D-analyysit

Yhdistäjä 2018: Pisin matka nyky-Suomessa ei ole Utsjoelta Hankoon. Se on kävely Rautatientorin poikki, kirjoittaa Antton Rönnholm

Kolumnit

Demokraatti.fi

 

Kolumnit

Demokraatti.fi

 

Kolumnit

Demokraatti.fi

 

Itsenäisyyden juhlavuonna koin kaksi kulttuurielämystä, jotka liittyvät satavuotiseen historiaamme. Ne kertoivat, miten maamme on muuttunut, ja kysyivät, mihin sen pitäisi mennä.

Näytelmässä Erottaja 1917–1918 kuvataan palvelijatar Ida Redsvenin kohtalokkaasti päättyvä tarina kansalaissodan ajalta. Siitä miten punainen valo syttyi Hakaniemen tornissa 27.1. ja mitä sitten tapahtui. Siitä miten yksittäisen ihmisen toiveet oikeudesta ja unelmat vapaudesta murskautuvat historian pyörteissä.

Mietin omaa isoisääni tuossa sodassa. Mietin äitini kasvatusäitiä, joka Viipurissa tuona keväänä asettui ensin venäläisten jonoon, josta hänet ohjasi pois tuttu valkoinen. Tuosta jonosta ammuttiin kaikki.

Näytelmä esitetään Helsingin Erottajalla aivan lähellä Smolnaa, jossa punaiset pitivät päämajaansa. Nyt vastapäätä teatteria sijaitsee perussuomalaisten puoluetoimisto. Näytelmän havainto on, että kaikki halusivat parempaa ja kaikki kokivat olevansa oikeassa. Ja miten kaikki alkoi huutamisesta.

Pisin matka Helsingissä vuonna 1918 oli matka Pitkänsillan yli. Pisin matka nyky-Suomessa ei ole Utsjoelta Hankoon. Se on kävely Rautatientorin poikki. Vaikka leirit on siivottu pois, ne ovat henkisesti yhä läsnä.

Yhtenäiskulttuurin aika oli ohi.

Perjantaina 12 toukokuuta kiirehdin Temppeliaukion kirkkoon. Siellä esiintyi juhlakonsertissaan sellisti Arto Noras ja hänen oppilaitaan kolmessa polvessa.

Temppeliaukiota rakennettiin tasan 50 vuotta 1918 tapahtumien jälkeen. Tuolloin Woodstockissa laulettiin ja Prahan keväässä tavoiteltiin vapautta. Tuona aikana Suomi kasvoi kohisten, oli tulevaisuususkoa ja projektina hyvinvointivaltio. Kirkon katossa on kuparinen aurin gonkehrä, jota saavutaan katsomaan ympäri maailmaa.

Kirkossa istuu ikään kuin osana peruskalliota. Ympärillä pilkottavat 1920-luvun vuosina rakennetut Töölön talot. Mietin niiden muurareita, joita saapui ympäri Suomea ja jotka ehkä jäivät tekemään vielä Sirénin Arkadianmäen.

Kuulimme Straussin neljästä viimeisestä laulusta viimeisen Beim Schlafengehen – Nukkumaan mennessä. Nuo laulut jäivät säveltäjän viimeiseksi työksi 1948 ja ovat täynnä kaipausta menneeseen aikaan ennen sotaa. Musiikissakin kuului suomalainen ihme. Maailmanluokan klassinen koulutus kohtasi musiikin muualta. Mietin Suomea. Miten se oli rakennettu ja mitä siitä aiomme tehdä.

Laulu loppuu: ”kahleeton sielu vapain siiveniskuin nousee… elääkseen tuhansin tavoin”. Tullessamme ulos konsertista meidät saavutti uutinen presidentti Koiviston kuolemasta. Straussin myötä aikakausi vaihtui ja romantiikka hiipui pois. Jotakin samaa minä koin Koiviston poismenon myötä. Yhtenäiskulttuurin aika oli ohi.

Se palaa kaikissa sateenkaaren väreissä.

Ida Redsvenin hahmo kertoo näytelmän lopussa: ”En pelkää. Ajattelen sitä, mitä olisi voinut olla. Ei se niin kovin paljoa ole.” Hän unelmoi ennen lopullista: ”Meri kimaltelee. Olemme vapaita niin kuin ihmiset ovat.”

Maa moninaistuu ja kulttuuri muuttuu, mutta Koiviston perintö kertoo kaikille, presidenttiehdokkaista muihin, että vain siitä, mikä on totta voi tulla jotakin suurta. Vain se, mikä on oikein, kestää. Vuonna 2018 on lopetettava huutaminen. On etsittävä erottajan sijaan taas yhdistäjää.

Vuosisata Idan jälkeen vuonna 2018 meidän tehtävämme ei ole sytyttää valoa torneihin vaan suomalaisten sisälle. Eikä se pala vain punaisena, sinivalkoisena. Eikä se kutsu suomalaisia ottamaan puoliaan. Se palaa kaikissa sateenkaaren väreissä ja kutsuu pois leireistä yhteen aaltoon, jossa ihmiset ovat, niin vapaita kuin ihmiset ovat.

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat