Mielestäni olisi joskus syytä pysähtyä syvällisemmin keskustelemaan esimerkiksi Ranskan Suuren vallankumouksen arvoista, joista vapaus on yksi merkittävä arvo, tasa-arvon ja solidaarisuuden ohella.

Aihetta vapauden olemuksesta on viimeksi syvällisemmin pohtinut kirjoituksessaan SDP:n puoluesihteeri Antton Rönnholm (28.3.2018 Demokraatti). Eivät vahvat ja terveet niinkään tarvitse yhteiskunnan suojelusta vaan heikot ja sairaat. Se on tässä kovassa maailmassa päässyt monilta unohtumaan. Onneksi Suomessa on vielä perustuslaki, joka – ainakin toistaiseksi – antaa perusoikeuksien suojaa kansalaisille.

Merkittävä tamperelainen yliopiston opettaja ja sosialidemokratian filosofian ytimeen perehtynyt V.O. Veilahti pohdiskeli vapautta, tasa-arvoa ja solidaarisuutta yhdessä mentorinsa filosofian professori Urpo Harvan kanssa joskus tuntikausia 1960-70-luvuilla.

V.O. Veilahti ja Urpo Harva tulivat seuraavaan johtopäätökseen: “Mitä enemmän vapautta, sitä vähemmän tasa-arvoa. Mitä enemmän tasa-arvoa sitä vähemmän vapautta”. Pispalalaisen kansalliskirjailijan Lauri Viidan sanoin: “Väkevän vapaus on yksinvalta, heikko toivoo tasa-arvoisuutta.”

Tämä on vapauden paradoksi. Suuren vapauden vallitessa voimakkaat käyttävät sitä hyväkseen ottaakseen toisilta vapautta pois. Seurauksena on vähemmistön valta ja silloin menee tasa-arvo. Tämä pitäisi muistaa, kun tarjotaan valinnanvapautta ratkaisuksi lähes kaikkiin ongelmiin. Kaatuneesta sote-uudistuksesta lähtien. Väitän, että se on propagandaa suurelta osin.

Amerikkalainen senaattori Bernie Sanders sanoo: “Kukaan, joka työskentelee 40 tuntia viikossa ei saisi elää köyhyydessä.” Näin vain tapahtuu jopa Pohjolan hyvinvointivaltioissakin kuten Suomessa. Kenen vapautta tämä on?

Mitä tarkoittaa siis “reilu alku” ja “mahdollisuuksien tasa-arvo”, joita esimerkiksi porvaripuolueiden ohjelmissa meille tarjotaan? “Mahdollisuuksien tasa-arvo” on markkinaliberalistien toimesta liitetty ovelasti vapauteen. Voi hyvin kysyä: onko vapaus vain vahvojen vapautta?

Minusta tasa-arvo on yksiselitteisesti vain tasa-arvoa. Sitä joko on tai ei ole. V.O. Veilahti avasi vapauden ja tasa-arvon problematiikkaa vielä näin: “Vapauden ja tasa-arvon välillä on jännitystila. Se on tunnustettava. Näitä arvoja pitää yhteiskunnallisia päätöksiä tehtäessä punnita vastakkain yhteiskunnan kokonaisedun ja yksilön vapauden näkökulmasta”. Punnitaanko näitä Veilahden ajatuksia riittävästi? Vastaukseni on, että ei, mutta olisi syytä punnita.

Ratkaisuna vapauden ja tasa-arvon kilpailutilanteeseen Veilahti näki, että molemmat voivat kasvaa sekä vapaus että tasa-arvo, jos kasvuun liitetään yhteiskunnallinen ja yksilöllinen solidaarisuus. Parhaiten tämä toteutuu Veilahden mielestä pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa.

Aalto -yliopiston kansantaloustieteen professori Pertti Haaparanta tarttuu myös mahdollisuuksien tasa-arvoon (Taloussanomat 15.7.2013). Hänen mielestään vapaassa markkinataloudessa kenenkään mahdollisuuksia ei voida lisätä vähentämättä jonkun muun mahdollisuuksia.

Toisin sanoen mahdollisuudet eli vapaus jakautuu vapaassa markkinataloudessa epätasaisesti. Haaparannan mielestä olennaista tässä on valta. Ne, joilla on valtaa, ovat vapaampia kuin toiset. Pertti Haaparanta yhtyy V.O. Veilahden näkemykseen, että perinteiset hyvinvointivaltiot tasoittavat yksilöiden välisiä valtasuhteita ja tarjoavat tasa-arvoisempia mahdollisuuksia kansalaisilleen.

Elämme nyt uusliberalistisen hegemonian aikaa. Se tunkeutuu kaikkialle myös osaksi ihmisten ajattelua, joka näkyy muun muassa uusliberalismin teemojen toistamisena kielenkäytössä ja median kirjoittelussa.

Puhetta vapaudesta käyttävät markkinat taitavasti hyväkseen kuten olemme viime aikoina nähneet esim. sote- työllisyyden aktiivimalli-, vanhusten ja vammaisten hoidon vapaa kilpailuttaminen-keskusteluissa. Voidaanko väittää, että elämme yhä selkeämmin epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa, jossa vapaus koskee vain voimakkaita?

Merkillisintä on kuitenkin se, että kansalaiset on jopa saatu uskomaan, että näin on oikein. Meillä kotona opetettiin aikoinaan, että vapauteen sisältyy myös vastuu – itsestä, kanssaihmisistä ja koko yhteiskunnasta.

Kirjoittaja on filosofian maisteri ja työväenliikkeen historian tutkija.