Venäjän 2000-luvun turvallisuuspolitiikkaa on ohjannut nippu strategisen tason asiakirjoja, joissa on määritelty maan kansallista turvallisuutta, sotilaallista toimintaa ja ulkopolitiikkaa.

Sotilaallisen voiman rinnalla Venäjällä korostetaan historiapolitiikkaa sekä informaatioon, kulttuuriin ja arvoihin liittyvää vaikuttamista – sodan ja päättäjien tuen varmistajana.

NYKYINEN Venäjän historiapolitiikka kehystää häpeilemättä vanhoja tapahtumia uudelleen.

Historiasta opetuksineen tuli valtion ideologinen työkalu, jonka avulla menneisyyttä säädetään nykyisten turvallisuus-, ulko- ja identiteettipoliittisten tavoitteiden tueksi.

Valtiojohto korostaa usein, että Venäjä tai Neuvostoliitto on joutunut toistuvasti ulkoisten uhkien kohteeksi. Venäjä on aina ollut puolustaja, ei hyökkääjä.

Erityisen tärkeä tässä on ”Suuren isänmaallisen sodan” eli vuosien 1941-1945 muisto. Aikaikkuna jättää sopivasti ulkopuolelle Stalinin syksyllä 1939 tekemän liittoutumisen Hitlerin Saksan kanssa, sekä talvisodan ja Baltian miehittämisen.

Nyky-Venäjällä keskeinen tarina on se, että länsimaat pyrkivät järjestelmällisesti valehtelemaan Venäjän ja Neuvostoliiton historiasta, heikentääkseen maan asemaa.

Erityistä huolta Kremlissä aiheuttavat tulkinnat, jotka kyseenalaistavat Neuvostoliiton roolin Euroopan vapauttajana.

Historian taivuttelulla pyritään muun muassa osoittamaan, että Venäjä taistelee Ukrainassa samoja uhkia vastaan kuin toisessa maailmansodassa. Retoriikassa toistuvat termit natsismi, fasismi ja russofobia. Suomen historiasta puhuttaessa yllättäen muun muassa Väinö Tanner ja Risto Ryti ovat yhä rumia sanoja.

Venäjän historiapuheessa esiintyy myös ajatus pitkästä historiallisesta jatkuvuudesta. Maa nähdään omana sivilisaationaan ja luonnollisena suurvaltana, jolla on erityisiä turvallisuusintressejä lähialueilla.

Venäjä perusteli hyökkäystään Georgiaan vuonna 2008 rauhanturvaoperaatiolla, jolla taattiin alueen venäläisten turvallisuus.

Itä-Ukrainan separatistialueita Venäjä väitti tukevansa siksi, että suojelisi venäläisväestöä Ukrainan keskushallinnon kansanmurhalta.

KULTTUURI on Venäjän valtiojohdon ajattelussa sekä puolustettava kohde että ulkoinen vaikutusväline.

Työväenkulttuurin kenttä on ollut osa tätä. Venäjän nykyjohto käyttää kuitenkin Neuvostoliitolle tärkeän työväenkulttuurin symboliikkaa ja muistiperintöä hyvin valikoivasti.

Neuvostoliitossa työväenluokka (proletariaatti) oli yhteiskunnan johtava ja historiallisesti edistyksellinen luokka. Taiteen ja aatteellisesti puhdasoppisen kulttuurin tehtävänä oli kasvattaa kansalaisia sosialismiin ja kommunismiin.

Neuvostoimagoon luotu työväenkulttuuri kukkahuiveineen oli myös vientituote, jolla yritettiin korvata länsimaissa taantumukselliseksi leimattu porvarillinen kulttuuri.

Jopa kansalliset työväen perinteet olivat siihen verrattuna vähempiarvoisia.

Nyt Putinin ajan Venäjällä luokkataistelun ajatus on korvautunut kansallisen yhtenäisyyden, patriotismin, valtiollisuuden ja historiallisen jatkuvuuden korostamisella.

Työläisiä arvostetaan yhä retoriikassa, mutta osana yhtenäistä, fasismia vastaan taistelevaa Venäjän kansaa.

Neuvostoajan sankarityöläisiä, teollistumista ja toisen maailmansodan aikaista työnteon ihannetta muistellaan myönteisesti – mutta ilman marxilais-leniniläistä luokka-ajattelua.

Työväenkulttuurin käsite on muuttunut proletaarisesta ja vallankumouksellisesta tiukan kansallismieliseksi käsitteeksi, jossa korostuvat patriotismi ja valtion vahvuus.

Kaikkien maiden proletaarien ei tarvitse enää yhtyä – riittää että he hyväksyvät Venäjän ”oikeutetut vaatimukset”.

KYLMÄN SODAN aikana Neuvostoliitto pyrki monin tavoin vaikuttamaan myös Suomeen ”oikean” työväenkulttuurin käsitystä muokkaamalla.

Tässä auttoi laitavasemmiston kulttuuriväkemme, joka osallistui laajasti Neuvostoliiton tukemien rauhanliikkeiden toimintaan ja hyödynsi kulttuurivaihtoa myös omassa historian uudelleentulkinnassaan.

Nykytermeillä vastaavat toimet olisi helppo nähdä informaatiovaikuttamiseksi, jolla pyritään lisäämään yhteiskunnallista polarisaatiota ja horjuttamaan uskoa kohdemaan oman historianäkemyksen paikkansapitävyyteen.

SUOMESSA on hyvä tuntea Kremlin käyttämät venäläisen kulttuurin ja historian hyödyntämistavat.

Ymmärtämällä näiden ajatusten juuria voidaan ennakoida Venäjän tulevaakin toimintaa.

Sekä Neuvostoliito että nyttemmin Venäjä ovat usein hyödyntäneet samanaikaisesti useita erityylisiä vaikutuskeinoja, kuten aggressiivista taloudellista painostusta ja lempeää, positiivista kulttuurivaikuttamista ja yhteisten tapojen korostamista.

Jos oma historiantajumme rapistuu, menneiden tapahtumien vääristely ja suoranainen sumutus menevät helpommin läpi.

Hyvä Suomen historian ja oman kulttuurin tuntemus auttaa meitä tunnistamaan, milloin vanhoja kertomuksia käytetään idässä uudelleen nykyisten poliittisten tavoitteiden tukemiseen.

Sekin on osa huoltovarmuutta – päätöksenteon ja yhteiskunnallisen toimintakyvyn säilyttäminen poikkeusoloissa ja vihamielisen informaatiovaikuttamisen aikana.

Kirjoittaja on Huoltovarmuuskeskuksen media-alan varautumisasiantuntija ja tietokirjailija.