Yleislinjasta poikkeavan arvostelutyylinsä vuoksi häntä kutsuttiin “Yhden tähden Maskulaksi”. Kirjoittaja tapasi tyrmätä niin kotimaiset uutuudet kuin Hollywoodin liukahihnalta ilmestyneet kassahititkin joitakin harvoja lukuun ottamatta.

Monesti ja monelta jäi ymmärtämättä, että kyllä Maskula rakastaa elokuvaa. Intohimoisesti työhönsä suhtautuva kriitikko nyt vain sattuu halveksumaan keskinkertaisuutta. Tästä ehdottomuudesta seurasi monenmoista. Kun hän moukaroi Aku Louhimiehen Kuutamolla-elokuvan lyttyyn, sen taustavoimat nostivat arvostelun seuraavalla viikolla elokuvan lehtimainokseen. Maskulan yksi tähti ja arvostelusta lainattu lause “Tekijöitä luulisi hävettävän” päätyivät mainoksen alareunaan. Mainoksen yläreunaan sijoitettiin joukko muiden lehtien suopeita tähtirivejä.

Monesti Maskulan moittimat elokuvat menestyivätkin Turussa paljon huonommin kuin Tampereella, joka oli vielä vuosituhannen alkupuolella asukasmäärältään Turun kokoinen. Sekin kuvasti maan viimeisen merkittävän elokuvakriitikon vaikutusvaltaa. Ehkä hyvä, ettei yhdelle ihmiselle enää synny vastaavaa asemaa, vaikka surenkin kritiikin tekstinlajina kokemaa lasku-uraa.

Turussa Maskulan vanaveteen syntyi kokonainen arvostelijapolvi. Sanottakoon, että yksi heistä työskentelee Demokraatissa. Maskula ei ollut aktiiviaikoinakaan Peter von Baghin kaltainen mediatähti tai luennoitsijaguru vaan esiintyi harvoin julkisuudessa. Ennen some-aikaa Maskulan ympärille muodostui myyttistä sädekehää. Nykyisin 77-vuotiaan kriitikon löytää jopa Twitteristä.

Juri Nummelinin toimittama arvostelukokoelma on läpileikkaus Maskulan teksteihin aina 1960-luvulta tähän päivään. Keskeisin jakso on vuonna 1980 alkanut pesti Turun Sanomissa, mutta tyylin kehittymistä voi seurata varhaisista “huitaisuista” saakka.

Maskulan viehtymys amerikkalaiseen, erityisesti rikoselokuvaan on tunnettua, samoin arvostelijan vasemmistolaisuus, joka ei näy niinkään ohjelmajulistuksina kuin tekstien yleisinhimillisinä painotuksina. Kapitalistista kulutushysteriaa Maskula kammoksuu toistuvasti. Siitä myöhemmin lisää.

Intohimosta elokuvaan (2018) ei ole paketti “maailman parhaita elokuvia” Helsingin Sanomista aiemmin eläköityneen kriitikon Helena Yläsen kokoelmateoksen tavoin, vaan Nummelinin omista lähtökohdistaan poimimia kirjoituksia kriitikon uran varrelta. Omasta lehtileikekokoelmastani löytyisi kasa arvosteluja, joiden ehdottomasti haluaisin nähdä tämän teoksen sivuilla, mutta kukin kokoelma on omanlaisensa. Kotimaista elokuvaa mukana on hieman alle 40 sivun verran hieman alle 400 sivusta. Kuutamolla-tekstiä ei ole – ikävä kyllä.

Jonkinlaisena kuriositeettina Nummelin kuitenkin kasaa “Huonot elokuvat” -otsakkeen alle kymmenkunta arvostelua, joita ovat muun muassa Maskulan teurastukset Oliver Stonen juppielokuvasta Wall Street, John G. Avildsenin nyrkkeilyhitistä Rocky ja Baz Luhrmannin musikaalista Moulin Rouge.

Ensin loppui Nyt-liitteen kriitikkoraati, sitten Maskulan ura Turun Sanomissa. Ainakaan minä en tiennyt ennen Nummelinin kirjaa ratkaisun taustoista. Jälkisanoissa Maskula kertoo luopuneensa uusien elokuvien arvostelemisesta vapaaehtoisesti.

“En väheksy enkä halveksi kehityksen luomia uusia mahdollisuuksia, mutta ne eivät vain kiinnosta minua. Nykyiset kassamenestykset tehostetaan, mankeloidaan ja manipuloidaan digitalisoidussa prosessissa sieluttomiksi massatuotteiksi, jotka markkinoidaan lukemattomiin toisistaan poikkeaviin levityskanaviin soveltuviksi. Minun silmissäni elokuvat tässä muutoksessa kadottivat todellisuudentajunsa.”

Peter von Baghin mukaan Tapani Maskula on “ilmiö, enemmän kuin pelkkä elokuvakriitikko”. Nyt heidän edustamansa aika on ohi, eikä koskaan enää palaa.