Vastuu voisi tehdä vihreillekin hyvää

Perussuomalaisten tulo hallitukseen tiesi puolueelle kylmää kyytiä. Ensin kannatuksesta lähti miltei puolet. Tämän jälkeen tuli Jyväskylän Paviljongin puoluekokous, jossa Jussi Halla-aho nousi puolueen puheenjohtajaksi. Käynnistyi erikoinen näytelmä, jonka häviäjänä oli suomalainen demokratia.

Perussuomalaisista irtaantunut Sininen tulevaisuus jatkaa Sipilän hallituksessa eräänlaisena hallituksen tukisäätiönä tai apupuolueena. Näyttää siltä, että Sinisen tulevaisuuden likipitäen ainoaksi saavutukseksi olisi jäämässä kioskeissa myytävän kaljan alkoholiprosentin nosto 5,5 prosenttiin.

Tällainen diili saattoi kuulua hallituksen jatkoon. Tosin keskusta kapinakansanedustajineen vaatii yhä omantunnonvapautta kaikille hallituspuolueille.

Moni on ihmetellyt, miten Soinin 20 hengen porukka pystyi säilyttämään hallituksessa kaikki 5 ministerinpaikkaa. Miksi keskusta ja kokoomus taipuivat?

Sinisen tulevaisuuden tulevaisuus näyttää nyt varsin laihalta. Puolue palaa sinisellä liekillä. Paljon seteleitä ei ole, jos selkärankaakaan, ja puolueen organisoiminen ja mahdolliset oikeustaistelut perussuomalaisten perinnöstä vievät kaiken energian. Se on entistäkin kesympi puudeli Sipilän ja Orpon pyöritellä.

Perussuomalaiset eivät osaa äänestää ja vihreät laskea.

Vihreät valitsi puheenjohtajakseen jyväskyläläisen kuntavaalien ääniharavan, kansanedustaja Touko Aallon. Perussuomalaisten ja vihreiden puoluekokouksessa hahmottui puolueiden välille ainakin yksi ero lisää: perussuomalaiset eivät osaa äänestää ja vihreät laskea. Kun perussuomalaisten puoluekokouksessa sekoiltiin äänestyskäytännön kanssa, vihreät hakivat taksilla unohtuneita ääniä Tampereelta Helsinkiin ja ääntenlaskenta eteni muutoinkin perin hitaasti.

Vihreät mainitsevat nykyisin joka toisessa lauseessa, miten heistä tulee pääministeripuolue. Samaan aikaan poliittisissa puheissa vilisee rutosti populistisia piirteitä. Ehkä pääministeriasema voisikin tehdä heille hyvää, puheista lähtisi ylimääräinen ilma pois kuten kävi perussuomalaisillekin.

Tosin Aallon puheissa on ollut se hyvä piirre, että puheenjohtajavaalin lähestyessä ja pukujen tummetessa myös politiikka selkeästi asiallistui.

Vihreät korostavat nyt voimakkaasti olevansa yleispuolue ja arvopuolue. Ympäristöasiaa saikin hakea puoluekokouksessa kuin neulaa heinäsuovasta. Arvoista puhuttaessa olisi hyvä puhua myös keinoista ja resursseista, eli siitä miten arvoja toteutetaan. Pelkkä julistaminen ei riitä.

Touko Aallon arveltiin edustavan maakunnan vihreyttä, kun taas kovin puheenjohtajakilpailija Emma Kari oli leimallisesti city-vihreä. Aalto teki heti puheenjohtajanuransa aluksi kädenojennuksen city-vihreille ilmoittaen, että maakuntia pitäisi olla korkeintaan 12 hallituksen kaavaileman 18 sijaan. Nyt maakunnissa kysytään, mitkä maakunnat hän kuoppaisi.

Keskustelua aiheesta

Näin Suomea tyhmennetään – huhhuh!

Suomen kaltainen pieni maa elää osaamisesta. Näin on meillä uskottu, mutta miksi nyt eivät hälytyskellot soi? Suomen Pisa-menestys rapisee, ja yhä harvempi nuori on kiinnostunut ylioppilastutkinnosta. Tämä näkyy jo korkeakoulutettujen määrissä. Suomi kuuluu enää OECD-maiden keskikastiin 30-vuotiaiden koulutustasossa. Suomessa oli vielä 2000-luvun alussa maailman koulutetuin väestö. Koulutustason lasku on poikkeuksellista länsimaissa.

Tässä tilanteessa hallituksen koulutusuudistukset – eli oletus, että vähemmällä rahalla saadaan parempaa koulutusta – tuntuvat Suomen kaltaisessa maassa valtavalta riskiltä. Hallitus on leikannut ja leikkaa läpi koko koulutusjärjestelmän peruskouluista korkeakouluihin saakka.

Niiden välissä myös toisen asteen koulutus on myllerryksessä. Moni asiantuntija onkin todennut, että ammatillisessa koulutuksessa on alkamassa ihmiskoe, jossa lähiopetusta tarvitsevat nuoret työnnetään etäopiskeluun ja yrityksiin oppimaan. Myös yritysmaailma on ainakin toistaiseksi suhtautunut epäillen siihen, että yrityksille työnnettäisiin osavastuu nuorten kouluttamisesta.

Melkoinen muutosvauhti, kun koululaitosta uudistettiin vasta viime hallituskaudella.

Lisäksi hallitus yrittää vielä tällä kaudella ajaa läpi peruskouluun Oppiminen uudistuu -hankkeen, uusi lukio -hankkeen ja esityksen uudeksi yliopistolaiksi. Huhhuh. Melkoinen muutosvauhti, kun koululaitosta uudistettiin vasta viime hallituskaudella.

Samaan aikaan enemmän kuin joka kymmenes nuori 15–29-vuotiaiden ikäluokasta on vuosittain työn ja koulutuksen ulkopuolella. Lisäksi vuodesta 2010 alkaen on työelämässä olevien 25–64-vuotiaiden korkea-asteen koulutuksen saaneiden määrä ollut laskussa.

Hallituksen säästöpuheet ovatkin onttoa retoriikkaa. Velkaantumista ei ole saatu kuriin, eikä kiky tai työttömien kepillä työntö ole heilauttanut vielä taloutta tai työllisyyttä merkittävästi parempaan suuntaan.

Suomessa on edelleen lähes 100 000 alle 30-vuotiasta pelkän peruskoulun varassa.

Koulutus olisi tehokasta työttömyyden ja talouden hoitoa, mutta tämä ei ilmeisesti sovi hallituksen ideologiaan. Maailmalta – ja Suomesta – löytyy paljon tutkimustietoa siitä, että matala koulutustaso vaikeuttaa etenkin nuorten miesten työllistymistä. Suomessa on edelleen lähes 100 000 alle 30-vuotiasta pelkän peruskoulun varassa. Korkealentoisten visioiden asemesta yksi koulutuksellinen ja täsmätoimi olisi SDP esittämä oppivelvollisuusiän nostaminen 18 vuoteen. Aikanaan esitys tyrmättiin epäortodoksisena.

Nyt muistakin puolueista on alkanut nousta esitystä tukevia näkemyksiä. Jos vertaa koulutustason vaikutusta, niin jo koulutustason nosto perusasteesta toiseen asteeseen parantaisi Suomen työllisyyttä merkittävästi. Koulutus myös pidentää työuria – ja samalla yhteiskunnan verotulot kasvavat. Pelkän perusasteen varassa olevien työura on noin kymmenen vuotta lyhempi kuin paremman koulutuksen saaneilla.

AVAINSANAT

Puolustusministeri ryskää myös historian valkopesijänä – kuvasi Lapuan liikkeen muilutuksia ”kansanhuumorilla ryyditetyksi hevosenleikiksi”

Jussi Niinistölle ”suursotaharjoitus” on muodostunut henkilökohtaiseksi missioksi. Puolustusministeri sooloilee siihen malliin, että meno hämmästyttää niin oikealla kuin vasemmalla. SDP:n puheenjohtaja Antti Rinteen mukaan hän näyttää ryskäävän toimessaan kuin elefantti posliinikaupassa.

Reaktioista päätellen ehdotus tuli yllätyksenä, ainakin ministeriön ulkopuolella. Harjoituksesta ei ollut puhuttu ulkopolitiikan johdon kesken, kuten on ollut tapana.

Presidentti Sauli Niinistön mukaan asiassa on edettävä rauhallisesti eduskunnan protokollan mukaan. Myös pääministeri Juha Sipilä toppuutteli kabinettinsa malttamatonta jäsentä jäitä hattuun -tyyppisellä kommentilla.

Suuren sotaharjoituksen valmisteleminen ei voi olla ilmoitusasia. Kuten ei kutsun esittäminen Yhdysvaltain puolustusministerille. Hankkeet pitäisi käsitellä laajemmalla pohjalla ennen kuin niiden kanssa rymistellään julkisuuteen. Sitä kutsutaan parlamentarismiksi.

Sosialidemokraateista menettelytapaan ovat Rinteen ohella puuttuneet presidenttiehdokas Tuula Haatainen ja useat muut kansanedustajat. Ylen A-studiossa puolustusvaliokunnan jäsen Sirpa Paatero puhui sooloilusta.

– Koko päätöksentekojärjestelmää täytyy hämmästellä, Paatero totesi.

”Ei tämä mikään Jussi Niinistön kotiteatteri voi olla.”

Kritiikkiä tuli myös hallituksen sisältä. Puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Ilkka Kanerva (kok.) painotti, että harjoituksista päättäminen ei voi olla pelkästään puolustusministerin asia.

– Ei tämä mikään Jussi Niinistön kotiteatteri voi olla, Kanerva näpäytti.

Ilmeisesti Niinistön ajattelussa hanke on runnottava vähintään paperilla liikkeelle niin kauan kuin ministeripäiviä riittää. Huolelle salkun pysymisestä on perustetta. Kun kannatus makaa gallupien mukaan 1–2 prosentin välillä, saattaa sinisen ryhmän hallitustaival päättyä jo seuraavan sote-kriisin iskiessä.

Kiireessä koukataan marssijärjestyksestä piittaamatta, ohituskaistaa käyttäen.

Tasavallan ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlberg sai hänkin osansa ”juurevasta kansanhuumorista”.

Ryskääminen palauttaa mieleen, että puolustusministeri hallitsee myös menneisyyden valkopesun. Lapuan liike -kirjassaan hän kuvaa kyydityksiä ”usein vielä juurevalla kansanhuumorilla ryyditetyksi hevosenleikiksi”.

1930-luvun oikeistoradikalismista oli huumori kaukana. Kyse oli poliittisesta terrorista, jossa syntyi kuolonuhreja. Muilutettuja pahoinpideltiin raa’asti.

Synkkään listaan kuuluvat kansanedustajien sieppaus perustuslakivaliokunnasta, korkeimmassa valtiollisessa asemassa olleen sosialidemokraatin, eduskunnan varapuhemies Väinö Hakkilan kyyditys sekä Heinäveden kunnallislautakunnan puheenjohtajan, sosialidemokraatti Onni Happosen murha.

Edes maltilliset porvarit eivät olleet rauhassa Lapuan lailta. Jopa tasavallan ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlberg sai osansa juurevasta ”kansanhuumorista”, kun juopuneet lapualaiset muiluttivat hänet puolisoineen kohti itärajaa.

Tekojen vähättelyllä lähestytään sinimustaa tulkintalinjaa ja terrorin ihailua. Se on myös loukkaus uhrien muistoa ja elämäntyötä kohtaan.

Keskustelua aiheesta

Touko Aalto ajaa vihreitä piiloon Punavuoren baareihin ja hänen puolustuspuheensa olisi voinut kelvata jyväskyläläisen hipster-ravintolan pöydässä

Vihreiden puheenjohtajaksi kesällä noussut kansanedustaja Touko Aalto on lyhyessä ajassa löytänyt sisältään kirjavia poliittisia näkemyksiä. Syyskuussa Suomen Kuvalehti kertoi Aallon pitävän suosikkipuolueenaan kokoomusta, jonka puheenjohtajan Petteri Orpon työskentelyyn Aalto oli eduskunnan valtionvarainvaliokunnassa ihastunut. SDP ja keskusta edustivat Aallolle tuolloin menneisyyttä.

Aallon ihastuksen tulkittiin tarkoittavan valmistautumista hallitusyhteistyöhön kokoomuksen kanssa, olihan kokoomus gallup-ykkönen ja vihreät hyvässä nousukiidossa.

Marraskuulle tultaessa sekä vihreiden kannatus että Aallon näkemykset ovat kauniisti sanottuna jalostuneet. Puolueen suosio on kääntynyt laskuun, ja Aalto on lehtensä menettäneitä puita katsellessaan antanut kokoomusihastuksensa siinä määrin jäähtyä, että hänestä on tullut avoimen kokoomusvastainen.

Miksi kukaan haluaisi tehdä hallitusyhteistyötä kokoomuksen kanssa, Aalto kysyi blogikirjoituksessaan marraskuun alussa ja perusteli näkemyksiään arvostelemalla kokoomuslaista, asiantuntijalausuntoja halveksuvaa sote-mallia. Kysymys on erinomainen, mutta sen esittäjä on kantaansa kahdessa kuukaudessa 180 astetta kääntänyt Touko Aalto.

Vihreiden haave nousta kaupunkien ja opiskelijoiden liikkeestä suomalaiseksi yleispuolueeksi ei kuntavaaleja seuranneen myönteisen kehityksen jälkeen näytä kantavan.

Aallon ulostuloja on vaikea pitää harkitsemattomina, koska ne ovat hänen edeltäjäänsä Ville Niinistöön verrattuna kuin harvinaisia perhosia. Niinistön rinnalla Aalto on etupäässä hiljaa. Strategia voi olla viisas, koska Aallon puhuessa horsmat heiluvat melko suurella todennäköisyydellä.

Helsinkiläinen kuntapoliitikko Fatim Diarra (vihr.) erehtyi puolueensa kuivanmaan risteilyn aikaisessa some-päivityksessään yhdistämään suomalaisen maaseudun insestiin ja lähisuhdeväkivaltaan. Maaseudun ylimmän edunvalvojan keskustan poliitikot eivät Diarran lausahdusta ymmärtäneet. Touko Aalto ei sen sijaan hahmottanut tekevänsä nykyään töitä keskikokoisen puolueen johdossa, vaan kaivoi povaristaan puolustuspuheen, joka olisi saattanut käydä kriisiviestinnästä jyväskyläläisen hipster-ravintolan Vakiopaineen pöydässä.

Diarran lausunto oli Aallon mukaan mustaa huumoria, vaikka enemmän mustaa huumoria oli puoluejohtaja Aallon puolustuspuheessa.

Vihreiden puheenjohtajuudesta kesällä kilvoitellut tutkija Mika Flöjt totesi Diarran kirjoituksen pilaavan vihreiden pitkäaikaista työtä Pohjois-Suomessa ja pikkupaikkakunnilla. Aallon apologia ei tilannetta Flöjtin mukaan ymmärrettävästi helpottanut.

Vihreiden haave nousta kaupunkien ja opiskelijoiden liikkeestä suomalaiseksi yleispuolueeksi ei kuntavaaleja seuranneen myönteisen kehityksen jälkeen näytä kantavan. Ei ainakaan Aallon johdolla, joka ajaa parhaillaan puoluettaan piiloon Punavuoren baareihin.

Luottamus on palautettu, hallelujaa!

Suomen työmarkkinapöytiin on jälleen palautettu luottamus. Vuoden 2015 syksystä jatkunut epävarmuuden ja epäluottamuksen ilmapiiri on vaihtunut varovaisen toiveikkaaseen tulevaisuuskuvaan. Suomessa on siis edelleenkin toimiva työmarkkinajärjestelmä monien skeptikoiden harmiksi.

Kiihkeäksi ennakoidun työmarkkinasyksyn avasivat Teollisuusliitto ja Teknologiateollisuus kahden vuoden sopimuksella, joka takaa työtekijöille yhteensä 3,2 prosentin palkankorotuksen. Neuvotteluhuoneesta tulivat ulos helpottuneen oloiset puheenjohtaja Riku Aalto ja varatoimitusjohtaja Eeva-Liisa Inkeroinen. Molemmat hieman jarruttelivat sopimusintoaan tv-kameroiden edessä, mutta kaikesta näki, että solmittu sopimus oli parasta, mitä molemmille osapuolille oli tarjolla.

Palkansaajien näkökulmasta tärkein eli ostovoima vahvistuu tulevina kahtena vuotena.

Työmarkkinoiden sopimussyksy on siis nyt virallisesti avattu. Päältä näyttää, että liittokierroksiin nojaava uusi sopimusjärjestelmä toimii käytännössä. Paikallista sopimista voidaan vahvistaa, työehtosopimuksia voidaan sujuvammin kehittää ja kustannuskilpailukyvystä voidaan pitää kiinni. Palkansaajien näkökulmasta tärkein eli ostovoima vahvistuu tulevina kahtena vuotena.

Seuraavaksi jännitetään, miten käy Paperiliiton ja Metsäteollisuuden neuvottelujen kanssa. On julkinen salaisuus, että neuvottelupöydässä ei niinkään kinata palkankorotusvarasta vaan sopimusteksteistä. Metsäteollisuus haluaisi kajota ulkopuolisen työvoiman käyttöön liittyviin sopimuskohtiin ja poistaa työaikaan liittyviä jäykkyyksiä. On mielenkiintoista nähdä, vaihtuuko paperi kartonkiin, kun näitä kysymyksiä ratkotaan. Rahasta neuvottelutulos ei Metsäteollisuuden mukaan ole kiinni.

Syksyn työmarkkinasyksystä ennustetaan julkisella alalla kiky-sopimuksen revanssia.

Kun työmarkkinasyksy kääntyy talveksi, alkavat neuvottelujen vaikeimmat vaiheet. Julkinen ala on neuvotteluissa voimansa tunnossa ”kikyykytyksen” eli lomarahojen leikkaamisen takia. Kun OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkaisen ulostuloja lukee, on selvästi kovat piipussa. Mahdolliset lakot on tarkoitus suunnata yhteiskunnan kannalta mahdollisimman haittaaviin kohteisiin kuten ylioppilaskirjoituksiin ja päivähoitoon. On mielenkiintoista nähdä, onko opetusalalla rohkeutta palkankorotusten toivossa panna abiturientit polvilleen.

Syksyn työmarkkinasyksystä ennustetaan julkisella alalla kiky-sopimuksen revanssia. Hieman kohtuuttomalta ja epäoikeudenmukaiselta tuntunut lomarahojen leikkaus aiotaan nyt kompensoida tuntuvalla palkankorotuksella. Tällöin 1,6 prosentin vuosittainen palkankorotus ei julkiselle puolelle riitä.

SDP:n kunnanvaltuutetuilla voisi tässä tilanteessa olla yksi ässä hihassa. Mitäpä jos kunnissa tehtäisiin aloite ensi vuoden talousarvioon niin, että kunta luopuisi vuonna 2018 ja 2019 työntekijöittensä lomarahojen leikkaamisesta?

Jos ay-liike otti Pyrrhoksen voiton, mitä on luvassa seuraavaksi?

Suomalainen sopimisyhteiskunta eli suurta myllerrystä vuosien 2015–2017 aikana. Sattumoisin ajanjakso on sama, jona yrittäjätaustaisen miljonäärin Juha Sipilän oikeistohallitus on pitänyt valtaa.

Monenlaisissa rooleissa SDP:ssä ja ammattiyhdistysliikkeessä vaikuttanut, Teollisuuden palkansaajien TP:n palvelukseen siirtyvä Matti Hirvola kysyy jo Luottamuksen loppu? -tutkimuksensa pääotsakkeessa aihepiirin peruskysymyksen. Kirjan mittainen satasivuinen selvitys on tehty Kalevi Sorsa -säätiölle.

Hirvolan keskeisen väitteen mukaan vuosien 2015–2017 työmarkkinaturbulenssilla oli kauaskantoisia seuraamuksia suomalaisen korporatismin toimintamallille ja institutionaalisille vuorovaikutussuhteille.

Fiinin ajatuksen voi suomentaa jatkamalla, että hallituksen tavoitteena on ollut muuttaa työmarkkinoiden järjestystä pysyvästi työnantajia hyödyttävään suuntaan.

Kun hallitus puski pakkolakejaan, ay-liikkeen onnistui taas tai vielä kerran koota joukkonsa. Hirvola kuvaa, miten pakkolakien asiallisten perustelujen kaaduttua näytti jäljelle jäävän vain ideologinen pyrkimys murtaa kolmikantainen sopimusyhteiskunta.
Suhteellisen menestyksen hinta oli kuitenkin raskas, sillä kolmikantaisen sopimusyhteiskunnan vuorovaikutussuhteet oli revitty vereslihalle, Hirvola kirjoittaa.

Koko prosessi vähensi tutkijan mukaan ammattiyhdistysliikkeen keskinäistä luottamusta. Toisaalta työnantajat hioivat strategiaansa.

Tutkimusaineisto antaa hänen mukaansa mahdollisuuden spekuloida kysymyksellä, oliko ammattiyhdistysliike ottanut kilpailukykysopimusprosessissa peräti Pyrrhoksen, voittajalle kohtuuttoman kalliin voiton.

Miksi ammattiyhdistysliike ei käyttänyt kilpailukykysopimusprosessin myötä hetkellisesti kasvanutta yhteiskunnallista painoarvoaan täysimääräisesti hyväkseen? Hirvolan mukaan ay-liikkeen menestys ”hegemoniakamppailussa” ei muuttunut lihaksi, poliittisen keskustelun johtajuudeksi. Sipilän hallitus kykeni omista ongelmistaan huolimatta pitämään aloitteen käsissään esimerkiksi työttömyysturvan uudistamisessa.

Koko prosessi vähensi tutkijan mukaan ammattiyhdistysliikkeen keskinäistä luottamusta. Toisaalta työnantajat hioivat strategiaansa. Täysimittaisen vastakkainasettelun sijaan työnantajat pyrkivät kääntämään työmarkkinoiden voimatasapainoa hajottamalla sopimusyhteiskunnan valtakeskittymät.

Hirvolan mukaan EK:n 2015–2017 tekemät ratkaisut mullistivat ehkä lopullisesti kolmikantaisen sopimusyhteiskunnan keskiössä olevan neuvottelu- ja sopimusjärjestelmän.

Muutokset voivat vielä ravistella esimerkiksi työehtosopimusten yleissitovuutta ja eri ryhmien keskinäistä solidaarisuutta.

Näkökulma antaa ay-liikkeelle paljon kiusallistakin ajateltavaa.

AVAINSANAT