Lahden konserttitalossa oltiin juhlimassa yhtä vanhaa miestä, tänä syksynä sata vuotta täyttänyttä Lahden konservatoriota. Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen esitti valtiovallan tervehdyksen ja konservatorion rehtori Eero Pulkkinen piti juhlapuheen.

Aivan pelkästä Lahden konservatoriosta ei tässä tapauksessa ole kysymys. Alussa nimittäin oli Viipurin musiikkiopisto, joka talvisodan jaloista siirtyi Lahteen. Vuonna 1963 nimi muutettiin Lahden musiikkiopistoksi, 1977 Päijät-Hämeen konservatorioksi ja 2003 Lahden konservatorioksi.

Pulkkinen kertoi, että Viipurin musiikkiopiston siirtymisessä nimenomaan Lahteen vaikutti se, että Lahteen tuli siirtolaisina iso määrä viipurilaisia, sekä asukkaita että yrityksiä. Tästä syytä Lahden katsottiin soveltuvan paremmin opiston evakkokaupungiksi kuin muut esillä olleet vaihtoehdot Tampere, Turku, Kotka ja Kouvola.

Viipurissa ehti musiikkiopistoa käydä noin 2000 opiskelijaa, Lahdessa heitä on ollut noin 13 000. Suurin osa oppilaista on ollut ja tulee olemaan musiikin harrastajia ja rakastajia, mutta ammattiinkin heitä on valmistunut ehkä tuhat. Juhlakonsertissa jaettiin vieraille juhlajulkaisu, jossa esiteltiin ammattilaisiksi edenneitä, kapellimestari Jukka-Pekka Sarastesta säveltäjä Tapio Tuomelaan, Kansallisoopperan taiteellisesta johtajasta Lilli Paasikivestä viulutaiteilija Elina Vähälään jne.

Konservatorion juhlavuoden konserttisarja alkoi viime viikolla ja jatkuu toukokuun lopulle asti. Marraskuun 21. päivänä on konservatorion omien säveltäjien konsertti, ja yksi tällainen teos sai jo lauantaina kantaesityksensä, kun kuultiin teoria-aineiden opettajalta Inkeri Jaakkolalta tilattu Juhlafanfaari 100-vuotiaalle konservatoriolle.

Lahdessa ei päästy Viipurin tasolle

Lahden kaupunginmuseon julkaisemana ilmestyi 2013 kirja Viipurin perintö Lahdessa. Siinä musiikkitieteen professori, Lahden konservatoriossa opiskellut Tomi Mäkelä kirjoittaa laajasti siitä Viipurin ja Lahden musiikkielämän yhteydestä, minkä sodat saivat aikaan. Kirjan mukaan Aarre Hemming harmitteli Viipurin musiikkiopiston nimenmuutosta, ja hän oli myös sanonut, ettei Lahdessa ”koskaan päästy Viipurin tasolle”.

Vaikka opisto Lahdessakin saavutti arvostetun aseman, se ei kuitenkaan noussut niin korkealle kuin Boris Sirpon aikana, jolloin Viipurin musiikkiopisto rinnastettiin tasoltaan Helsingin konservatorioon. Viipurin musiikkiopisto toimi Kannaksenkatu 1:ssä, missä sillä oli toimitilat kahdessa kerroksessa. Omaa konserttisalia Kannaksenkadulla ei kuitenkaan ollut, vaan sellainen tuli vasta Lahteen uuteen musiikkiopisto- ja konserttitaloon 1954.

Viipurissa moniin elämänaloihin vaikutti kaupungin kansainvälisyys. Tältäkin osin Mäkelä siteeraa Hemmingin yhtä esitelmää: ”Viipurin itsenäisyyden ajan henkisellä ilmapiirillä oli varsin syvälle kaupungin historiaan ulottuvat juurensa. Sen erittäin leimallisena piirteenä oli kansainvälisyys. Tuon kansainvälisyyden jo pikkupoikanakin aisti kaupungilla kulkiessaan monen erikielisen puheensorinan ja käytöstapojen kirjosta. Sanalla sanoen kaupungin kansainvälinen ilmapiiri sulautui enemmistönä olleen karjalaisen väestön eloisuuteen, innostuvuuteen, vastaanottavuuteen, läheisyyden kokemiseen, kannustavuuteen ennakkoluulottomuuteen alttiina uusiin elämyksiin. Olisiko voinut olla parempaa henkistä kasvualustaa musiikkielämän kukoistukselle? Kaikille yhteistä oli musiikin kansainvälinen kieli.”

Musiikkiopiston lisäksi Viipurin musiikki-instituutioita olivat Musiikinystävien yhdistyksen sinfoniaorkesteri, Karjalan kaartin soittokunta ja kirkkomusiikkiopisto, josta Tauno Äikää tuli Lahden seurakunnan kanttoriksi. Oli myös vilkasta kuoro- ja torvisoittokuntaharrastusta. Sibelius oli Viipurin Lauluveikkojen kunniajäsen, ja 1929 hän sävelsi kuorolle kunniamarssin.

Oopperatoimintakin oli vilkasta. Yksi merkkitapaus oli, kun Kansanvalistusseuran laulu- ja soittojuhlilla 1908 sai kantaesityksensä ensimmäinen suomenkielinen ooppera, Oskar Merikannon Pohjan neiti, päärooleissa lauloivat Abraham Ojanperä, Alexander Ahnger ja Väinö Sola.