Kolumni

Arto Rautajoki

Kirjoittaja on sosiaalipoliitikko ja yhteiskuntatieteiden tohtori Seinäjoelta.

Valinnanvapausmalli yskii ja hallituksen aika käy vähiin

Sipilän hallituksen asiakkaan valinnanvapautta sosiaali- ja terveydenhuollossa koskeva lakiesitys on viimeisteltävänä. Julkisen sektorin työehtosopimusneuvottelut ovat solmussa. Kuntien huoli sote-palvelujen tulevaisuudesta kasvaa. Palvelujen kokonaisulkoistuksia tehdään. Myös työmarkkinakeväästä ennakoidaan levotonta. Hallituksen työttömyysturvaan sitoma aktivointimalli ja työttömien aseman kurjistaminen eivät helpota tilannetta.  Ammattijärjestöt ja kansalaiset aktivoituvat, mielenilmaisut lisääntyvät ja poliittiset paineet kasvavat.

Myös sote- ja maakuntauudistuksen valinnanvapauteen tehdään korjauksia paineessa.  Toimivan valinnanvapauden mallin rakentamiselle tulee jälleen kiire. Hallituksen yritykset suitsia lainsäädäntöä tiukentamalla sote-palvelujen ulkoistamisia ovat epäonnistuneet. Näyttää siltä, että suuryritykset vievät sotea.

Mitä tapahtuu verotuotoille, jos terveyspalveluissa tehdään yksityisten suuryritysten markkinoita vahvistavia ratkaisuja? Lisääntyvätkö veroista maksettavat kulut soten seurauksena samalla, kun itse verotulot vähenevät veroparatiisisiirtojen, palkkatulojen muuttamisen alemmin verotettavaksi pääomatuloksi ja muiden verokikkailujen vuoksi? Onko kokonaisuus enää kenenkään hanskassa?

Lausuntoyhteenvedossa hallituksen esitysluonnos valinnanvapaudeksi sai kriittisen ja varauksellisen vastaanoton. Enemmistö lausunnonantajista arvioi, että sote-uudistuksen keskeiset tavoitteet, kuten palvelujen yhdenvertainen saatavuus, matala kustannuskehitys ja kustannustehokkuus eivät toteudu.  Eduskuntaan uuden lakiesityksen valinnanvapaudesta on tarkoitus tulla maaliskuun alussa.

Valinnanvapauden lisääminen on oikeansuuntainen kehitystavoite nykyiseen sote-järjestelmään. Hallituksen mallissa sote-uudistuksella tavoitellut säästöt, palvelujen tasa-arvoisuus ja asiakkaiden aito valinnanvapaus ovat kuitenkin kyseenalaisia. On ajauduttu yhä kauemmaksi kustannusten hillintää ja perustason sote-palvelujen parantamista ja sote-integraatiota alun perin tavoitelleesta uudistuksesta.

Sotesta on tulossa sekava ja suuryritysten asemaa vahvistava hallintohimmeli.  Uudistuksen tavoitteet eivät asiantuntijoiden mukaan toteudu. Vaarana on, että suomalaisen soten korkea laatu palveluissa menetetään, kustannukset ja eriarvoisuus yhteiskunnassa kasvaa. Kulisseissa kuohuu.

Esitettyä valinnanvapausjärjestelmää on luonnehdittu taloudellisesti kestämättömäksi ylläpitää (Sovala & Aronkytö 2018). Se vaarantaa asiakkaiden sujuvat palveluketjut pirstoessaan toimivat, asiakaslähtöiset sote-palvelut.  Muutosjohtajat ovat tuoneet esiin painavia perusteluja: ”Maakunta ei voi käynnistää sellaista valinnanvapausjärjestelmää, jota se ei kykene taloudellisesti ylläpitämään”.

Julkisesti rahoitetussa järjestelmässä vahva järjestäjä, kuten maakunta on tapa päästä eroon tarjontavetoisuudesta ja asiakkaiden kerman kuorinnasta.  Miksi järjestäjän ei anneta aidosti edustaa maakunnan asukkaiden tahtoa ja asiantuntija-arvioita palvelutarpeesta?

Hallituksen esitysluonnoksessa on annettu runsaasti painoa asiakasseteleille. Jotkut asiantuntijat ovat arvioineet niiden olevan jopa miljardien rahanreikä (esim. Lehtonen 2017). Maakunnan antamilla asiakasseteleillä asiakas voi hankkia sote-palvelunsa haluamaltaan palvelujen tuottajalta. Asiakassetelit ja henkilökohtainen budjetti siirtävät palveluja yksilövastuun suuntaan.  Kaikilla ihmisillä ei ole voimavaroja, tietoa, eikä osaamista perusteltujen valintojen tekemiseen.

Järjestelmästä on tulossa monimutkainen. Toteuttamisen ongelmia ei korjaa pelkästään se, että hallitus rajasi subjektiivisen asiakassetelin käyttöä erikoissairaanhoidossa. Asiakasseteli on ratkaisuna liian laaja, eikä se anna maakunnalle riittäviä ohjaus- ja vaikuttamismahdollisuuksia järjestämisvastuun toteuttamiseksi.

Hallituksen tekemät korjaukset eivät ole riittäviä toimivan valinnanvapausmallin rakentamiseen, eikä lain järkevään toimeenpanoon. Kun kustannukset kasvavat terveydenhuollossa, on suuri riski, että joudutaan leikkaamaan lisää sosiaalihuollon palveluja kaikkein heikoimmassa asemassa olevilta, paljon palveluja käyttäviltä, monisairailta ja kuormittavissa elämäntilanteissa eläviltä ihmisiltä.

Asiakassetelien käytön merkittävä rajaaminen turvaisi maakunnalle mahdollisuuden käyttää parhaiten tarkoitusta vastaavia keinoja palvelujen järjestämiseen esimerkiksi kilpailuttamalla (vrt. Sovala & Aronkytö 2018).  Myös yksityisten sote-keskusten markkinoille tuloa pitäisi säädellä. Yksityisten palveluntuottajien  ei tulisi voida perustaa maakuntien rahoittamaa sote-keskusta mihin paikkaan tahansa.

Julkisella toimijalla, maakunnilla tulee olla riittävä päätösvalta turvata se, että palvelut ovat yhdenvertaisesti asiakkaiden saatavilla. Talouteen ja työmarkkinoille tarvitaan myös sotessa vakautta ja ennakoitavuutta. Siten on mahdollista vahvistaa pienyritysten kilpailukykyä, parantaa työllisyyttä ja turvata myös palkansaajien tulevaisuutta. Miljardien rahareikää ja ennakoimatonta sote-sotkua ei kannata tehdä. On tehtävä ratkaisuja, jotka ovat kestäviä ja oikeudenmukaisia tuleville sukupolville.

 

Arto Rautajoki

Kirjoittaja on sosiaalipoliitikko ja yhteiskuntatieteiden tohtori Seinäjoelta.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Niina Kivinummi

Kirjoittaja on fysioterapeutti ja kaupunginvaltuutettu Ähtäristä.

Hoitsu hei, älä jätä minua

Kiinteistönvälittäjä, joka lähteekin kesken asuntonäytön pois kohti seuraavaa asuntonäyttöä. Myyjä, joka lyö kassaan vain puolet ostoksistasi ja jättää loput hihnalle. Tilaamastasi ravintola-annoksesta kokki valmistaakin vain puolet. Kuulostaako aivan absurdilta? Sitä se ei kuitenkaan ole suurelle osalle kotihoidon työntekijöistä. Asiakkaiden hoidon tarve ja heille annettu aika ja resurssit harvoin kohtaavat. Työ tehdään jatkuvan kiireen ja paineen alla, tosin vasten työntekijöiden omaa tahtoa.

Eräs ystäväni kirjoitti vähän aikaa sitten Facebook-seinällään siitä, miten hän avoimen yliopiston opinnoissaan sai parhaan arvosanan (5) vanhustyön etiikan kurssista. Samaan aikaan hän joutuu työskentelemään alimman arvosanan (1) mukaisesti vasten tahtoaan. Hän kirjoittikin: ”Paperilla arviointi voi olla vitonen, mutta käytännössä se on 1-2. Osaatteko kuvitella, miltä se tuntuu? Tehdä töitä kaikkia omia periaatteitaan vastaan?” Kirjoitusta lukiessani kurkkuani puristi. Mietin, miltä tuntuisi toimia kaiken aikaa omaa arvopohjaani vasten. Miten kukaan jaksaa huonopalkkaista työtä jatkuvan arvoristiriidan värittämänä ja miksi me sallimme sen?

Ristiriita laadukkaan ja eettisen hoidon välillä on valtava, kun työtaakka harteilla kasvaa ja omaisten vihaiset valitukset kaikuvat korvissa.

Huhtikuussa 2017 THL julkaisi Vanhuspalvelujen tuottajakohtaisen seurantatutkimuksen, minkä mukaan kotihoidon asiakkaiden määrä kasvaa jatkuvasti samaan aikaan kun ympärivuorokautisen hoidon paikkoja on vähennetty merkittävästi. Työntekijäresurssien vapautuminen vaativamman hoidon paikoista ei kuitenkaan näy kotihoidon henkilöstössä lisäyksenä. Kotihoidon asiakkaat ovat yhä monisairaampia ja huonokuntoisempia ja sitä kautta käyntimäärät ovat myös nousussa. Ristiriita laadukkaan ja eettisen hoidon välillä on valtava, kun työtaakka harteilla kasvaa ja omaisten vihaiset valitukset kaikuvat korvissa.

Taakka ei rasita ainoastaan hoitajien henkistä jaksamista, vaan yhä useampi kotihoidon työntekijä repii itsestään liikaa myös fyysisesti. Tämä näkyy äärimmäisen hyvin myös omassa työssäni fysioterapeuttina; kotihoidon työntekijöillä on enenevissä määrin erilaisia tuki- ja liikuntaelinvaivoja, joiden alkuperä usein löytyy työn fyysisestä kuormituksesta —hyvästäkin ergonomiasta huolimatta. Ei ihme, että monet kotihoidon työntekijät miettivät alanvaihtoa tai jatkokoulutusta. Toisaalta samaan aikaan työvoimapoliittiset koulutukset suoltavat uusia lähihoitajia työmarkkinoille, mikä ei voi olla ratkaisuna työvoimapulaan. Hoivatyö on sydämen työtä ja väitän, että kaikista työttömistä ei voida kouluttaa hyviä hoitajia.

Miten hinta ja laatu saadaan kulkemaan käsi kädessä?

Ihmisten hoitaminen ja terveys ovat kasvavissa määrin myytävänä. Syntyvyys on laskussa ja tulevien, yhä pienempien sukupolvien harteille on lankeamassa yhä huonompikuntoisempia hoidettavia vähemmillä laitospaikoilla. Miten hinta ja laatu saadaan kulkemaan käsi kädessä? Miten varmistamme, että hyvät hoitajat jaksavat työssään? Miten yhteiskuntamme arvokkaimpien työntekijöiden ääni saadaan kuuluviin, kun heillä ei ole mahdollisuutta tai sydäntä jättää työtään tekemättä lakkoilemalla? Meillä päättäjillä on vastuu ja velvollisuus tuoda ratkaisuja rohkeasti ja avoimesti esille.

Tulevan sote- ja maakuntauudistuksen keskellä on oltava tiukkana. Minä en halua, että vanhempieni arvokas ja hyvä vanhuus määritellään valtakunnallisen hoivayrityksen osinkotuottojen ehdoilla. Minä en halua, että kenenkään hoitajan tarvitsee itkeä työpäivänsä jälkeen sitä, että joutui jättämään kaatuneen asiakkaan lattialle, koska nostoapu olikin saatavilla vasta parin tunnin päästä.

Niina Kivinummi

Kirjoittaja on fysioterapeutti ja kaupunginvaltuutettu Ähtäristä.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Tiina Isotalus

Kirjoittaja on yrittäjä ja kaupunginvaltuutettu Kokkolasta.

Avoin kirje sosialidemokratialle

Mikä on vasemmiston tehtävä tänään ja tulevaisuudessa? Yhteiskunta ja työ ovat murtumassa uuteen muotoon, emmekä me voi tätä kehitystä estää tai edes jarruttaa. Eikä meidän pidäkään!

Perinteisistä työpaikoista on tulossa luksusta, joita riittää vain harvoille etuoikeutetuille. Työnantajia, työn luojia ja työntekijöitä olemme tulevaisuudessa me itse. Jakoa työntekijöihin ja työnantajiin tai omistajiin ja palkansaajiin ei enää ole. Jos tämä tuntuu kaukaiselta ajatukselta, missä on työntekijä ja työnantaja kun puhutaan toiminimellä vanhusten kotihoitoa tekevästä lähihoitajasta? Vuokratuolilla työtään tekevästä parturi-kampaajasta? Isolla rakennustyömaalla alihankkijana toimivasta lvi-asentajasta tai sivutuloverokortilla kolmea työtä tekevästä kirvesmies-järjestyksenvalvoja-äänimiehestä? Työ on pätkää ja silppua ja osa-aikaista.

Digitalisaation takia työn tuottavuutta pitää ruveta arvioimaan uusilla tavoilla. Tuottavuus ei voi enää perustua maapalloa tuhoavaan talouskasvun mittaristoon, vaan meidän on ruvettava arvottamaan tekemistä uudella tavalla. Tämä muutos tapahtuu parhaillaan. Se on jo täällä.

Mikä on sosiaalidemokraattisen liikkeen rooli tässä tilanteessa? Me jurnutamme 8-tuntisesta työpäivästä ja haikailemme takaisin 80-luvulle. Tämä voi olla sokki, mutta 8-tuntinen työpäivä eli kunniakkaat 100 vuotta ja nyt se on kuollut. Työelämä ei näytä enää samalta. Kuitenkin kun suunnitellaan päivähoitojärjestelmiä, olettamus on, että perheessä on kaksi vakituisessa työsuhteessa olevaa aikuista. Meidän rakenteemme eivät tunnista sitä, miltä nykyajan perheet ja työelämä näyttävät.

Vasemmiston tärkein, kaikkein tärkein, tehtävä 2000-luvulla on varmistaa, että muutos tapahtuu tavalla, joka on sosiaalisesti kestävä ja oikeudenmukainen. Omaisuutta on edelleen, työtä on, vaikka se muuttaa muotoaan, markkinatalouteen pohjaava järjestelmä jatkaa matkaansa, vaikka tuleekin muuttumaan. Nyt murros on ollut oikeiston käsissä ja me olemme tyytyneet toivomaan, että menneisyys palaisi vallitsevaksi olotilaksi. Meidän pitää varmistaa, että omaisuuden kasaantuminen muutamien käsiin lakkaa ja että varallisuus jakaantuu tasapuolisesti ja sosiaaliturva toteutuu muillakin kuin palkansaajilla.

Meidän tulee rakentaa malleja yhteiskunnasta kuten olemme tehneet jo edelliset sata vuotta. Yhteiskunta ei ollutkaan valmis. Tarvitaan samaa rohkeutta, jolla taisteltiin naisten äänioikeus, peruskoulu, vanhempainvapaat, julkinen sosiaali- ja terveydenhuolto tai se 8-tuntinen työpäivä. Mitä nuo sosiaaliset ja yhteiskunnalliset innovaatiot ovat seuraavalle sadalle vuodelle? Luotan, että aate kantaa.

Oikeisto ei ole koskaan pystynyt rakentamaan kivijalkoja, joilla yhteiskuntaamme kannatellaan ja nykyinen hallitus on siitä malliesimerkki. Se pystyy vain repimään ja rikkomaan, nöyryyttämään ja kyykyttämään. Myymään pois ja kutsumaan haaskat paikalle. Ja ennen kaikkea se kykenee varmistamaan, että muutoksen sivutuotteena on omaisuuden kerääntyminen yhä harvempien käsiin. Tasa-arvo yhteiskunnassa ei koskaan ole syntynyt vahingossa, talouskasvun tai muun sivutuotteena. Se on aina tarvinnut kovaa työtä, määrätietoisuutta sekä visiota.

Vasemmiston työn on alettava alusta.

 

 

Tiina Isotalus

Kirjoittaja on yrittäjä ja kaupunginvaltuutettu Kokkolasta.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Jukka Pekka Matintupa

Kirjoittaja on JHL:n aluepäällikkö Alajärveltä.

Mielenilmaukset ja poliittiset lakot takaavat kansanvallan säilymisen

Olen mielenkiinnolla seurannut julkista keskustelua tämän aktiivimallia vastustavan poliittisen lakon ja mielenilmauksen jälkimainingeissa. Lakkojen yhteydessä käydään aina propagandasotaa, jossa valtaapitävät kertovat lakkojen ja mielenilmausten tuhoavan totaalisesti niin yritysten kuin koko maan talouden ja lamauttavan kauttaaltaan yhteiskunnan normaalit toiminnot.

Tämänkaltainen viestintä antaa meille työntekijöille aiheen itsetunnon nostolle, ei sitä aina näinä nollatuntisopimusten aikana tule ajatelleeksi miten tärkeä osa yhteiskuntaa sitä oikeastaan ollaankaan. Ei tule mieleen aikana, jolloin lehtien lööpit täyttää ylistävät kertomukset björnwahlroosien ja muiden raharikkaiden uusista suurista voitoista ja näiden kellokkaiden palkansaajia ja heidän järjestöjään parjaavat lausunnot.

Poliittinen mielenilmaus ja lakot syntyvät aina ihmisten vahvasta näkemyksestä, ettei kansalaisia kohdella tasa-arvoisesti ja oikeudenmukaisesti. Vahvimmat poliittiset lakot ovat aina syntyneet siitä tunteesta, ettei kansaa kuunnella ja että päätösvalta on karannut kauaksi heidän käsistään poliittiselle ja taloudelliselle eliitille.

Pääministeri Juha Sipilän hallitus on suhtautunut kolmikantaiseen yhteistyöhön alusta saakka hyvin vastahankaisesti. Se on halunnut laittaa palkansaajaliikkeen syrjään myös silloin, kun työelämään ja sosiaaliturvaan liittyvistä asioista on päätetty. Asioista joita hallitukset ovat perinteisesti kehittäneet yhdessä työmarkkinajärjestöjen kanssa. Tämä on johtanut huonoon ja epäonnistuneeseen lakien valmisteluun ja yhteentörmäyksiin osana kansalaisyhteiskuntaa olevan ay-liikkeen kanssa.

Suomalaisiin on hyvin syvään rakennettu oikeudenmukaisuuden tunne. Suomalainen ei voi ymmärtää, miksi kansanedustaja, joka ei tule uudelleen valituksi, siis epäonnistuu tavoitteessaan, saa sopeutumiseläkettä. Miksi epäonnistunut yritysjohtaja, joka erotetaan tehtävästään, saa kultaisen kädenpuristuksen, mutta työtön, joka aktiivisesti hakee työtä mutta ei sitä löydä, siis epäonnistuu, häntä rangaistaan.

Tätä suomalainen ei hyväksy ja siksi mielenilmaukset saivat kansalaisten enemmistön vankan kannatuksen, joukot liikkeelle ja lyhyessä ajassa 140 000 allekirjoittajaa aktiivimallia vastustavaan aloitteeseen.

Mitä tulevaisuudessa, tarvitaanko poliittisia lakkoja?

Suomessa on hyvin pitkät perinteet poliittisiin mielenilmauksiin ja lakkoihin. Itse asiassa lähes koko kansa lähti vuoden 1905 suurlakkoon, jolla lopetettiin venäläistämistoimet ja saavutettiin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Vuoden 1917 yleislakolla voitettiin 8 tunnin työpäivä ja demokraattiset kunnallisvaalit. On hyvä palauttaa mieliin, erityisesti niiden jotka nyt vastustavat poliittisia lakkoja, että suomalaista itsemääräämisoikeutta ja demokratiaa on rakennettu näinkin poliittisilla lakoilla.

Avoin markkinatalous on johtamassa siihen, että suuret omaisuudet maailman laajuisesti ja sen myötä taloudellinen valta ovat keskittymässä yhä harvempiin käsiin. Itse asiassa vain muutamille nimeltä mainituille. Tämä taloudellinen harvainvalta rapauttaa perinteistä kansanvaltaa ja köyhdyttää keskiluokan. Mikäli kansainvälinen laaja poliittinen yhteistyö ja lainsäädäntö eivät pysty tätä kehitystä estämään, näemme edessämme laajoja poliittisia lakkoja ja mielenimaisuja. Näiden lakkojen kärjessä ei ole pelkästään duunarit, vaan myös niin sanottu hyvin koulutettu mutta asemansa menettänyt keskiluokka.

Toivottavaa on, että tässäkin tilanteessa poliittisilla lakoilla on lainsäädännön turva ja oikeutus. Niitä ei ole tämän päivän oikeistopoliitikot ja elinkeinoelämän kellokkaat pystyneet lyhytnäköisesti tuhoamaan, sillä poliittiset lakot turvaavat kansanvallan.

 

Jukka Pekka Matintupa

Kirjoittaja on JHL:n aluepäällikkö Alajärveltä.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Heli Hokkanen

Kirjoittaja on aikuisopettaja ja kuntapäättäjä Ähtäristä.

Vielä kerran pandoista – koirat haukkuu ja karavaani kulkee

Ähtäriläisenä kuntapäättäjänä on ollut mielenkiintoista seurata eri tahojen keskustelua jättiläispandoista niin mediassa kuin kuntalaistenkin näkökulmasta. Ähtäriläiset päätöksentekijät ovat asiasta olleet yksimielisiä ja perustelut tähän löytyvät matkailualueen pitkän ajan suunnitelmasta Master Planista. Meille ähtäriläisille matkailu on ”pyhä lehmä”.  Se tuo tärkeitä euroja Ähtäriin ja lähiseudulle ja sitä paljon puhuttua elinvoimaa. Kerrannaisvaikutukset ovat merkittäviä ja luonnollisesti odotamme kasvua tulevaisuudessa.

Kaupungin työpaikkarakenne on maaseutukunnaksi varsin poikkeuksellinen. Palvelujen osuus on Tilastokeskuksen (2015) mukaan 62,5 % ja alkutuotannon osuus 10,3%. Ajattelen kuntapäättäjän näkökulmasta kokonaisuutta. Kun kaupunkiin haetaan elinvoimaa, niin riskiäkin on otettava. Emme kuulu niihin kuntiin, joihin suuryritykset olisivat hakeutumassa. Teollisuuttakin kaupungista löytyy ja niiden näkymät ovat positiiviset.

Ihan hiukan minua närästi viime vuotinen kirjoitus Demokraatissa, jossa uutisoitiin ähtäriläisen mieshenkilön tekemästä niin sanotun pandatalon rakentamista koskevasta valituksesta hallinto-oikeuteen sävyyn, joka paljasti, ettei taustoja oltu vaivauduttu selvittämään vaan siteerattiin keltaista lehdistöä. Kyseisessä valituksessa vedottiin, ettei matkailun kehittäminen ole kunnan perustehtäviä ja se vaarantaa peruspalvelut. Vakuutan, että täällä periferiassa pystymme kuntalaisten palvelut turvaamaan nyt ja vielä sotenkin voimaan tultua.

Vaikka olimmekin kriisikuntalistalla, niin kunnan oma talous on hyvällä taloudellisella kasvulinjalla. Parin vuoden tulokset ovat yli kaksi miljoonaa vuodessa. Ongelmana ovat olleet tytäryhtiöiden talous, joita nyt laitetaan vauhdilla kuntoon. Näinä päivinä pitäisi loppuraportti selvitystyöryhmältä valmistua. Uskon vahvasti siihen, että pysymme itsenäisenä kuntana jatkossakin.

Miten tämä vuodatus liittyy pandoihin? Siten, että monien mielestä kyseinen suojelukohde olisi pitänyt sijoittaa Kehä kolmosen tuntumaan jo ihmisten liikkumisen takia. On se kumma, kun meiltä täältä Sisä-Suomesta on pitkä matka aina mihin suuntaan tahansa. Hyvin me pääsemme liikkumaan, mutta toisin päin se näyttäisi olevan perin hankalaa. Ehdotankin, että matkailijat toimivat ihan samalla tavalla kuin turistina toimimme tuolla maailmalla. Vuokrataan auto, liikutaan julkisilla ja niin edelleen. Lisäksi VR lisää junavuoroja Ähtäriin ja saman uskon myös linja-autoyhtiöiden tekevän. Pikkukoneella pääsee paikalliselle kentällekin. Ruokaakin meiltä saa ja tarvittaessa sängyn nukkumista varten. Käykääpä tarkistamassa tilanne.

Koirat haukkuu ja karavaani kulkee.

Heli Hokkanen

Kirjoittaja on aikuisopettaja ja kuntapäättäjä Ähtäristä.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Toive Tynjälä

Kirjoittaja on sosiaalineuvos Ilmajoelta.

Jo on aikakin!

Ilkka-lehti otsikoi etusivullaan sunnuntaina 4.2.2018:”Luomalle tukea lakeudelta uudeksi arkkipiispaksi”. Tekstissä vielä todetaan, että ”Espoon hiippakunnan piispa Tapio Luoma saa vahvaa tukea arkkipiispaksi.”

Siis Lapuan hiippakunnan äänivaltaisilta edustajilta. No, Ilkan mukaan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta tukea näyttää tulevan. Minun on pakko sanoa, että jo on aikakin.

Kun haimme Lapuan hiippakuntaan kolmatta piispaa vuonna 2004, oli Tapio Luoma hyvässä nosteessa ollessaan Seinäjoen seurakunnan kirkkoherrana. Silloin hän oli myös useissa hiippakunnan pappistehtävissä, kuten muun muassa asessori ja piispan apuna piispantarkastuksissa. Tunsi siis erittäin hyvin koko hiippakunnan. Mutta se ei auttanut.

Äänestäjäkunnan kokoomuslaiset nostivat piispaksi kuitenkin Simo Peuran Kirkon koulutuskeskuksen johdosta. Tapio Luoma jätettiin kasvamaan korkoa Espoon piispaksi ja nyt koko kirkon arkkipiispaksi.

Tapio Luoma eräässä kirkkoherran virkaanasettamispuheessa osoitti lopuksi seuraavat sanat tulevalle kirkkoherralle:”Muista vielä se, että Jumala on sinua kohtaan armollinen. Virkaa hoitaessasi tulet monta kertaa huomaamaan, että Jumala vastaa pyyntöihisi ja siunaa työsi. Et ole yksin, Pyhä Henki on kanssasi, kun hoidat virkaa uskollisesti. Tämän siunauksen suojaan sinut suljemme, kun hetken päästä asetamme sinut kirkkoherraksi.”

Tapio Luoma saa nyt itse lukea tämän armollisen sanan itselleen asettuessaan ehdokkaaksi meidän kaikkien arkkipiispaksi. Virkansa jättävän Kari Mäkisen työtä ystävämme Luoman on helppo jatkaa. He ovat kuin kaksosia toisilleen, taustoiltaan ja toiminnoiltaan. Kummatkin ovat lähtöisin tavallisesta suomalaisesta perheestä, ahkerasta työtä tekevästä perheestä.

Olen ollut kaikkien muiden Lapuan piispojen paitsi Eero Lehtisen kanssa samaan aikaan kirkolliskokousedustajana. Jorma Laulajan, piispana 1995 – 2004, muistan eteläpohjalaisena, ystävällisenä, mutta yhteiskunnallisiin asioihin kantaa ottavana teologina, myös pedagogina.

Yrjö Sariola, piispana 1974 – 1995, oli niin ikään valveutunut. Häntä kiinnosti illanistujaisissa kahvikupin ääressä työväenliikkeen keskisuomalaiset urheiluseurat, joiden tilaisuuksiin häntä oli usein pyydetty puhumaan ja juhlimaan. Aina minun ollessa paikalla, hän uskaliaasti otti nämä asiat esille. Sariola tuli samaan aikaan Lapualle piispaksi, kun minä aloittelin lehtimiesuraani Pohjanmaan Kansan Seinäjoen toimituksessa. Parin vuoden kuluttua meillä oli yhteinen surutyö, kun Lapuan tehtaan räjähdys sattui 13.4.1976.

Kirkolliskokouksen piispoista jäi mieleen nyt arkkipiispaksi pyrkivä Ilkka Kantola. Kirkolliskokouksessa olimme samassa perustevaliokunnassa, Ilkka siinä puheenjohtajana. Hänellä on kasvamisen varaa noista ajoista arkkipiispaksi. Huomasin, ettei puoluetoveri Tarja Tenkula häntä kannattanut. No syytä en tiedä. Annetaanko Ilkan toimia eduskunnassa?

Myös Oulun naispappeutta karsastava piispa Olavi Rimpiläinen antoi itsestään leppoisan kuvan vapaassa keskustelussa. Sikäläiset pitivät häntä jopa erinomaisena piispana, erityisesti koko hiippakunnan alueen seurakuntien joskus kireänkin henkilöstöpolitiikan reilaan saamisessa. Eila Kujala Halsualta muiden mukana antoi kehut. Eilakin oli kirkolliskokousedustajana Oulun hiippakunnan alueelta.

Tosiasiahan oli, että kirkon piispoista yksi, Oulun hiippakunnan piispa Olavi Rimpiläinen ei vihkinyt pappisvirkaan naispuolisia teologeja. Hänen virkaansa sittemmin hoitamaan tullut Samuel Salmi sen sijaan vihki naispappeja. Näin päästiin tässäkin asiassa kansankirkossamme selville vesille.

Kun Lapualla oli ensimmäinen pappisvihkimys, jossa naiset vihittiin papeiksi, sain olla mukana ja vielä kehitysvammateologi Leena Luokkamäen vihkimysjuhlassa kotioloissa Seinäjoen Törnävällä.

Arkkipiispan vaali ei kaipaa politisointia, vaikka ehdokkaana on SDP:n kansanedustaja Ilkka Kantola. Pohjanmaalta ja Lapuan hiippakunnasta on hyvä pökätä Tapio Luomaa. Tulos nähdään piakkoin.

Toive Tynjälä

Kirjoittaja on sosiaalineuvos Ilmajoelta.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta