Kolumni

Raimo Korhonen

Kirjoittaja on toisinaanajattelija, sosiologi ja eläkeläinen.

Vielä vaan sotesta…

Paratiisissa istuu kolme miestä joen rannalla kalastamassa ja tietenkin he juovat olutta.

Äkkiä lentää pensaista ulos mies ja pyytää:

”Kaverit, antakaa minullekin olut!”

Mies juo nopeasti oluen ja katoaa taas pensaisiin. Viiden minuutin kuluttua lentää taas sama mies pensaista ulos:

”Kaverit, voinko pyytää vielä yhden oluen?”

”Totta kai, ota niin paljon, kuin tahdot, mehän olemme paratiisissa!”

Mies juo taas nopeasti oluen ja katoaa jälleen pensaisiin… Viiden minuutin kuluttua lentää sama mies pensaista:

”Kaverit, voisinko pyytää vielä yhden oluen?”

”Mies, mitä siinä ryntäilet sinne tänne, istu alas ja juo olut!”

”Ei käy, minua vielä elvytetään!”

Maakuntamallissa tuo sairaala, jossa elvytys tapahtuu, on maakunnan omistama. Nyt sovitussa yhtiömallissa sairaalan omistaa ehkä jonkinlainen yhtiö. Millainen yhtiö, sitä emme tiedä. Ja kun ambulanssi elvytettävää kuljettaa, tuo paljon mainostettu valinnanvapaus taitaa olla niin ja näin.

Valinnanvapaus esitetyssä muodossa on muutenkin vajavainen. Se ei tarkoita sitä, että potilas saisi valita lääkärinsä, potilas valitsee vuodeksi ”sosiaalikeskuksen“, mitä ne sitten lienevätkään. Potilaalla voi olla hyvä hoitosuhde, hän valitsee sillä perusteella ja voi olla, että pääsee haluamansa lääkärin hoitoon, mutta jos lääkäri siirtyy muualle, potilas ei siirry. Ja tuo ”sosiaalikeskus“ on jo saanut rahat ja pitää ne.

No, maakunnalla tullee siis olemaan sote-palvelujen järjestämisvastuu, mutta se ei tuota näitä palveluja, vaan se ostaa ne perustettavilta yhtiöiltä.

Demokraattisen maakunnan mahdollisuus vaikuttaa yhtiöiden toimintaan on käytännössä sama, kuin nykyisin peruskunnan mahdollisuus vaikuttaa sairaanhoitopiirin toimintaan: mahdollisuutta ei ole. Se on nähty oman sairaalan puolesta taistellessa.

Osakeyhtiön yhtiöjärjestyksessä toki voidaan määrätä, että tarkoituksena ei ole tuottaa voittoa, vaan esim. palveluita. Jää nähtäväksi, ovatko uudet sote-yhtiöt tällaisia.

Demarien vastaus hallituksen kaavailuihin on ollut reaktiivinen: hallitus esittää maakuntia, demarit aluekuntia, hallitus pitää avoinna mahdollisuutta maakuntaveroon, demarit aluekuntaveroon… jne. kyllä jotain omaankin pitäisi olla.

Ja virhe on tukeutua rahoituksessa kuntiin, kuntatalouden suorituskyky on nähty eikä valtiontaloudellakaan lisäresursseja ole – päinvastoin säästöjä tarjotaan. Mielestäni ihmiset maksaisivat mieluummin sairausvakuutusmaksua – joka meillä jo on – kuin maakuntaveroa tai aluekuntaveroa – jos palvelut pelaavat. Ja sote saataisiin hyvälle tolalle järjestämällä julkiseen perusterveydenhuoltoon lisää rahaa.

Muuta ei tarvita.

 

Petra Peltonen

Kolumni

Petra Peltonen

Kirjoittaja on SDP:n puoluehallituksen jäsen.

Presidentinvaalit ovat osa demokratiaa

Kaikissa vaaleissa, niin myös presidentinvaaleissa, on kyse ennen kaikkea vaihtoehtojen tarjoamisesta. Ilman ehdokkaita suomalaiset eivät voi tehdä aitoa valintaa, eikä synny vaaleihin olennaisesti kuuluvaa keskustelua niistä arvoista, joilla Suomea halutaan johdettavan.

SDP on asettanut presidentinvaaleihin oman ehdokkaan juuri näiden asioiden takia. Nyt jos koskaan, kun Suomen itsenäisyys täyttää sata vuotta, on meidän mietittävä tarkkaan kansakuntamme arvoja. Tasa-arvo. Rehellisyys. Turvallisuus?

Leiriydymme keskenämme samankaltaisen ihmisten seuraan ­– ja samalla olemme toisenlaisia vastaan.

Presidenttiehdokkaamme Tuula Haatainen sanoi taannoisessa Demokraatin haastattelussa viisaasti:

”Sitä, mistä sisäinen turvallisuus syntyy, ei liiemmin pohdita. Se syntyy nimenomaan siitä, ettei Suomessa ole ryhmiä, jotka on suljettu ulos ja joiden ääni ei kuulu. Ulossulkemisessa on kaikupohja nationalistisille liikkeille ja ääri-ilmiöille.”

Haataisen sanat puhuttelevat minua syvästi. Liian usein politiikka pyörii taloudellisten uhkakuvien ympärillä. Vähintään yhtä suuri uhka on kuitenkin se, etteivät suomalaiset enää koe samanlaista yhteenkuuluvuutta kuin ennen. Leiriydymme keskenämme samankaltaisen ihmisten seuraan ­– ja samalla olemme toisenlaisia vastaan.

Haataisen tavoite laajentaa ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua kestävän kehityksen ja sisäisen turvallisuuden teemoihin on kunnioitettava. Vaikka perinteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta vallitsee Suomessa edelleen vahva konsensus, turvallisuus on enemmän kuin Hornet-hävittäjien hankintaa ja puhetta hyvistä naapuruussuhteista.

Yhteiskuntarauha rakentuu hyvinvoinnista ja uskosta parempaan tulevaisuuteen.

Hyvinvoivat ihmiset luottavat omaan tulevaisuuteensa. Tulevaisuudenuskoiset ihmiset eivät radikalisoidu tai pakene kotimaastaan. Yhteiskuntarauha rakentuu hyvinvoinnista ja uskosta parempaan tulevaisuuteen.

Presidentti on arvojohtaja, jonka valta on ennen kaikkea vaikutusvaltaa. Suomalaiset luottavat presidentti-instituutioon ja siksi presidentin sana on painava. Presidentillä on mahdollisuus toimia suomalaisia yhdistävänä voimana, joka kuuntelee hiljaistakin ja saattaa erilaiset näkökulmat yhteen.

Siksi Tuula Haatainen.

Petra Peltonen Petra Peltonen

Kirjoittaja on SDP:n puoluehallituksen jäsen.

Kolumni

Mari Lahti

Kirjoittaja on terveystieteen tohtori, mielenterveystyön tutkija ja lehtori.

Kun teot puuttuvat

Mikä näistä toimintatavoista on sinusta järkevää?

Kun navetta palaa jo,

  • kiellät koko navetan palamisen,
  • käyt tekemään paloturvallisuussuunnitelmaa, vai
  • alat sammuttamaan sitä hemmetin navettaa.

Suomessa eletään mielenterveystyön saralla tilassa, jota voidaan melkein verrata ylläolevaan tilanteeseen. Edellinen kansallinen mielenterveys- ja päihdesuunnitelmaohjelma Mieli loppui vuonna 2015.

Nyt ollaan lähes tilassa, jossa kielletään, että koko navettaa on edes ollut olemassa.

Sipilän hallitus on kyllä linjannut ja puhunut asiasta kymmenen kaunista ja viisitoista kivaa, mutta teot puuttuvat.

Maailma muuttuu ja me toivottavasti sen mukana. YK:n kansainväliseen kestävän kehityksen agenda 2030 tavoitteisiin saatiin mielenterveys omaksi alatavoitteekseen, vaikka tämä vaatikin kymmenien vuosien suuren lobbaustyön maailman parhaimpien mielenterveystyön tutkijoiden puolesta.

On aivan kestämätön tilanne, että mielenterveys- ja päihdeongelmista johtuvat sairaudet tuovat yhden suurimmista tautitaakoista ja ovat kustannuksiltaan muita korkeammat, mutta samalla mielenterveystyöhän ohjautuva tutkimus- ja kehittämisraha on olematon.

90/10 sääntö (EI siis 80/20) toimii tässä.

Mielenterveysongelmat aiheuttavat 90 % kaikista kustannuksista, mutta siihen ohjautuva rahoitus on vain 10 % kaikesta lääke- ja terveystieteellisestä tutkimuksesta.

Miksi mielenterveystyön tutkimuksen rahoitus on näin päälaellaan?

Maailman poliittisesta ohjauksesta on puuttunut mielenterveyspainotus ja siihen kohdistuvat rahat ovat olleet pieniä. Euroopassa on toki tehty linjapaperi (ns. ”Green paper”) mielenterveystyön näkökulmasta, jolla ohjataan Euroopan unionin jäsenmaita kehittämään ja resursoimaan mielenterveystyötä, palveluita ja tutkimustyötä.

Mutta tämä paperi on jo yli kymmenen vuotta vanha ja vaatii pikaista päivitystä, jotta jäsenmaat voivat toteuttaa mielenterveyspalveluihin kohdistuvaa poliittista ohjausta ajanmukaisella tavalla.

Suomessa meillä on ollut erittäin hyvä ja toimiva kansallinen Mieli-ohjelma, jonka tavoitteisiin suurelta osin päästiinkin. Mutta valitettavasti moni asia jäi myös saavuttamatta. Sipilän hallitus on kyllä kirjannut hallitusohjelmaansa, että käynnistetään kansallinen mielenterveyttä edistävä ja yksinäisyyden ehkäisyyn tähtäävä ohjelma.

Näyttää kuitenkin sille, että tämä on jäänyt vain poliittisen jargonin tasolle.

Samaan aikaan meillä tehdään historiallista sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta, jossa useat lait kirjoitetaan uudestaan koskien myös mielenterveys- ja päihdetyön lakikokonaisuuksia. Toisaalta meillä on ollut pitkään trendinä psykiatristen sairaalapaikkojen vähentäminen ja avohuollon lisääminen, mikä tosin tapahtuu paikoin ilman siihen ohjattua resurssia. Suomessa ei myöskään ole kansallista itsemurhien ehkäisyyn tähtäävää ohjelmaa.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Vaikuttaa sille, että mielenterveyspuolen asiat ovat Suomessa poliittisen ohjauksen puitteissa heitteillä. Navetta palaa jo. Sitä on turha kieltää.

Poliittiset päättäjät. Suomen on palattava nykyaikaan. Perustakaa Suomeen kansallinen mielenterveys ja päihdetyön sekä itsemurhien ehkäisyyn tähtäävä ohjelma. Monelle se tulee olemaan liian myöhäistä, mutta monelle se tulee olemaan uuden elämän alku.

Mari Lahti

Kirjoittaja on terveystieteen tohtori, mielenterveystyön tutkija ja lehtori.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Mari-Elina Koivusalo

Kirjoittaja on turkulainen kaupunginvaltuutettu (sd.).

Tulevaisuus tehdään osaamisella

Alkuviikolla julkaistiin OECD:n Education at a Glance 2017 –raportti, joka vuosittain kuvaa OECD-maiden osaamistasoa, koulutusjärjestelmän tilaa ja rahoitusta sekä oppimistuloksia.

Tänä vuonna ei ole juuri julkisuudessa näkynyt puheenvuoroja uusimman julkaisun Suomea koskevista tuloksista. Ehkä ne eivät yllättäneet tai herätä enää oikealla tavalla intohimoja; tulokset ovat olleet laskussa jo vuosikymmenen.

Suomi on menettänyt 1990-luvun kärkipaikkansa koulutustasovertailussa. Korkeakoulutettujen osuudessa olemme OECD-maiden keskiarvon alapuolella. Suomessa vuonna 2016 korkeakoulutettuja oli 41 prosenttia 25–34-vuotiaiden ikäluokasta. Vuodesta 2005 nousua on 3 prosenttia kun samalla ajanjaksolla OECD-maiden keskiarvo on noussut 32 prosentista 43 prosenttiin.

Koulutusjärjestelmämme saattaa olla kriisissä.

Toinen huomattava poikkeama Suomen kohdalla nähdään varhaiskasvatukseen osallistumisasteessa, jossa Suomi on huomattavasti jäljessä muita OECD-maita ja aivan erityisesti Pohjoismaita. OECD-alueella lähes neljä viidestä (87 %) neljävuotiaasta osallistui vuonna 2015 varhaiskasvatukseen. Osuus on kasvanut vuosikymmenessä yli 11 prosenttiyksiköllä. Suomessa neljävuotiaiden osallistumisprosentti oli 2015 vain 74 eikä se juurikaan nouse viisivuotiaiden kohdalla. Pisa-tuloksissa nämä erot jo näkyvät.

Koulutusjärjestelmämme saattaa olla kriisissä, johon pahimmassa tapauksessa heräämme aivan liian myöhään.

**

Juha Sipilän hallituksen aikana on Suomessa viljelty sanaa ”kustannuskilpailukyky”. On sanottu, ettei tuottavuus ole niin korkealla, että jokaiselle kannattaisi maksaa työstä säällistä palkkaa. On sanottu, että Suomi häviää globaaleilla maailmanmarkkinoilla liian korkeiden palkkojen vuoksi. Silti koulutuksesta leikataan satoja miljoonia kaikilla koulutusasteilla, suhteellisesti eniten toisen asteen ammatillisesta koulutuksesta.

Samaan aikaan Varsinais-Suomessa kannattaa tehdä Uudenkaupungin autotehtaalla Mersuja ja Meyerin telakalla Turussa jättiläisristeilijöitä. Alihankintaketjussa näiden ympärillä työpaikan löytää tulevina vuosina 20 000 uutta tekijää. Lääketeollisuus kukoistaa, kaivosteollisuus halusi jatkaa Turussa ja esimerkiksi Rolls Royce perusti kaupunkiin uuden tutkimuskeskuksensa. Muutamia mainitakseni.

Meidän kilpailukykymme tehdään maailman korkeimmalla osaamisella.

Tuskin kuitenkaan siksi että lounaisrannikolla tämä kaikki olisi erityisen halpaa edullisten palkkakustannusten vuoksi. Ei, vaan siksi että meillä on sellaista osaamista ja osaamisen tasoa kaikilla tasoilla missä kukaan muu ei voi kilpailla.

Myös Nokian nousuun kulminoitui suomalainen osaaminen sekä kyky tehdä aivan uudenlaisia innovaatioita, näyttää suuntaa johon koko muu maailma seurasi. Olimme askeleen edellä niin ideassa kuin osaamisessa sen toteuttamiseksi. Nokian tuhoon perustui sama myös kääntäen: muualla opittiin tekemään asiat yhtä hyvin ja innovaatiot lopahtivat. Tyydyttiin pysymään paikoillaan ja muut menivät ohi.

**

Suomesta tai Varsinais-Suomesta ei saa tulla uutta Nokiaa. OECD:n varoitukset koulutustasomme laskusta on otettava tosissaan. Globaaleilla markkinoilla Suomi ei voi kilpailla halpatyömaana, ei luonnonvaroilla. Meidän kilpailukykymme tehdään maailman korkeimmalla osaamisella. Digitalisaation kiihtyessä ihmisen on oltava tulevaisuudessa osaavampi kuin robotti; ihmisen on osattava rakentaa, ohjelmoida ja ohjata robottia. Muuten putoamme kelkasta.

Suomessa tulisi nostaa koulutuspolitiikka nyt talouspoliittisen keskustelun keskiöön. Emme tarvitse muuta kilpailukykyloikkaa kuin todellisen, tulevaisuuteen tähyävän osaamisloikan.

Mari-Elina Koivusalo

Kirjoittaja on turkulainen kaupunginvaltuutettu (sd.).

Kolumni

Raimo Korhonen

Kirjoittaja on toisinaanajattelija, sosiologi ja eläkeläinen.

Varoittavia esimerkkejä

Vanha vitsi kolmesta kaveruksesta, jotka soutivat saa­reen viettämään kaunista kesäpäi­vää. Joka miehellä muka­na pul­lo kevyttä, pehmeän täyteläistä kotimaista kesä­juomaa, saman vuoden vuosikertaa, bouquet ehkä hieman kehittymä­tön, Alkon numero 013: Kos­kenkorva.

Soudettaessa keskusteltiin siitä, miten juoma nautittaisiin. Äänin 2‑1 päätettiin, että kaikkia pulloja ei avata heti, vaan korkataan ensin yksi, joka juodaan, sit­ten muut. Vähemmistöön jäi ensimmäisen pullon omista­ja.

Varoittava esimerkki on tämä käynnissä oleva sote-prosessi.

Rantaan tultua äänestettiin taas. Äänin 2‑1 päätettiin­kin nyt hyväksyä vähemmistöön jääneen kaverin alkuperäi­nen ehdotus, että kukin juo omasta pullostaan. Jostakin syystä kaveri ei enää ollutkaan ensimmäisen ehdotuksensa takana, vaan häiriköi taas ja äänesti vastaan. No, demo­kratia toimi.

Demokraattinen prosessi tuottaa usein yllättäviä tuloksia (mutta on silti paras systeemi, vaikka onkin epätäydellinen).

Varoittava esimerkki on tämä käynnissä oleva sote-prosessi. Maksaa paljon ja tulos jäänee tavoitteen kannalta heikoksi. Tavoitteenahan oli kaventaa ihmisten hyvinvointi- ja terveyseroja, parantaa palvelujen yhdenvertaisuutta ja saatavuutta sekä hillitä kustannuksia. Hyvinvointi- ja terveyserot ilmenevät niin, että julkisen perusterveydenhuollon asiakkaat joutuvat pitkiin jonoihin eivätkä pääse helposti lisätutkimuksiin tai erikoislääkäriin – tämä siksi, että kuntien rahoittamana perusterveydenhuollosta puuttuu rahaa. Yksinkertaista, mutta simppeliä!

Tätä yksinkertaista ongelmaa on lähdetty ratkomaan mullistamalla sosiaali- ja terveydenhuollon hallinto. Rakentamalla kallis ja sekava hallinto ei saada lisää rahaa perusterveydenhuoltoon. Lääkkeeksi esitetään valtion rahoitusta, mutta valtio nykyisin leikkaa kaikesta mahdollisesta (ja mahdottomastakin), lisää rahaa ei tule – paitsi hallintoon: hallitus esittää vuoden 2018 budjettiin 300.000.000 euron rahoitusta uudistuksen valmisteluun. Jos nämäkin rahat ohjattaisiin kunnallisille terveyskeskuksille, niillä saataisiin paljon hyvää aikaan.

Toinen varoittava esimerkki on tulossa oleva maakuntahallinto, jonka pystyttämiseen käytetään suuri määrä pähkäilyenergiaa. Ei muisteta, että Suomessa on maakunta, jolla on toimiva itsehallinto: Ahvenanmaa, jossa maakunta vastaa myös sotesta. Miksi Ahvenanmaan itsehallintolaki ei kelpaa Kepun ajaman maakuntauudistuksen malliksi? Vastaus lienee se, että Kepu haluaa maakuntahallinnon, ei maakuntaitsehallintoa. Kepun maakuntien pitää olla Helsingistä johdettuja!

Ikävä juttu, että demarit ovat jääneet tuon yllä mainitun äänestyksen häviäjän asemaan, omia ideoita puuttuu.

Raimo Korhonen

Kirjoittaja on toisinaanajattelija, sosiologi ja eläkeläinen.

Kolumni

Raimo Korhonen

Kirjoittaja on toisinaanajattelija, sosiologi ja eläkeläinen.

Irti maolaisuudesta!

Mies tulee lääkärin vastaanotolle. Lääkäri kysyy: Ja mikähän teitä vaivaa?

Mies vastaa: Minulla on epidemia!

Lääkäri toteaa: Ei voi olla, epidemiassa olisi sairaus monessa paikassa samanaikaisesti?

Mies vastaa kulmia rypistäen: Mutta minulla onkin! Minä olen basilli!

Lääkäri alkaa pelätä, että mies ehkä on vaarallinen hullu ja arvelee, että on parempi olla myötäsukainen ja kysyy: Niin, teillä siis on epidemia. Ja mistähän te niin päättelette?

Mies sanoo: Minulla oireet ovat kovasti kipeät!

Lääkäri sanoo: Niin, oireena on siis kipu. Ja missähän kipua on?

Mies luettelee: No erityisesti haima on kipeä. Puoli mahaa. Kaikki munuaiset. Ja aivokurkiainen.

Lääkäri huokaa ja kysyy: Onko teillä tietoa, kuinka te sen epidemian saitte?

Mies: Kyllä. Putosin katolta.

On tutkittu juttu, että jos lääkäri vaivautuu kuuntelemaan potilasta 3 minuutin ajan, potilas kertoo, mikä häntä vaivaa – siis että lääkäri ei heti ala tuijottamaan tietokoneen näyttöä.

Sote-uudistuksessa on sama ongelma: sitä ajetaan erikoissairaanhoito edellä, vaikka juuri se toimii hyvin. Uudistusta valmistelevat henkilöt, jotka ikinä eivät ole käyttäneet julkisen perusterveydenhuollon palveluja. Potilaita ei kuunnella, asiakasnäkökulma puuttuu. Ja tämä vaivaa myös demareita.

Ongelma ratkeaisi järjestämällä lisää rahoitusta julkiseen perusterveydenhuoltoon, muuta ei tarvita.

Asia hoituisi kela-korvauksella, kuten yksityisellä puolella, systeemi ja byrokratia on valmiina. Raha seuraisi potilasta, aluksi se voisi olla esim. 1/4 yksityisen puolen korvauksesta, sitten 1/2 ja sitten 1/1 – ja ihmisiltä perittävää sairausvakuutusmaksua nostettaisiin samaan tahtiin – niin terveyskeskus olisi samalla tasolla yksityisen lääkärikeskuksen kanssa.

Terveyskeskuksen palvelu on yleislääkäritasoinen avosairaanhoito, erikoislääkäripalveluiden ongelma ei ole integraatio, vaan rahapula terveyskeskuksissa. Siksi terveyskeskuslääkäri ei millään kirjoita lähetettä erikoissairaanhoitoon eikä tutkimuksiin, koska terveyskeskuksissa seurataan, kuka aiheuttaa kustannuksia ja ”liikaa” lähetteitä kirjoittavat lääkärit haukutaan.

Tämän ongelman olen itsekin kokenut, mutta olen myös läheltä seurannut toista tapausta: suurentuneita imusolmukkeita ”seurattiin” ja lääkittiin antibiooteilla – turhaan. Yksityinen erikoislääkäri sitten lopulta totesi imusolmukesyövän, joka oli ehtinyt levitä. No, erikoissairaanhoito toimii, hoito tehosi eli henkilö on elossa.

Maolaisuus? Kiinan kulttuurivallankumouksen aikana heiluteltiin Mao Zedongin pientä punaista kirjaa, josta löytyi vastauksia kaikkiin ongelmiin. Esimerkiksi: ”Meidän on vastustettava sitä, mitä vihollinen kannattaa ja kannatettava sitä, mitä vihollinen vastustaa”. Tätä SDP on uskollisesti noudattanut 90-luvulta lähtien – ja kannatus on koko ajan laskenut. Ei riitä, että reagoidaan vastustajan tekemisiin, omaa aloitetta pitää olla.

Raimo Korhonen

Kirjoittaja on toisinaanajattelija, sosiologi ja eläkeläinen.