiläinen ohjaaja Peter Greenaway on sanonut halunneensa tutkia  elokuvallaan ”Kokki, varas, vaimo ja rakastaja” (1989) seksin, ruuan, ahneuden ja väkivallan välistä yhteyttä.

Kaikki nuo aspektit olivatkin hyvin esillä hänen kulttielokuvassaan, mutta yhteyksien solmiminen niiden välille ja elokuvan ulkopuoliseen todellisuuteen jäi  pitkälti katsojien omien linkitysten varaan.

Kom-teatteri sai Greenawaylta oikeudet ja vieläpä lähes täysin vapaat kädet tehdä elokuvakäsikirjoituksen pohjalta näyttämöversio – ja sama juttu toistuu. Ruokaa, ahmimista, nöyryyttämistä, väkivaltaa ja ripaus seksiäkin lyödään eteemme kaaoottisena soppana, ja sitten annetaan kunkin katsojan poimia keitoksesta yhteydet makujen ja mauttomuuksien välillä.

Teatterissa yleisöä ei kuitenkaan jätetä ihan oman onnensa nojaan. Ensimmäisellä puoliskolla fiktion ja toden välillä seilaava, itseään esittävän Elmer Bäckin kertojatyyppi antaa tienviittoja Greenawayn vihreästä helvetistä selviytymiseen. (Bäck asiasta paljon tietää, koska näytteli pääosan Greenawayn viimeisimmässä elokuvassa ”Eisenstein in Guanajuato” ja jatkaa samassa roolissa ohjaajan tulevassa elokuvassakin).

Esityksen loppupuoliskolla brechtiläissukuinen vieraannutus viedään sitten huippuunsa, kun näyttelijät alkavat joukolla ”syödä fiktiota” eli astuvat häpeilemättömästi ulos rooleistaan, kyseenalaistavat – muka – käsikirjoituksen sisältöjä, ohjausratkaisuja, omia ja toisten roolihahmoja. Fiktiota ei kuitenkaan saada kokonaan niellyksi, kuten loppukohtaus osoittaa.

TEATTERI

Kom-teatteri

Peter Greenaway-Riko Saatsi: Kokki, varas, vaimo ja rakastaja

Suomennos Aleksi Milonoff – Ohjaus ja dramaturgia Riko Saatsi – Lavastus Markku Pätilä – Videosuunnittelu Ville Seppänen – Ruokasuunnittelu Antto Melasniemi – Musiikki Kasperi Laine – Ääni Kasperi Laine ja Jani Rapo – Puvut Tiina Kaukanen – Maskit Leila Mäkynen – Valot Tomi Suovankoski Rooleissa Elmer Bäck, Niko Saarela, Vilma Melasniemi, Eeva Soivio, Eero Milonoff, Marc Gassot, Johannes Holopainen, Antti Melasniemi

Komin näyttämötoteutuksessa ei kannata juonesta paljon puhua. Oikeastaan on vain joukko henkilöitä, joiden varaan juonen voisi rakentaa, jos se olisi jotenkin olennaista. On gangsteripomo Albert (Niko Saarela), joka paitsi varmaankin pesee rahaa ravintolan pidolla, mutta ennen kaikkea tyydyttää siellä mässäilyhimoaan. On  chef Richard (Marc Gassot), jolla on ammattiylpeyttä, mutta ei oikein selkärankaa olla tanssimatta Albertin pillin mukaan. On kelmin vaimo Georgina (Vilma Melasniemi), jolla myös on ylpeyttä niin naiseudestaan kuin siitä, että on sivistyksellisesti  eri tasoia kuin animaalinen Albertinsa. Se rakastaja on Michael (Bäck), joka itse asiassa myös on varas, koska hän pöllii Albertilta vaimoa – vaikka ei sillä Albertille mitään väliä sinänsä ole, eihän tämä naista osaa rakastaa vaan ainoastaan valtaa ja mammonaa.

Seinämaalaus vai installatio?

Varkaan, kokin, vaimon ja rakastajan lisäksi perusjengiin kuuluvat myös Albertin äiti (Eeva Soivio), tukikeppi hätätilanteissa, ja veli (Eero Milonoff), käsikassara konnantöissä. Eräänlaisena äänettöminä sivustatarkkailijoina näyttämöllä kaiken aikaa heiluvat veitsiä heiluttava ja kasareita kääntelevä keittiöpäällikkö (Antto Melasniemi) sekä pompoteltu keittiö- ja saliapulainen (Johannes Holopainen), joka loppuratkaisuissa muuttuu objektista subjektiksi.

Juonta tärkeämpää on henkilöiden ja miljöön synnyttämä perusasetelma, joka antaa mahdollisuuden tutkailla ihmisen vallanhimoa ja tarvetta äärikonstien käyttöön vallan pitämiseksi. Albertin tapa nöyryyttää kaikkia paitsi suoranaisella väkivallan uhalla, myös kulinaristisella machoilulla on taidetta sinänsä. Lähipiirin keinot sietää tai väistellä tätä moukkaa ovat yksilöllisiä ja hiottuja.

Komin Kokki, varas etc. ei ole niinkään näytelmä vaan taideteos. Vaikuttavine videoajoilla rikastettuna se on fresko, muraali, installaatio, miten nyt kukin haluaa sen nähdä. Siinä kiehtovat kulinaarisen kurinalaisuuden sekä rooli- ja tosihenkilöiden sekoittaminen abstraktiksi kokonaisuudeksi. Kaikki näköismässäily on epäkiinnostavampaa. Värejä ja yksityiskohtia tässä maalauksessa riittää ekstrana vielä tuoksujakin.

Kaikkea on kuitenkin vähän liikaa. On kuin maalari, ohjaaja Riko Saatsi, olisi pursotellut paletille koko ajan uusia värejä, ja katsonut sopiiko tuo purppura vielä tuohon ja tuo koboltinsininen vielä tuonne – ja antanut olla vaikkei sopisikaan. Kokki, varas, vaimo ja rakastaja paisuu pitkän avauspuolikkaansa yltäkylläisyydessä hahmottomaksi möykyksi, jossa muoto kätkee sisältöjä. Onneksi niitä kaivellaan uudelleen esiin väliajan jälkeen, tosin paikoitellen aika alleviivatusti.

Kom-teatterin näyttämötila on tätä produktiota varten käännetty vaihteeksi toiseen asentoon eli lava ja katsomo ovat ja leveitä syvyys niukka. Oivallinen, välttämätönkin ratkaisu, joka luo esitykseen oman intensiteettinsä.

Extremen kuolema

Greenawayn elokuvan ensi-illasta on parin vuoden päästä jo 30 vuotta, ja se mikä muinoin saattoi olla extremeä elokuvassa – ja todellisuudessa – on nyt miltei arkipäiväistä. Edes kannibalismi ei fiktiossa tunnu juuri miltään. Kun roolihenkilöt alkavat ahmia yhtä tapettua näyttämöllä, monet muutkin kuin elokuvan nähneet luultavasti tuumaavat, että tuohan nyt oli odotettavissa.

Sama ajan riennnossa tapahtunut hätkäyttävien tehojen laimentuminen pätee myös teatterintekemisessä. 1990-luvun taitteessa olisi ollut ihmeellistä ja hämmentävää, jos näyttelijät olisivat juosseet ulos teatterista videokamera kintereillään, ja kaikki tämä olisi revitelty näyttämölle reaaliajassa screeniltä katsottavaksi. Nyt siitäkin voi alkaa jo sanoa: ”Tää on niin nähty.”  Sen Komin näyttämöllä lausuu ääneen vähän toisin sanoin  myös Elmer Bäck, jolla on ilo olla esityksen hersyvin ja oikeastaan ainoa sympaattinen hahmo.

Mutta voihan näitä videoleikittelyjä aina silloin tällöin katsella, kunhan tekniikka pelaa moitteettomasti ja tätä eilispäiväistyvää efektiä käytetään oivaltavasti. Kom-teatterissa näin nippa nappa tapahtuu. Parasta on, kun kamera kulkee vastapäiseen oikeaan ravintolaan Sea Horseen eli kansan suussa ”Sikalaan”, jossa Albert käy sikailemassa verikekkereillä (tämä kohtaus ei tosin ollut suora lähetys).

Lisää ravintolaelämää ja ruokaa

Varkaan, kokin, vaimon ja rakastajan katsomiskokemukselleni lisämausteen antoi se, että kävin edellisenä iltana teatterin kyljessä sijaitsevan Kom-ravintolan sokkodraamaesityksessä. Näyttelijät Juho Milonoff ja Johannes Holopainen saivat eteensä tekstin, jota eivät olleet koskaan aiemmin nähneet eikä tietysti yleisökään siitä mitään tiennyt. Vain ”ohjaaja” Lauri Maijala, joka luki lennosta näyttämöohjeita eli parenteeseja, oli siihen ennalta perehtynyt. Kyseessä oli Okko Leon 35-kohtauksinen draama ”Ateria”, jonka näyttelijät esittivät lukuteatterina eli liikekieli oli minimissä ja rekvisiittaa äärimmäisen vähän.

Tässäkin esityksessä oltiin ravintolassa, pikaruokapaikassa. Ja muutenkin samna kaiku oli askelten:  mässäiltiin, nöyryytettiin tosia ihmisiä, pelattiin valtapeliä.

Syntyi kiinnostava kaksoisvalotus. Draamana Ateria oli varsin yhdentekevä tapaus, mutta teatterikokemuksena uudenlainen ja jännittävä, varsinkin vielä päänäyttämön esitykseen kytkettynä. Kytkös ei muuten ollut teatterinjohtaja Maijalalta varmaankaan sattuma.

 

Keskustelua aiheesta