Vähemmän mielensäpahoittajia, enemmän maailmanparantajia

Politiikan tekeminen on väsyttävää ja usein pelkästään sen seuraaminen ahdistaa. Riitely, syyttely, nurkkakuntaisuus, tahallinen väärinymmärtäminen, pilkkaus – aiheita, jotka moni yhdistää politiikkaan.

Kukaan tuskin on ihmeissään, että puolueiden jäsenmäärät ovat alhaisella tasolla, äänestysprosentti kipuaa vaivoin säädyllisiin lukemiin ja iso osa kansasta ei osaa nimetä hallituspuolueita ministereistä puhumattakaan.

Politiikka väsyttää helposti positiivisemmankin ihmisen.

Aiemmin syksyllä julkaistiin kirja, joka kaikesta edellä mainitusta synkistelystä huolimatta valoi itselleni uskoa siihen, että ehkä kaiken ei politiikassa tarvitse perustua suhmuroinnille sekä yleiselle epäluottamukselle.

Poliitikko ja huippusuorittaja, maakunnallisten siltarumpupoliitikkojen kauhistus, Alexander Stubb (kok.) kuvaa avoimesti Alex-kirjassaan (Otava, 2017) tunnemyrskyjään ja kokemuksiaan. Kirjasta huokuu kunnioitus niin kanssapelureita kuin poliittisia vastustajia kohtaan.

Politiikka olisi vähemmän väsyttävää, jos julkisessa keskustelussa otettaisiin useammin mallia tyylistä, jolla Stubb käsittelee kirjassa kollegoitaan. Joku nuori voisi joskus jopa innostua politiikasta, jos poliitikkojen tärkeimpänä tavoitteena ei ole heittää leimakirvestä vauhdikkaasti kärjistävien sanojen saattelemana.

Rentous ja aitous vetoavat ihmisiin enemmän kuin heikko poliittinen teatteri.

Aikanaan Stubbia kohdeltiin julkisuudessa monesti kaltoin. Esitettiin kaikkitietäviä lausuntoja siitä, miksi pääministeri ei saa tulla shortsit jalassa kesällä tiedotustilaisuuteen tai miksi perheenisä ei voi leikkiä Duudsonien puistossa.

Kulttuurit, normit ja käytöstavat ovat valtavassa murroksessa. Samalla poliitikoilta odotetaan kuitenkin suurelta osin samanlaista käytöstä kuin silloin hyvinä Kekkosen aikaan. Jos haluamme uusia kasvoja politiikkaan, on ihmisille annettava mahdollisuus olla oma itsensä. Pääministeri on Suomen vaikutusvaltaisin henkilö, mutta samalla hän on myös ihminen. Pukeutuminen kesällä tai käynti teemapuistossa tuskin vähentää kykyä analysoida Suomen asemaa EU:n päätöselimissä ikuisesta sote-väännöstä puhumattakaan.

Politiikassa ja sen liepeillä hännystelevien tulisi pahoittaa mielensä harvemmin epäolennaisuuksien vuoksi. Rentous ja aitous vetoavat ihmisiin enemmän kuin heikko poliittinen teatteri opeteltuine fraaseineen.

Suomen ja miksei koko Euroopan unionin tulevaisuuden kannalta toivon, että politiikkaan hakeutuisi tulevaisuudessa enemmän idealistisia maailmanparantajia ja vähemmän mielensäpahoittajia. Uskallan väittää tähän vaikuttavan se, miten politiikassa mukana olevat kohtelevat toisiaan.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Huomioita SDP:n ohjelmatyöhön

SDP on aloittanut uuden periaateohjelman uudistamiseen tähtäävän työn laajan työryhmätyöskentelyn kautta. Ohjelmatyöhön haluttiin mukaan mahdollisimman laajasti jäsenistöä, siksi perustettiin kuutta eri politiikan lohkoa käsittelevät työryhmät: teknologinen kehitys ja työn muutos, ihmisen toiminnan vaikutukset maapallolle, demokratian ja osallisuuden tulevaisuus, kansainvälisen politiikan uusjako, talous ja eriarvoistuminen sekä rakennemuutos ja kaupungistuminen. Ryhmät jakaantuvat useampaan alaryhmään. Tässä muutamia mielestäni huomioitavia asioita ohjelmavalmistelusta.

Eritasoisia tavoitteita

Valmistelutyössä on, aivan oikein, lähdetty liikkeelle siitä, että on eritasoisia tavoitteita. Korkeimmat tavoitteemme, kuten vapaus, ovat hyvin abstrakteja ja siksi tarvitaan myös lähiajan konkreettisia tavoitteita.

Lähiajan konkreettisissa tavoitteissa tulee olla joukossa varsin helposti toteutettavia tavoitteita, jopa sellaisia, joista voidaan luopua luopumatta ns. korkeammista päämääristä. Esimerkiksi tavoiteltu yksittäisen tien linjaus voi muuttua ilman, että SDP luopuu koko liikenneverkon kehittämisestä tai muutos jopa palvelee kokonaisetua.

Tavoitteet oikeisiin mittasuhteisiin

Päivittäisessä poliittisessa keskustelussa nousee esiin milloin mitäkin ajankohtaisia asioita. On olemassa riski, että tämä vinouttaa tavoitteenasetteluamme. Emme näe riittävän pitkälle, vaan paisuttelemme mielessämme juuri nyt mediassa esiintyvää asiaa vaikutukseltaan suuremmaksi, kun se todellisuudessa on. Tätä on syytä välttää ja tavoitteet täytyy punnita tämä seikka huomioiden.

Irti vain omasta näkökulmasta

Toisaalta emme varmaan löydä sellaisia tavoitteita, jotka kaikki koskettavat syvästi kaikkia. Täytyy päästä yli omasta, yksilöllisestä, näkökulmasta. Motiivit SDP:hen mukaan tulemiseen ja sosiaalidemokratian kannattamiseen ovat moninaiset: jollekin ihmisoikeuskysymykset ja vähemmistöjen oikeudet, jollekin sosiaalipolitiikka. Joku näkee työelämän kysymykset tuiki tärkeäksi, kun toinen kannattaa SDP:n arvoja yleisellä tasolla ja niin edelleen.

Päämäärien tulee perustua arvoihin

SDP:n eri aikajänteiden tavoitteiden tulee tarjota rakenne, millä puolue perustelee olemassaolonsa. Tärkeimmäksi ohjenuoraksi nousee kuitenkin tämä: SDP:n päämäärien tulee perustua arvoihin ja eritasoiset toimenpiteet tulee olla perusteltavissa puolueen arvolähtökohdista käsin. Vain se on kestävä tie.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Metropolipolitiikkaa tarvitaan

Kuva: asdf

”Kiihtyvä kaupungistuminen tiedetään maailmanlaajuiseksi ilmiöksi, mutta Suomessa keskustelu on kanavoitunut maan sisäisen muuttoliikkeen keskittymisen ihmettelyyn.”

Näin todetaan mm. SAK:n ja Sitran tilaamassa, MDI-tutkimusyhtiön koostamassa metropoliraportissa, joka julkaistiin tammikuun alussa. Ja oikeaan osuu, ikävä kyllä.

Vielä viime hallituskaudella Suomessa ymmärrettiin ja tehtiin metropolipolitiikkaa. Nyt rakennetaan maakuntia ja kinastellaan siitä, suositaanko kaupunkeja vai maaseutuja. Vastakkainasettelun ajan olisi syytä olla ohi. Kestävässä metropolipolitiikassa katseet kääntyvät väistämättä tuleville hallituskausille.

Metropoliselvitys ehdottaa, että seuraava hallitus solmisi Helsingin seudun kuntien ja korkeakoulujen kanssa kilpailukykysopimuksen. Nykyisen maankäytön, asumisen ja liikenteen lisäksi sopimus sisältäisi koulutus-, tutkimus- ja innovaatiopolitiikan ja mahdollistaisi pärjäämisen kaupunkiseutujen globaalissa kilpailussa.

Kilpailukykyä ei pidä ymmärtää suppeasti eikä siten, että kaupunkien tulisi pörssiyritysten lailla takoa tulosta hinnalla millä hyvänsä. OECD on määritellyt kilpailukykyisen alueen sellaiseksi, joka houkuttelee ja tukee menestyviä yrityksiä sekä ylläpitää ja kasvattaa alueen asukkaiden hyvinvointia.

MDI:n selvitys osoittaa, että Helsingissä kilpailukyvyn ja hyvinvoinnin edistämiseksi voitaisiin tehdä vielä paljon enemmän.

Verrattuna muihin pohjoismaisiin suurkaupunkeihin Helsingin tuottavuus on edelleen selvästi heikompi. Työllisyysasteessa eroa Tukholmaan verrattuna on kuusi prosenttiyksikköä, Osloon lähes yhtä paljon. Ruotsi panostaa pääkaupunkinsa investointeihin kymmenkertaisesti Suomeen verrattuna.

Kasvun ja työllisyyden suurimpia pullonkauloja Helsingissä ovat kaupunkirakenteen hajanaisuus, raideliikenteen heikko saavutettavuus, asuntojen hinta ja ”alhainen suvaitsevaisuus”, kuten MDI kohteliaasti rasismia ja erilaisuuden vierastamista kutsuu. Meillä on vielä pitkä matka maailman metropolien joukkoon, niin henkisesti kuin aineellisesti.

Helsingissä on tehty viime aikoina edistysaskeleita, joista uusi yleiskaava lienee merkittävin. Olisi kuitenkin korkea aika, että valtiokin ymmärtäisi pääkaupunkiseudun kehittämisen merkityksen koko maan kannalta.

Mielenkiintoinen, vähälle huomiolle jäänyt löydös raportissa oli Suomen erityisvahvuus muihin Pohjoismaihin verrattuna: vakaa yhteiskunta ja vahvat instituutiot. Vankat, joskus tylsät ja jäykätkin instituutiot ovat monessa hyvinvoinnin vahva tae. Ne toimivat turvana ja mahdollistajina, joiden varassa luovuus ja innovaatiot voivat kukoistaa – kuten me sosialidemokraatit varsin hyvin tiedämme.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kuinka Helsingin alueiden eriarvoistuminen pysäytetään?

Asukkaat kiinnittävät huomiota oman alueensa kehittämiseen ja palvelutarjontaan ja vertaavat sitä muihin alueisiin. Huolestuneita kommentteja on ollut urheilutiloista, kaupunkipyörien tarjonnasta, terveyskeskusten sijainnista, esiopetuksen resursseista, koulutarjonnasta, asutuksen tiivistämisestä viheralueiden kustannuksella jne.

Lähes ilman julkista keskustelua ollaan muodostamassa julkisen liikenteen vyöhykerajoja Helsingin sisälle. Halvimpaan A-vyöhykkeeseen luetaan myös Lauttasaari ja Käpylä, mutta idässä raja tulee aikaisemmin vastaan. Jo Herttoniemen länsiosassa matkaliput tulevat olemaan kalliimpia.

Tämä seudullinen sopimus nostaa idässä ja pohjoisessa asuvien helsinkiläisten matkakuluja ja vähentää näiden alueiden haluttavuutta.

Yleisenä havaintona on, että Helsingin esikaupunkialueet, erityisesti laajat itäiset alueet jäävät heikoille resursseja jaettaessa. Myös huoltotehtävissä alueiden väliset erot näkyvät. Mm. puistojen tärkeysluokitus ja aurauksen kiireellisyys luokittelee alueita.

Helsinki on maantieteellisesti kaikkea muuta kuin tasapainossa oleva alue. Läntiset alueet ovat huomattavasti pienemmät kuin laaja itä, jota on vielä laajennettu Sipooseen.

Joitakin palvelupuutteita voidaan tasata positiivisella diskriminaatiolla, mutta kaupunkisuunnittelun virheitä on vaikea korjata. Kaupunkisuunnittelu ei saa lisätä eriarvoistumiskehitystä. Helsingin länsiosien rannoille ei voitaisi kuvitella Kalasataman tyyppistä ylikorkeata ja tiivistä kerrostalokeskittymää. Meilahden alueen suunnittelu kilpailutetaan ja vanhoja rakennuksia säilytetään.

Helsingin esikaupunkialueet, erityisesti laajat itäiset alueet jäävät heikoille resursseja jaettaessa.

Samaan aikaan Sörnäisten rannan rantapuistosta ollaan luopumassa ja viimeiset suunnitelmat kasaavat rannan täyteen uutta kerrostaloa, joka estää Kallion viimeisen vapaan rannan kehittämisen asukkaiden virkistysalueeksi.

Apulaispormestari Sinnemäki lupasi pysäyttää Helsingin alueiden eriarvoistumiskehityksen seuraavan neljän vuoden aikana (HS 15.6.2017). Pormestari Vapaavuoren ensimmäisessä budjetissa annetaan toiveita hyvinvoinnin tasaamiselle eri alueiden kesken (HS 30.10.2017). Työtä on paljon ja suurin osa virheistä on vaikeasti korjattavissa.

Lisää tehdään koko ajan ajattelematta suunnittelun seurauksia esikaupunkialueiden vähätuloisille. Heille tulevat kalleimmat julkiset matkat ja suurimmat keskitetyt sote-yksiköt. Väestö vanhenee ja välimatkat palveluihin kasvavat. Suuret palveluyksiköt voivat tulla investoitaessa halvemmiksi, mutta niistä seuraa myös haittoja ja kuluja sekä asukkaille että kaupungille.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Uutta Forssan ohjelmaa ei tule – eikä sellaista tarvita

Sosialidemokraattien tilaisuuksissa palataan usein perimmäisten kysymysten ääreen. Forssan ohjelman tavoitteet on saavutettu ja politiikan uutta suuntaa etsitään kuumeisesti. Myös mediassa huoli sosialidemokratian tilasta on jopa liikuttavan laaja.

Maailman muuttuessa yhä nopeammin myös pitkän tähtäimen suunnitelmien rakentaminen vaikeutuu. Nopeasti kehittyvässä maailmassa jopa yrityksillä on vaikeuksia hahmottaa ja ennustaa oman erikoisalansa kehitystä. Samaan aikaan SDP:n odotetaan tekevän vastaava temppu kokonaisvaltaisesti yhteiskunnalle.

Tehtävä on mahdoton. Siksi uuden Forssan ohjelman perään haikailu onkin syytä lopettaa.

Unelmoimalla uudesta uljaasta toimenpideohjelmasta me sosialidemokraatit ajamme itsemme ahtaaseen umpikujaan, josta on vaikea päästä pois. Puhumalla toistuvasti hukassa olevista tavoitteistamme me luomme itseään toteuttavan ennustuksen siitä, ettei sosialidemokratialle ole suomalaisille mitään tarjottavaa. Näin ei kuitenkaan ole.

Uuden Forssan ohjelman perään haikailu on syytä lopettaa.

Menneisyydessä poliittisilla päätöksillä on asetettu yhteiskunnalle raamit, joiden puitteissa ihmisten pitää toimia. Nykytilassa poliittisten päätösten suhteellinen valta heikkenee ja siten ne eivät aina vaikuta suoraan yhteiskunnalliseen kehitykseen. Tulevaisuudessa SDP:n tulisi tunnistaa todelliset vaikuttamisen paikat ja tarjota ihmisille vaihtoehtoja siitä, kuinka päätöksillä pystytään vauhdittamaan ja toisaalta estämään suuria kehityskulkuja.

Puolueen on muokattava joustavasti omia kantojaan ja tarjottava visioissaan esimerkiksi työn murrokseen, ilmastonmuutokseen, digitaaliseen kehitykseen ja kaupungistumiseen liittyen arvopohjaista ohjausta.

Konkreettinen esimerkki tällaisesta politiikasta nähtiin muutama viikko sitten, kun Helsingin apulaispormestari Nasima Razmyar esitti kaupunkiin yöpormestaria. Yhteiskunta pyörii jo nyt lähes ympärivuorokautisesti ja tulevaisuudessa vauhdin voidaan olettaa kiihtyvän. Yöpormestari-ehdotus on hyvä esimerkki siitä, kuinka kieltämisen sijaan vallitsevan kehityksen varjopuolet tunnistetaan ja niihin reagoidaan.

SDP menestyy tulevaisuudessa, kun se tarjoaa parhaan mahdollisen vaihtoehdon kansalaisille siitä, miten sen tekemillä päätöksillä voidaan rakentaa parempi elämä suurien kehityskulkujen myllertäessä koko yhteiskuntaa.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Mitä kaupungeista saa sanoa?

Kuva: asdf

Kirjoitin muutama viikko sitten mielestäni melko harmittoman, yleistä yhteiskuntatieteellistä ajattelua ja kansainvälisen median valtavirtakäsitystä myötäilevän kolumnin metropolien asemasta globaalien ongelmien ratkaisemisessa.

Sain palautetta, josta suurin osa oli positiivista. Sain myös kuulla vahvistavani ”demareiden ikivanhaa ja vastenmielistä” erottelua maaseudun ja kaupungin välillä. En ollut tällaisesta ikuisuusprojektista aiemmin kuullutkaan.

Saamani kommentit eivät kuitenkaan olleet mitään verrattuna erään vihreän kunnallispoliitikon synnyttämään kohuun. Harkitsematon ja todella huonoa huumoria tihkuva kommentti poliitikon yksityisellä Facebook-seinällä johti päiväkausien metakkaan, jonka seurauksena nuori nainen sai kymmeniä tappo- ja raiskausuhkauksia.

Heti perään keskustalainen kansanedustaja kirjoitti kärkevän, kaupunkilaispoliitikoita kritisoivan blogin otsikolla ”Tapa talonpoika päivässä”. Siitä ei syntynyt vastaavaa kohua.

Kaupunkien ja maaseudun vastakkainasettelu on itselleni kovin vieras ajatus. Ilmeisesti syvä kahtiajako on olemassa, kun yksittäinen huono herja saa puolet valtakunnasta pillastumaan.

Suomen notkahdus koulutustasossa ei saa jäädä pysyväksi.

Keskustelun pyörteissä asiallisemmasta päästä olivat ajatukset, joiden mukaan on tuomittavaa esittää, että innovaatioita syntyisi vain kaupungeissa. En ole itse törmännyt väitteisiin, joiden mukaan innovaatiot maaseudulla olisivat millään tapaa mahdottomia. On kuitenkin selvää, että siellä, missä ihmisiä on enemmän, on enemmän uusia ajatuksia ja niiden kohtaamisia. Kaupunkiseudut alkavat globaaleilla markkinoilla olla sijoittumisen kannalta jopa tärkeämpiä kuin valtiot ja tämä kehitys tuskin hidastuu.

Innovaatiopolitiikan tulee olla kaupunkipolitiikan ytimessä. Keinotekoista maaseudun ja metropolien välistä vastakkainasettelua kiinnostavampaa on innovaatioiden ja koulutuksen välinen yhteys. Tutkimustulokset viittaavat siihen, että osaaminen kehittyy nopeammin metropoleissa. Ei kuitenkaan missä tahansa suurissa kaupungeissa, vaan sellaisissa, joissa osaamistaso on jo valmiiksi korkealla. Näissä työntekijät näyttävät oppivan toisiltaan nopeammin ja teknologinen kehitys on ripeämpää.

On sanomattakin selvää, että osaamisesta tulee pitää huolta kaikkialla, niin maaseuduilla kuin kaupungeissa. Me demarit olemme oikeassa peräänkuuluttaessamme oppivelvollisuuden pidentämistä ja kaikkien oikeutta osaamisen päivittämiseen läpi työuran. Suomen notkahdus koulutustasossa ei saa jäädä pysyväksi.

Osaaminen on innovaatioiden ja sitä kautta talouskasvun perusedellytys. Koulutuksella on silti vielä työllisyyttä ja talouskasvuakin tärkeämpi, itseisarvoinen päämäärä: sivistys.

Sosialidemokratia on sivistysaate. Pidetään siis huolta siitä, että jokaisella on mahdollisuus opiskella, sivistyä, pohtia ja punnita maailmaa ja sen kaikkia ulottuvuuksia ja pyrkiä sovittamaan osasia kestävällä tavalla yhteen.

Tekemistä riittää edelleen, kuten somekohuistakin voi päätellä.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta