Kolumni

Vieraskynä

Anniina Tella on Kaakkois-Suomen Nuorten yhteiskuntakouluun osallistuva valtiotieteiden opiskelija

”Voinko ostaa sekä kurkkua että tomaattia?” – Opiskelijan toimeentulon haasteet

Jo pitkään on puhuttu leikillisesti siitä, että opiskelijat elävät makaronilla ja tonnikalalla. Tämä vanha vitsi pitää edelleen usein paikkansa, koska opiskelijoilla ei yksinkertaisesti ole varaa ostaa rajattomasti kalliita ruokia. Meille opiskelijoille on arkipäivää pohtia ruokakaupassa, voinko ostaa sekä kurkkua että tomaattia. Avokadoista voimme vain haaveilla.

On valitettava tosiasia, että valtaosa opiskelijan tuloista menee vuokraan. Esimerkiksi yliopistokaupungit ovat suuria kasvukeskuksia, joissa vuokratasot ovat alituisessa nousussa koko ajan lisääntyvän muuttoliikkeen vuoksi. Kun vuokraan lisätään pakollisten ruokaostoksen lisäksi vesi-, sähkö- ja puhelinlaskut, ei opiskelija pysty tekemään käytännössä mitään muita hankintoja. Varsinkin yksinasuvan opiskelijan onkin pakko joko työskennellä opintojen ohessa, mikä rajoittaa opiskeluun käytettävissä olevan ajan määrää, tai ottaa opintolainaa, jotta rahat riittävät edes pakollisiin menoihin.

Kun vuokraan lisätään pakollisten ruokaostoksen lisäksi vesi-, sähkö- ja puhelinlaskut, ei opiskelija pysty tekemään käytännössä mitään muita hankintoja.

Sipilän hallituksen toimeenpanema opintotukimuutos leikkasi merkittävän osan korkeakouluopiskelijoiden usein pääsääntöisestä tulonlähteestä, opintorahasta. Tämän leikkauksen vastapainoksi opintolainan maksimimäärää kasvatettiin. Opintotukimuutoksen myötä opiskelijat myös siirtyivät yleisen asumistuen piiriin, minkä vuoksi niiden opiskelijoiden, jotka kuuluvat samaan ruokakuntaan työssäkäyvän henkilön kanssa, asumistuki vaarantuu. Näin opintotukimuutos pakottaa opiskelijat joko tekemään enemmän töitä tai vaihtoehtoisesti ottamaan enemmän lainaa. Koska opintotukea saava ei kuitenkaan saa tehdä töitä rajatta menettämättä tukea, tarkoittaa tämä käytännössä aina opintolainan määrän kasvattamista. Miksi opiskelijoita ohjataan velkaantumaan?

Koulutus ei kuitenkaan nykyään ole enää tae varmasta hyväpalkkaisesta työstä.

Taloustieteellisen näkökulman mukaan koulutus on opiskelijalle kannattava sijoitus, eli opiskelijan kannattaa rahoittaa opintonsa lainarahallakin, jos hän voi tulevaisuudessa saavuttaa koulutuksen tuoman lisäarvon myötä korkeamman tulotason. Näin hallitus perustelee lainaperustaisuuden kasvattamisen olevan hyväksyttävää. Koulutus ei kuitenkaan nykyään ole enää tae varmasta hyväpalkkaisesta työstä. Koska yhteiskunnallinen tilanne ja siksi myös opiskelijan henkilökohtaiset tulevaisuudennäkymät ovat epävarmoja, monet karsastavat velkaantumista. Tästä johtuen opiskelu on monesti yhä enemmän vanhempien rahallisen tuen varassa, mutta tähänkään ei kaikilla ole mahdollisuutta. Tämän kaltaiset taloudelliset haasteet vievätkin fokuksen pois opiskelusta ja saattavat pidentää opiskeluaikoja. Lisäksi monet saattavat taloudellisten haasteiden vuoksi jättäytyä kokonaan koulutuksen ulkopuolelle. Näin menetetään koko ajan valtavasti potentiaalia. Nuorten kouluttaminen olisi koko yhteiskunnan etu, joten eikö yhteiskunnan pitäisi sijoittaa siihen?

Suomen taloudella on tunnetusti mennyt viime vuosina huonosti, eikä tilanteeseen ole näillä näkymillä tulossa radikaalia muutosta. Koska Suomi ei pysty kilpailemaan työn tekijöiden määrässä tai palkoissa halvemman tuotannon maiden kanssa, ainoa keino talouskasvun kiihdyttämiseen on työn tuottavuuden kasvattaminen. Samoilla tuotantopanoksilla pitäisi siis pystyä tuottamaan aiempaa enemmän hyödykkeitä. Jotta tämä toteutuisi, avainasemassa ovat innovaatiot, joita ei synny ilman laadukasta koulutusta. Jotta tulevaisuudessa Suomessa tehtäisiin tällaisia innovaatioita, valtion olisi kannattavaa kannustaa nuoria opiskelemaan. Tämänhetkinen opintotukijärjestelmä ei tätä tee. Opiskelijoiden taloudellinen ahdinko on siten pitkällä aikavälillä koko kansantaloutemme ongelma. Valtion pitäisikin etsiä ratkaisuja tähän ongelmaan yhteistyössä opiskelijajärjestöjen kanssa, sillä opiskelijat itse tietävät parhaiten taloutensa realiteetit.

Nuorten kouluttaminen olisi koko yhteiskunnan etu, joten eikö yhteiskunnan pitäisi sijoittaa siihen?

Monet vanhemmat ovat sitä mieltä, että koska hekin ovat opiskeluaikoinaan eläneet makaronilla ja tonnikalalla, nykyiset opiskelijat voivat tehdä samoin. Opiskelijoita kritisoidaankin heidän korkeista elintasovaatimuksistaan. Kukaan ei kuitenkaan voine kiistää sitä, että opiskelijan talous on jatkuvaa tasapainoilua ja että opintotukimuutos vain vaikeutti monien tilannetta. Yhteiskunnan kokonaisuuden kannalta olisikin pitkällä tähtäimellä ehkä järkevämpää, oikeudenmukaisuudesta puhumattakaan, tehdä jotain meidän opiskelijoiden taloudellisen tilanteen hyväksi. Sitä odotellessa jatkamme avokadoista haaveilua.

Kolumni

Nyt on otettava ensimmäinen askel kohti pääministerin paikkaa

SDP:n 45. puoluekokous järjestetään tulevana viikonloppuna Lahdessa. Puoluekokous, erityisesti henkilövalinnat keskusteluttavat jäsenistöä, mutta myös hieman laajemmin, joka on mukava huomata. SDP:n on kannatusmittausten ykkönen ja meidän oikeudenmukaisempi vaihtoehtomme kiinnostaa.

Puheenjohtajakiertue on selvästi lisännyt SDP:n näkyvyyttä kuntavaalikeväänä, mikä antaa meille erinomaiset lähtökohdat voittaa tulevat vaalit. Uutisointia katsellessa monella kansalaisella on epävarmuutta niin maailman, Euroopan kuin Suomenkin tulevaisuudesta.

Nyt Demareiden on oltava se luotettava vaihtoehto kaikkien mukana pitämisessä, niin talouden, työpaikkojen, palveluiden kuin sosiaaliturvan turvaamisessa. Toisaalta on pystyttävä tarjoamaan uusia ja selkeitä vaihtoehtoja hankaliin tilanteisiin.

Kevään kuntavaalit eivät ole perinteiset kuntavaalit, pelissä on tällä kertaa paljon enemmän. Vaaleissa päätetään Suomen tulevaisuuden suunta – saako hallituksen leikkauspolitiikka kannatusta vai haluavatko ihmiset oikeudenmukaista kasvua ja työllisyyttä lisäävää politiikkaa?

Erityisen tärkeää on, että Lahdesta lähtee eri puolille Suomea yhtenäinen ja innostunut joukko.

Samalla on käytävä keskustelu oman vaihtoehtomme pohjalta sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden järjestämisestä ja kunnan tulevasta roolista ihmisiä lähellä. Nyt on tärkeätä saada väki liikkeelle, ehdokkaiksi, mukaan vaalityöhön ja äänestämään sosialidemokraattista vaihtoehtoa. Se on ensimmäinen askel kohti pääministerin paikkaa, aitoa mahdollisuutta jatkaa paremman hyvinvointivaltion rakentamista.

Erityisen tärkeää on, että Lahden puoluekokouksesta lähtee eri puolille Suomea yhtenäinen ja innostunut joukko sosialidemokraatteja. Puoluekokouksessa päätetään liikkeen pitkän linjan tavoitteista periaateohjelman yhteydessä sekä keskustellaan monista tärkeistä asioista aloitteiden pohjalta.

Tärkeiden poliittisten linjavalintojen lisäksi puoluekokouksessa valitaan tulevan pääministeripuolueen johto. Puolueen puheenjohtaja tarvitsee erilaista osaamista rinnalleen tulevalla puoluekokouskaudella.

Kaakkois-Suomen piiri esittää minua puoluevaltuuston puheenjohtajaksi ja minä olen ilmoittanut olevani halukas ja valmis antamaan oman panokseni ja olemaan yksi osa tiimiä puolueen johtotehtävissä puoluevaltuuston puheenjohtajan ominaisuudessa.

Samaan aikaan hallituksen hulluimpia esityksiä on vastustettava.

Tulevalla puoluekokouskaudella käydään neljät vaalit; kunta-, presidentti-, maakunta- ja eduskuntavaalit. Ykköspaikan pitäminen vaatii työtä ja omien poliittisten vaihtoehtojen aktiivista esille tuomista. Samaan aikaan hallituksen hulluimpia esityksiä on vastustettava.

Jos tämä hallitus saa tahtonsa läpi tulee Suomi näyttämään vuonna 2019 hyvin erilaiselta, kuin miltä se on näyttänyt. Yksityistämisvimma ja demokratiavaje näkyy monessa Sipilän hallituksen esityksestä. Monet kansalaiset, kuntapäättäjät ja jopa hallituspuolueiden kollegat eduskunnassa ovat hämmentyneitä linjasta ja mitä on tapahtumassa, mutta ”juna vaan tuntuu kulkevan” jonka jarrumiehinä on nyt oltava.

Kaikki alkoi metsähallituksen maiden yhtiöittämisestä, jossa suomalaista kansallisomaisuutta pistettiin myyntikuntoon. Samoin pääministeri perusti oman kehittämisyhtiön, johon siirrettiin myytäväksi useiden valtioyhtiöiden omaisuutta. Rautatieliikenne on päätetty avata kilpailulle ym ym.

Seuraavana vuorossa yhtiöitettäväksi ja yksityisen puolen hoidettavaksi ovat menossa sosiaali- ja terveyspalvelut, joiden lisäksi tie- ja väyläverkoston yhtiöittämisestä käytiin kaoottinen keskustelu alkuvuodesta. Suunta on huolestuttava, hyvinvointivaltiomme on muuttumassa Suomi Oy Ab:ksi, jossa varakkaille annetaan ja vähävaraisilta otetaan. Hyvinvointivaltion rakentaminen on kestänyt vuosia, ja nyt näyttää siltä, että tämä kaikki murennetaan neljässä vuodessa. Tämä kehitys on saatava pysähtymään.

Kolumni

Vieraskynä

Anu Paalanen on erityisopettaja, joka työskentelee lukuvuoden istanbulilaisessa koulussa

Liikkumattomuus luo levottomuutta — Istanbulin kouluilla on opittavaa Suomesta

Istanbulin helteestä on enää vain muisto näin marraskuun alussa kameran kuvissa ja mielessä. Ilma on ajoittain hyytävän kylmää, vaikka mittari näyttääkin +14 astetta. Kaksi kuukautta on nyt tehty töitä turkkilaisessa koulussa. Valitettavasti lukuvuoden lopussa minulla ei taida olla juurikaan kehittämistuliaisia Suomen peruskouluun.

Koulujärjestelmä on huono ja vanhanaikainen. Kahden kuukauden kokemuksella voin todeta, että Suomessa pitää heti lopettaa varhaiskasvatukseen ja liikunnan opetukseen kohdistuvat leikkaus- ja vähennyspaineet. Tosin tämän totuuden olen tiennyt jo ennen tänne tuloa. Varhaiskasvatuksen puute ja koulumaisuus ovat mielestäni iso ongelma täällä. Opiskelijat ovat hyvin eritasoisia taidoiltaan kouluun tullessa, johtuneeko varhaiskasvatuksen puutteesta ja siitä, että sitä ei ole kaikille saatavilla?

Opiskelijoille – niin täällä jo 4 vuotiaita kutsutaan – opetetaan niin sanottuja akateemisia taitoja, mutta oman kehon hallinta ja leikkitaidot ovat hyvin puutteellisia. Oppiminen on paljon paikallaan oloa ja istumista. Opettajat yrittävät pitää levottomat ja äänekkäät opiskelijat tavalla tai toisella hiljaa, yleensä huutamalla. Ulkona ei käydä säännöllisesti edes kindergardenissa. Syksyllä ei mennä ulos, kun on liian kylmä ja opiskelijat saattavat sairastua. Kindergardenin 4-6-vuotiaat opiskelijat ovat siis lähes joka päivä kahdeksasta neljään sisällä. On tullut tunne, että täällä luullaan, että mitä enemmän lapselle opettaa, sitä enemmän hän oppii.

Oppiminen on paljon paikallaan oloa ja istumista. Opettajat yrittävät pitää levottomat ja äänekkäät opiskelijat tavalla tai toisella hiljaa, yleensä huutamalla.

Liikuntaa on pienillä vain tunti viikossa ja viidennestä luokasta lähtien kaksi tuntia viikossa. Välitunnilla isommat opiskelijat neljännestä luokasta ylöspäin pelaavat kymmenen minuutin mittaisilla välitunneilla koripalloa, mutta muuten välitunneilla ei juurikaan liikuta. Suurkaupungissa opiskelijat liikkuvat koulukyydeillä ja koulun jälkeen kuulema ollaan lähinnä neljän seinän sisällä. Mielestäni liikkumattomuus ja oman kehon hallinnan ongelmat näkyvät kömpelyytenä ja negatiivisena ja levottomana käyttäytymisenä koulussa. Liikunnan vähyys heikentää uusien asioiden omaksumista ja oppimistuloksia.

Opettajat ovat ammattitaitoisia, mutta mahdottoman tehtävän edessä. Systeemi on todella heikko ja huono. Kollegoiden kertoman mukaan tilanne on mennyt kymmenessä vuodessa koko ajan taaksepäin.

Opiskelijat ovat kuitenkin iloisia ja onnellisia. He halaavat opettajaa aina mennen tullen ja kehuvat pukeutumista tai kouruja. Joka päivä joku muistaa sanoa opettajalle “I love you”.

Kolmen kuukauden kokemuksen jälkeen uskallan sanoa, että turkkilaisten elämä on melua, kalabalikkia (väenpaljous turkiksi), säätämistä ja ruokaa. Muukalaista ei ole kohdeltu kaltoin.

Vieraskynä

Anu Paalanen on erityisopettaja, joka työskentelee lukuvuoden istanbulilaisessa koulussa

Kolumni

Vieraskynä

Henna Hovi on Kouvolan Vuoroveto-kriisikeskuksen kriisityöntekijä

Ei aikataulutettua superlomaa vaan ihan tavallinen kesä

”Saadaan olla yhdessä!”, tyttäreni huudahtaa silmät tuikkien, kun aamupalalla kysyn, mitä hän odottaa tulevalta yhteiseltä kesälomalta. Olimme edellisenä iltana tehneet mieheni kanssa kesälomasuunnitelmia pian alkavalle lomallemme ja töihin ajaessani mietin tyttäreni sanoja.

Palasin ajatuksissani omiin kesämuistoihini lapsuudessa ja ymmärsin, että asiat joita muistin, liittyivät nimenomaan yhdessä vietettyyn, kiireettömään ja suunnittelemattomaan aikaan läheisteni kanssa. Kesän tuoksu, mansikat ja herneet, aurinkoiset päivät, hiekkaisella pyyhkeellä loikoilu ja asfaltti-ihottumaiset polvet saivat hymyn huulille ja lämmin läikähdys kävi lävitseni.

Opettaja Maarit Korhonen kirjoitti ennen koululaisten kesäloman alkua blogissaan siitä, kuinka köyhä lapsi ei tee kesällä mitään. Lähiössä asuva pieni poika kirjoitti koulujen alettua opettajan pyynnöstä kesälomastaan ja sai aikaseksi kaksi lausetta: ”Kävin äidin kanssa kaupassa. Ostettiin ruakaa.” Siinä kaikki.

Korhonen avasi myöhemmin kirjoitustaan kertomalla, että köyhän lapsen kesälomatekemisen puute ei johdu ainoastaan rahasta, vaan myös aikuisten pahasta olosta – ei yksinkertaisesti ole voimavaroja tai fyysistä jaksamista lähteä lapsen kanssa edes uimarannalle. Perusvarustuksen hankkiminen (uimahousut, pyyhe, mahdollisesti polkupyörä) voi olla sekä taloudellisesti että psyykkisesti liian vaativaa.

 Mitä jos tänä kesänä keskityttäisiinkin siihen, mitä näemme ympärillämme?

Pysähdyn liikennevaloihin. Pienet tytöt ylittävät suojatietä käsi kädessä ja vilkuttavat hymyssä suin. Varmaan kesälomalaisia, mietin. Mitä jos tänä kesänä keskityttäisiinkin siihen, mitä näemme ympärillämme? Tekisimme eväsretken Kymijoen rantaan, ajaisimme polkupyörillä lähimetsään, koittaisimme löytää kaksikymmentä erilaista kukkaa, tekisimme villiyrttisalaattia ja pyydystäisimme perhosia? Ei aikataulutettua superlomaa, ei ulkomaanmatkoja eikä jokaista Suomen huvipuistoa, vaan aikaa yhdessä. Ihan tavallinen kesä kuulostaa korvaani yhtäkkiä maailman hienoimmalta ajatukselta.

Vieraskynä

Henna Hovi on Kouvolan Vuoroveto-kriisikeskuksen kriisityöntekijä

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Anneli Kiljunen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).

Omaishoitajien oikeusturva kaipaa parannusta

Hallitus on vihdoin antanut eduskunnalle hallitusohjelmassa luvatun esityksen omaishoitolain muuttamisesta. Uudistuksella turvataan kaikille omaishoitosopimuksen tehneille oikeus vähintään kahteen vapaapäivään kuussa. Yhtäjaksoisessa hoidossa oikeus olisi jatkossakin kolme päivää kuussa. Kuntien täytyy järjestää vapaiden aikainen sijaishoito, ja lisäksi niitä velvoitetaan järjestämään omaishoitajille tarvittaessa valmennusta, koulutusta ja terveystarkastuksia.

On todella hienoa, että hallitus on valmis vaikeanakin aikana panostamaan omaishoitoon. Omaishoito vähentää kunnan järjestämän tehostetun palveluasumisen ja paljon kotihoitoa tarvitsevien määrää, ja siten sen yleistyminen myös säästää kuntien kustannuksia.

Suuri osa omaishoitajista jää ilman omaishoidon tukea ja kunnan apua.

Valitettavasti hallituksen esitys ei kuitenkaan korjaa sitä perimmäistä ongelmaa, että omaishoitajat ovat eriarvoisessa asemassa eri puolilla Suomea, koska lainsäädännössä ei vahvisteta omaishoitajien oikeusturvaa eikä omaishoidolle ole yhtenäisiä kriteerejä. Kun lähtökohtana on kuntien määrärahasidonnainen palvelu ja jokainen kunta määrittää kriteerit itse, suuri osa omaishoitajista jää ilman omaishoidon tukea ja kunnan apua. Tällä hetkellä omaishoitosopimuksia on koko maassa noin 43 000, kun pelkästään sitovia ja vaativia omaishoitotilanteita on noin 60 000.

Koska omaishoitajilla ei ole lain säätämää oikeusturvaa, kunnat voivat edelleen yksipuolisesti irtisanoa omaishoitosopimuksia ja heikentää palveluita. Asiaa ei auta sekään, että hallitus on merkittävästi korottanut sote-palvelumaksuja ja siten vaikeuttanut muun muassa tukipalveluiden hankkimista kotiin.

Viime vaalikaudella peruspalveluministeri Susanna Huovisen (sd.) johdolla valmisteltiin uutta omaishoitolakia, jonka tavoitteena oli vahvistaa omaishoitajien oikeusturvaa, estää yksipuoliset sopimusten irtisanomiset ja turvata tasa-arvoinen asema eri puolilla maata asuville omaishoitajille. Sipilän hallitus on nyt ottanut pienen askeleen oikeaan suuntaan, mutta todellinen parannus omaishoitoon edellyttäisi tämän tärkeän työn jatkamista.

Anneli Kiljunen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Vieraskynä

Outi Behm on 35-vuotias kouvolalainen yhteiskuntatieteilijä ja kehitysyhteistyön sekä humanitaarisen avun ammattilainen, joka on asunut viimeisen vuosikymmenen aikana Afrikassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa. (Kuva: Nausheen Ishtiaq-Chen)

Erilaisuuden pelko

“Ai sinä olet vasta saapunut Libanoniin? Sinun täytyy tulla kanssamme Byblokseen – sieltä aakkoset lähtivät maailmalle!”

Nämä olivat aloitussanat erääseen tyttöjen väliseen ystävyyteen. Olin juuri saapunut Libanoniin vapaaehtoiseksi kansalaisjärjestöön keväällä 2007.

Olen viettänyt nuoren aikuisen elämästäni ensimmäisen vuosikymmenen Afrikan ja Lähi-idän maissa kehitysyhteistyön- ja humanitaarisen työurani parissa; ensin vapaaehtoisena ja harjoittelijana hankkimassa työkokemusta, ja sen jälkeen palkkatöissä. Olen asunut paikoissa, joissa demokratia on periaatteessa olemassa mutta käytännön ymmärrys demokratiasta on hyvin erilainen kuin meillä Pohjois-Euroopassa. Maissa, joissa naisen asema on erilainen niin yksityisen kuin julkisen piirissä. Maanosissa, jotka ovat olleet monien kansojen kohtauspaikkoja vuosituhansien ajan: todellisia monikansallisia ja kulttuurisia sulatusuuneja.

“Eikö sinua vaaleana naisena pelota asua arabimaissa? Sinua varmasti ahdistellaan ihan jatkuvasti.”

Etenkin Lähi-idässä Libanonissa, Syyriassa ja Jordaniassa asuessani Suomen visiiteillä tyypillisin kysymys kenen tahansa suusta kuului juurikin noin.

Hämmentyneenä olen ulkosuomalaisena seurannut poliittisen ilmapiirin kehitystä kotimaassani pohjoisessa ja ihmetellyt, miksi 2000-luvulla – kun matkustamme enemmän kuin koskaan ja internetin kautta pääsemme virtuaalimatkoille mihin tahansa maailmankolkkaan mihin kellonaikaan tahansa – olemme niin peloissamme erilaisuudesta?

Vaalean naisen pelkoa otaksuneet kysyjät eivät olisi voineet olla oletuksineen enempää väärässä. Minua on naisena ahdisteltu ja minulle on törkeästi puhuttu ainoastaan Suomessa lapsuuteni, nuoruuteni ja opiskelujeni aikana sekä lomilla täällä käydessäni viimeisen vuosikymmenen aikana.

Taksijonossa tuntematon mies on huutanut “Älä huora etuile!” aivan syyttä suotta. Keskiyön aikaan ystävän kanssa nautitun viinilasillisen jälkeen paikallisliikenteen bussissa vahvasti humalainen kolmikymppinen mies on ehdotellut ja käynyt käsiksi ilman lupaa, ja solvannut kovaan ääneen kun olen yrittänyt asiallisesti kieltäytyä ja irrottautua otteestaan. Huvittavana yksityiskohtana kerrottakoon, että kyseisen Herra 47:n pikkutakin taskussa oli kukan sijaan ketsuppinen hodari pystyssä. Päiväsaikaan puiston penkillä istuneet parikymppiset miehet ovat huutaneet “Anna pillua!”. Vastakkaisen sukupuolen edustajat Lähi-idän maissa eivät ole puhuneet minulle koskaan noin törkeästi, eikä minuun ole koskettu ilman lupaa.

Sen sijaan niin arabi- kuin Afrikan maissa asuessani minut on toivotettu tervetulleeksi, ja minun on ulkomaalaisena toivottu viihtyvän ja jäävän. Viihtymistäni on edesautettu tutustuttamalla minua paikalliseen kulttuuriin ja kieleen kutsumalla minua tapahtumiin, perhejuhliin ja viemällä näkemään paikkoja, joista paikalliset ovat ylpeitä. Minun ei ole tarvinnut istua kotona yksin ja tuntea oloani erilaiseksi sekä ei-toivotuksi. Minua ei ole vaadittu verhoamaan hiuksiani, eikä pukeutumisestani ole huomauteltu kuin korkeintaan positiiviseen äänensävyyn. Oma asenteeni ja haluni integroitua muun muassa kieltä opiskelemalla ovat tietysti olleet avuksi.

Kesä tulee kovaa vauhtia ja pitkästä aikaa nautin siitä kotiseudullani Pohjois-Kymenlaaksossa. Täällä minä haluaisin kasvattaa loppukesästä syntyvän suomalais-espanjalaisen lapseni – tuon Hannu Hanhen josta tulee jo syntyessään automaattisesti kaksikielinen ja monikulttuurinen. Toivon, että hänen tulevaisuutensa Suomessa suomalaisuutta ei määritä nimi, hiusten ja silmien väri, pukeutuminen, tai uskonnollinen vakaumus, vaan halu olla osa tätä yhteiskuntaa: tehdä, vaikuttaa, opiskella, tehdä töitä. Olla suomalainen osana Eurooppaa. Ja minä olen ehdottoman varma, että uusista Euroopan ulkopuolelta tulevista erilaisen näköisistä ihmisistäkin voi kasvaa suomalaisen yhteiskunnan kelpoja jäseniä.

Siihen tosin tarvitaan meidän vastaanottajien halua edesauttaa heidän sopeutumistaan. Mitä jos Sinäkin kutsuisit pakolais- tai maahanmuuttajaperheen tänä kesänä pihallesi grillaamaan, juhannuksenviettoon, häihin tai kesäiseen puistokonserttiin? Itse ajattelin kokeilla seuraavaa lausetta:

“Ai sinä olet vasta saapunut Suomeen? Sinun täytyy tulla kanssasi päivävaellukselle Repoveden kansallispuistoon Valkealaan – siellä on puhdasta ilmaa ja kivoja nuotiopaikkoja grillaamiseen!”

Vieraskynä

Outi Behm on 35-vuotias kouvolalainen yhteiskuntatieteilijä ja kehitysyhteistyön sekä humanitaarisen avun ammattilainen, joka on asunut viimeisen vuosikymmenen aikana Afrikassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa. (Kuva: Nausheen Ishtiaq-Chen)