Latvialaissyntyisen amerikkalaisohjaaja Yana Rossin kahdessa peräkkäisessä Tampereen Teatterikesässä nähdyillä, pohjoismaisiin teattereihin tehdyillä Tshehov-ohjauksella oli minun silmissäni eroa kuin aamulla ja illalla. Tai dagenefterillä ja hilpeällä nousukännillä. Siinä missä viime kesänä nähdyn Uppsalan kaupunginteatterin “Vanja-enon” tshehovilainen  ajan tappaminen hönki pahantuulisuutta, ylimielisyyttä ja huonoa humalaa, oli tämänkesäinen Reykjavikin kaupunginteatterille ohjattu  “Lokki” iloluontoinen, kujeellinen ja traagiseen kääntyessäänkin kepeä.

Yana Rossilla tuntuu olevan tietynlainen kuva pohjoismaisista kesänviettotavoista, sillä sekä ruotsalaisessa että islantilaisessa toteutuksessa otetaan kuppia varsin antaumuksellisesti. Ja melankolisesti. Syyskesä on paitsi välivuodenaika, myös tsehovilainen luopumisesta kumpuava perusmielentila. Mutta kun Vanjassa ruotsalaiset tuntuivat olevan kesähotellillaan kaikkina vuorokaudenaikoina laskuhumalaisen vitutuksen kourissa, niin Lokissa huvilalle ja jälkipuoliskolla soittoruokalaan kokoontunut iloinen sakki saa uskomaan, että nämä saattaisivat osata pitää hauskaa ja vaipua syysapatiaan myös ilman viinaa. He vitsailevat sanavalmiisti draamakirjailijaksi hinkuvan Konnin (alkuteoksen Konstantin Treplevin) kokeellisen näytelmän äärella ja naljailevat opettaja Simonin (Semjon) kömpelyydelle naisasioissa. He pelaavat seurapelejä ja laulavat kännissä sielu ruvella karaokea miten sattuu.

He leikkivät vielä silloinkin, kun yksi on astelemassa kohti lopullista ratkaisuaan, joka muuten videotyylittelyinen oli poikkeuksellisen pysäyttävä.

Ross pelasi Vanjassakin rock-vetoisella nykymusiikilla, mutta Lokissa valitut karaokebiisit solahtavat paremmin Tshehovin henkilöhahmojen laulettaviksi ja heidän tilannekommenteikseen. Irinan ja Ninan kilpalaulantana karjuma “Jolene” on aivan huimaava veto, mutta eipä kalpene sen rinnalla  Marian (Masha) juuri solmimansa avioliitton hämmennyksissä vetäisemä elämänmuutoslaulu “All by Myself”.

Näitä rakkauksissaan kipuilevia naisia esittävät Halldóra Geirharðsdóttir, Þórunn Arna Kristjánsdóttir ja Þuríður Blær Jóhannsdóttir jäivät muutenkin Lokin osaavasta näyttelijäkaartista päällimmäisinä mieleen. Kuten myös opettajaressujaa esittävä Hilmar Gudjansson, joka aivan verrattomasti kehollisti tragikoomisuuden käsitteen.

Taide – pitkä ja kivinen tie

Vaikka Ross monin tavoin irrottaakin tulkintansa tshehovilaisesta traditiosta, näytelmän 120 vuotta sitten kirjoitettu ydinaines pusertuu esiin joka raosta. Taiteen arvotus, taiteilijaidentiteettien törmäykset js artistinen itsekkyys saavat nyt vaan  uusia moderneja muotoja. Konni tsekkaa näytelmänsä vaikutusta aivosähkökäyrillä, Irina näyttelee ylikansallisessa saippuasarjatuotannossa, kirjailija BT (Trigorin) kokee riittämättömyyden tuntaita globaalien nykykriisien pyörteissä ja niin edelleen. Taiteilijuuden taloudelliset painolastitkin saavat heijastuksia Islannin taannoin miltei konkurssiin syösseestä  finanssikriisistä.

Nykyulottuvuus on kirjoitettu Tshehovin päälle luontevasti. Siksi esitystä katsoessa ei missään vaiheessa tule kiusallista tunnetta itsetarkoituksellisesta modernisoinnista. Rossin Vanjassa näin kävi. Reykjavikin Lokissa on dramaturgina ollut Aina Bergroth, joka toimii nykyisin Suomen Kansallisteatterin kirjallisena neuvonantajana. Vähän voidaan siis kiittää suomalaista draamaosaamistakin onnistuneesta lopputuloksesta.

Tällainen islantilaistyyppinen tshehovilaisuus istuisi hyvin Suomeenkin, jos vanhalla mantereella ilmeisen hyvin viihtyvä Ross tekisi meillä venäläisklassikoita. Seuraavaksi hänen tiensä vie kuitenkin Vilnaan, missä saa ensi keväänä ensi-iltansa hänen ohjauksensa “Kolmesta sisaresta”. Kansallisteatterissammekin hänen ohjauksistaan päästään nauttimaan taas ensi vuonna, mutta työn alle tulee silloin uusiksi sovitettua  skandinaavista klassikkodraamaa