Valkeakosken työväenmusiikkiseminaarissa pohdittiin proletaarilaulujen asemaa vanhassa ja uudessa maailmassa

Kari Hulkko
Kari Hulkko

Tämän vuoden Työväen Musiikkitapahtumassa  jäi runsaan soitannollisen ja viihteellisen tarjonnan lomassa hyvin aikaa myös hyville keskustelutilaisuuksille. Ihan painavimmasta päästä oli Jylhävaaran vanhassa teollisuuskiinteistössä järjestetty työväenlauluseminaari otsikolla ”Kun laulu ottaa kantaa – Työväenmusiikki eilen ja tänään”.

Seminaarin ”eilen”-osassa ruodittiin monelta kantilta työväenmusiikin alkujuuria. Historiantutkija Sami Suodenjoki käsitteli alustuksessaan sadan vuoden takaista ”hittimusiikkia”, arkkiviisuja, joissa sekä lietsottiin vallankumousta että pilkattiin herroja ja vallanpitäjiä nimeltä.

Musiikintutkija Susanna Välimäen otsikkona oli ”Naiset äänessä – Työväen naiskuorot 1900-luvun alussa”, eikä hänen esityksensä ollut esoteerisesti vain asian harrastajille suunnattu. Välimäen vauhdikas alustus valotti, miten radikaalia toimintaa naiskuoroharrastus viime vuosituhannen vaihteessa oli ja miten nämä kuorot pelkällä läsnäolollaan toivat naisille yhteiskunnallisesti oikeuden ääneen ja kuulluksi tulemiseen. Kun työväenyhdistysten toiminta rakentui paljolti juuri kulttuurin ja musiikin ympärille, pääsivät naiset kuorotoiminnalla paremmin esiin. Esimerkiksi Turussa työväentalon ahkerimpia käyttäjiä oli juuri Turun työväenyhdistyksen naiskuoro, joka on lajissaan maan vanhin kööri – aloitti jo vuonna 1896 vaikka virallisesti perustettiinkin vasta 1907 – ja jatkaa yhä toimintaansa nimellä Föriflikat.

Sibelius-Akatemian musiikintutkija Saijaleena Rantasen aiheena seminaarissa oli amerikansuomalaisen työväenliikkeen musiikkikulttuuri. Hän kertoi muun muassa siitä, miten suomalaissiirtolaisilla oli 1900-luvun alussa voimakkaasti kasvaneessa amerikkalaisessa IWW-ammattiliitossa (Industrial Workers of The World) vahva jalansija, ja kuinka sitä alettiin nimittää ”laulavaksi unioniksi” – kuuluivathan noihin ”tuplajuulaisiin muun muassa sellaiset merkittävät amerikansuomalaiset lauluntekijät kuin Hiski Salomaa ja Arthur Kylander.

Ennen oli ennen ja nyt on nyt

Valkeakosken työväenmusiikkiseminaarin ”tänään”-osan pohjiksi kävi viime vuonna käynnistetyn kisällilaulukeruun primus motor Tipi Tuovinen valottamassa  seminaariväelle hankkeen tämänhetkistä tilannetta. Keruu on saattanut päivänvaloon muhkeasti jo ainakin 1 500 sodanjälkeisen ajan  kisällilaulua, enimmillään määrä saattaa olla kolmekin tuhatta, lopullinen määrä hahmottuu, kun koko kerätty aineisto saadaan käytyä tarkemmin läpi ja kaikki päällekkäisyydet karsittua kokonaisluvusta.

Päivän päätteeksi pohdiskeltiin paneelikeskustelussa työväenmusiikin luonnetta ja asemaa tämän päivän musiikkikulttuurissa. Susanna Välimäen luotsaamaan keskusteluun osallistuivat lauluntekijät ja  kulttuurissa muutenkin moniaalla vaikuttavat  Jarkko Martikainen, Karri ”Paleface” Miettinen sekä (työväen)musiikin parissa 1970-luvulta lähtien laajalla skaalalla toiminut Tipi Tuovinen.

Martikainen (s. 1970) kertoo työväenmusiikkikulttuurin tulleen hänelle tutuksi jo varhaislapsuudessa, kun isoisä oli vakaumuksellinen kommunisti ja vei myös lapsenlastaan mukaan ”joka ainoalle marssille mielenosoitukseen”. Reijo Frank oli perhetuttuja ja hänenkin lauluihinsa Martikainen kertoi saaneensa kosketusta jo hyvin nuorena.

Karri Miettinen kertoi tiensä työväenlauukulttuuriin kulkeneen anglo-amerikkalaisen hip-hop -kulttuurin kautta, johon hän niksahti jo 1980-luvun puolivälissä. Erityinen vaikuttaja oli rap-suuruus Punblic Enemy, jonka biisit käsittelivät kansalaisoikeusliikkeen historiallisia vaiheita ja muita polttavia yhteiskunnallisia teemoja.

– Se toi mut suomalaisen työväenmusiikin äärelle. Aloin kiinnostua siitä historiallisesta narratiivista, jonka arkkiveisut ja kuplettilaulajat ovat aikoinaan käynnistäneet.

Tipi Tuoviselle taas työväenmusiikin ydintä ovat olleet sisällissodan vankileireillä syntyneet laulut, joihin hän pääsi syvällisesti tutustumaan kootessaan yhdessä Ilpo Saunion kanssa kasaan ensimmäisessä työväenlaulukeruussa 1970-luvulla.

Kun panelisteilta kysyttiin, mistä tänä päivänä on tarpeen laulaa ja mistä nykyhetken proletaarilaulut voisivat ammentaa aiheensa, vastaukset olivat monipolvisia.

– Uudellen pintaan pyrkivän fasismin ja rasismin vastustaminen, kaikenlaisen eriarvoistumisen teemat, luetteli Paleface tärkeimpiä teemoja ja totesi, että nuokin kumpuavat puuttellisesta historian ymmärtämisestä.

– Mun sukupolveltani esimerkiksi jätettiin kouluopetuksessa kokonaan käsittelemättä sisällisotamme jättämät syvät haavat. Tältä jengiltä puuttuu ymmärrys siitä, miten suuri työväenliikkeen vaikutus on ollut siihen, millaisessa hyvinvointivaltiossa me nyt kuitenkin voidaan elää.

Jarkko Martikainen puolestaan korosti, että laulun tärkein tehtävä pyrkiä kuvaamaan mahdollisimman tarkasti, millaista on olla ihminen.

– Ja minun on omissa lauluissani hyvä keskittyä laulamaan kaikkein alemmista yhteiskuntakerroksista, koska niihin minulla on tuntumaa.

Kun panelisteilta kysyttiin, uskovatko he voivansa vaikuttaa lauluilla tässä ajassa, Martikainen vastasi ehdottoman myöntävästi.

– Kai sen huomaa siitäkin, että minulta on joskus tultu ihan tosissaan tivaamaan, että enkö minä ajattale ollenkaan oikeistolaisia kuulijoitani.

 

 

 

 

Jakoa

Jaa tämä artikkeli

Viikon 49 Demokraatti
KEVYET TULOKSET - Perustulokokeilu päättyy vuoden lopussa
LIISA JAAKONSAARI- Konkarimeppi kertoo oppineensa ainakin yhden asian -
TARKKA JA LENNON - Kirja-arvioissa muistelmia
Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat


Uusimmat