Teos on säveltäjälleen varsin henkilökohtainen. Tämä kertoo oopperan luonteesta paljon. Usko on keskeisellä sijalla, armo, kilvoittelu, kamppailu ja houkutukset, etsintä ja epäily alaotsikoita.

Voimankäyttö ja kamppailun tuntemukset täyttivät kirkkosalin sellaisella rajuudella että solistien sanottava oli jäädä vaskien ja lyömäsoitinten jylinän alle. Musiikki sykkii tuimana ja toisteisena, lähes hypnoottista tehoa hakien. Kari Tikan säveltäjäpersoonassa on runsaasti kiintoisia piirteitä, joiden olisi toivonut nyt saavan tilaa kuultua enemmän.

Olen vapaa! – Valtakunnankiroukseen!

Vetovoimaa ei Luther-oopperasta puutu. Se lähes kaatuu päälle tavoitellessaan kuulijaansa. Tunnelma on tummasävyinen, ahdistava ja pakottava, kuin kiusausten ja rangaistusten karnevaali. Ristiriitoja on: olla vapaa, joutua valtakunnankiroukseen.

Ohjaaja Juulia Tapolan tehtävänä oli täyttää alttarialueen hankala tila. Lava tuli hyödynnetyksi jotenkuten, kohtaukset jäsentyivät vaivoin. Henkilöohjaus näytti olleen työläs. Mikä lie alkusyy, mutta roolihahmot eivät oikeastaan Aki Alamikkotervon Saatanaa lukuunottamatta kohonneet satuttaviksi, Elja Puukon esittämä Martin roolikin eteni vähän vaimeasti.

Isoin tekijä lienee ollut libreton luonne. Luther-ooppera on kuin eräänlainen kuvaelmien, kohtausten kronologinen kulkue.

Tikan oopperaa voisikin kutsua myös oratorioksi. Alun perin oratorio tarkoitti rukoushuonetta, mikä istuisi hyvin tämän oopperan rakenteeseen ja henkeen. Oratoriota hallitsee inhimillisiä tunteita kuvaileva tyyli ja toisaalta vahva dialogi kuten on laita tässaäkin. Ja mitä, oireellisesti (!) oratorion juuret ovat lujasti vastauskonpuhdistuksessa!

Henkilöistä Aki Alamikkotervon pahuksen (?) hyvä Saatana (ja muut roolit) olivat toimiva kontrasti Martti Lutherin kipuilevalle hahmolle. Koetteleva ja rienaava ote elävöitti kohtaukset. Sointuisa tenori kajahti voimallisena. Elja Puukon Marttia hallitsi sisäisen kamppailun komentojärjestys kliseitä myöten. Lyyrisen baritonin sävy ja juohea notkeus on nautinnollista kuunneltavaa. Hannu Jurmu Lutherin ystävänä lauloi liki pidäkkeettä, tenorin kestävyys oli koetuksella.

Emriikka Salonen (sopraano) Martin vaimona Käthenä ja Alina Koivula (sopraano) tämän ystävättärenä Avena täyttivät niin laulun kuin roolien osalta paikkansa oivallisesti. Jussi Merikanto tulevaisuuden teologina jäi turhan taka-alalle, baritoni vaille tosinäytön paikkoja. Hugo Laine Lutherin poikana oli sykähdyttävän aito. Tanssijat tarjosivat periliturgisia ja viettelevän elastisia liikeharsotuksia.

Erkki Lasonpalo oli osaava ja empaattinen, norjasti laajan näyttämön orkestereineen, kuororyhmineen, solisteineen hallitseva johtomies.

Matti Saurama