PINNALLA:

Kolumni

Timo Harakka

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

https://twitter.com/TimoHarakka

“Yksi väärinkäsitys on syytä oikoa” – Timo Harakka: Fiksu valtio selviää maailman myrskyissä

Päätoimittaja Mikko Salmi on arvioinut kahteenkin otteeseen Liike 2020-puheenvuoroani, pääosin myönteisesti. Kiitos keskustelun virittämisestä.

Yksi väärinkäsitys on syytä oikoa. Ohjelmani ei ole osoitettu ay-liikettä vastaan, eikä sitä sellaisena ole edes koettu.

Tiedän, ja saamani palaute vahvistaa, että palkansaajajärjestöissä pohditaan ennakkoluulottomasti samoja digitaalisen maailmantalouden haasteita, joita esitin. Yhteistyö jatkuu.

Tosiseikka ei ole uusi yhdellekään ajattelevalle demarille. Se ei vain istu siihen kellastuneeseen karikatyyriin, jonka jotkut ovat demareista rakentaneet.

Jotkut ovat nuuskivinaan, että vähättelen vientivetoista kasvua. Tyhmä tulkinta, koska korostan, että Suomen on pärjättävä kovassa globaalissa kilpailussa. Totean monin esimerkein, että vientimenestys ei ratkaise työttömyyden ongelmaa.

Tosiseikka ei ole uusi yhdellekään ajattelevalle demarille. Se ei vain istu siihen kellastuneeseen karikatyyriin, jonka jotkut ovat demareista rakentaneet.

Monia mietityttää ajatelmani, että työ ei ole arvo. Vapaus, tasa-arvo ja solidaarisuus ovat arvoja, mutta työ on resurssi.

Syvästi kunnioittamani Lauri Ihalainen todistaa toisaalla tässä lehdessä että työ on ”enemmän kuin resurssi”. Olen täysin samaa mieltä.

Työn merkitys ihmiselle on valtava. Se on ihmisen tärkein tapa kiinnittyä yhteisöönsä ja osallistua yhteiskuntaan. Se antaa elämään sisältöä ja tarkoitusta.

Mutta tarkalleen ottaen työ vain mahdollistaa nuo varsinaiset arvot. Vapaus toteuttaa itseään ja auttaa muita; tasa-arvoinen oikeus osallistua ja kokea arvostusta; solidaarinen yhteistoiminta muiden kanssa.

Resurssi ei siis ole ”vain” resurssi.

Yhden työn yhteiskunta on mennyttä: harva jää eläkkeelle työstä, jossa aloitti.

Myös perhe on mittaamattoman arvokas resurssi. Mutta emme hyväksyisi yhteiskuntaa, joka sulkisi perheettömän ulkopuolelleen.

Juuri työn korvaamattoman merkityksen takia käytin vaivaa pohtiakseni, mitä tehdä tilanteessa, jossa yhä harvemmasta työstä maksetaan markkinoiden ehdoilla riittävää palkkaa.

On siis tärkeää erottaa työ ja palkkatyö.

Salmi kirjoittaa, että työ on ”tulevaisuudessakin ihmisarvon, omanarvontunnon ja merkityksen keskeisin määre”. Tarkoittaako tämä, että työttömän kuuluu kokea itsensä arvottomaksi ja merkityksettömäksi?

Yhteiskunnan normi ei voi olla teollisen ajan kokoaikainen, pysyvä työpaikka. Yhden työn yhteiskunta on mennyttä: harva jää eläkkeelle työstä, jossa aloitti.

Tulevaisuuden normi on liikkuva työllisyys: työstä toiseen, alalta toiselle, paikkakunnalta toiselle – milloin palkalla, milloin yrittäjätulolla, milloin yhteiskunnan tuella.

Itse asiassa ratkaisu on työn kunnianpalautus.

Voimme taistella teollisen mallin puolesta. Se on kunniakasta, joskin vaarana on että ajetaan yhä harvempien etuja, eikä ymmärretä yhä useamman todellisuutta.

Vaihtoehto ei suinkaan ole antautuminen kapitalismin tahdolle.

Itse asiassa ratkaisu on työn kunnianpalautus. Jokaista autetaan elättämään itseään ja perhettään entistä epävarmemmassa maailmassa. Ketään ei jätetä osattomaksi – ei myöskään syrjäytymään kammariinsa pikkuruisella perustulolla.

Tähän tarvitaan fiksun valtion ja dynaamisten markkinoiden työnjako, jota kirjoituksessani hahmottelen. Se ei ole ”sinisilmäinen uskomus”, kuten Salmi sanoo.

Se on ainoa mahdollisuus.

https://twitter.com/TimoHarakka Timo Harakka

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Kolumni

Joona Räsänen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).

Joona Räsänen: Ajattelutapamme kaipaa muutosta — pelkällä vastustamisella annamme aloitteet muiden käsiin

SDP:n suunta on jälleen kesällä puhuttanut paljon ja tuleva puoluekokous helmikuussa pitää huolen siitä, että aihe pysyy pinnalla jatkossakin. Puolueen linja- ja tulevaisuuskeskustelua sopiikin käydä tilanteessa, jossa maassa on vallassa epäsuosittu porvarihallitus. Tosin omakaan kannatuksemme ei anna aihetta ilakointiin.

Ennen uusia puolueohjelmia kannattaa ensin tarkistaa ajattelutapaamme muutamilta osin.

Päivänpolitiikan vääntöjen keskellä unohdamme välillä katsoa kauemmaksi. Kuukausittaiset gallup-luvut kertovat aina jostakin, mutta maratonlajissa maali on kauempana. Pääministeripuolueeksi nouseminen edellyttää meiltä paljon parempaa.

Moni kysyy tällä hetkellä, että mihin Suomi ja maailma ovat menossa? Huoli huomisesta lisääntyy ja tulevaisuus näyttää sumuiselta. Tähän tilanteeseen kaivataan sosialidemokraateilta vastauksia. Ajattelumme keskiössä pitääkin olla se, mitä haluamme Suomessa seuraavien vaalien jälkeen tehdä.

Keskustelua sosialidemokratian suunnasta kannattaa siis käydä Suomen tulevaisuutta pohtien. Siihen keskusteluun on huomattavasti helpompi hypätä mukaan myös uusien ihmisten, jotka eivät ole puolueen jäseniä. Vain sosialidemokratian ja puolueen suunnasta puhuminen rajaa tarpeettoman pieneksi kuulijakuntamme sekä ne ihmiset, jotka keskusteluun luontevasti osallistuvat.

Voimme valita, vastustammeko kaikkea muutosta pelokkaasti, vai tarttuisimmeko muutosten mahdollisuuksiin innostuen.

Pahoin pelkään, että porvarihallitus jättää taloutemme rapakuntoon. Tilannetta emme pääse pakoon. Olemme tunnetusti hyviä keksimään veroeuroille käyttötarkoituksia ja jos valtiontalous olisi kakku, olisimme me etupäässä kunnostautuneet kakun jakajina. Nyt meidän pitää keskittyä erityisesti siihen, miten yhteistä valtiontalouden kakkua voidaan kasvattaa.

Emme myöskään pääse pakoon muuttuvaa maailmaa. Vanhoilla ajattelumalleilla emme tähän muutokseen pysty vastaamaan. Voimme valita, vastustammeko kaikkea muutosta pelokkaasti, vai tarttuisimmeko muutosten mahdollisuuksiin innostuen.

Liian usein puhumme muutoksista nimenomaan negatiivinen kulma edellä. Työelämän muutos, digitalisaatio, robotisaatio ja uudet palvelutuotannon tavat ovat hyviä esimerkkejä näistä. Muutosta kannattaa ennemmin hyödyntää ja ohjata kuin jääräpäisesti vastustaa. Pelkällä vastustamisella annamme aloitteet muiden käsiin ja silloin jälki saattaa olla ihmisten kannalta todella kylmää. Tästä nykyinen hallitus on hyvä esimerkki.

Samalla meidän on syytä pohtia suhdettamme markkinatalouteen. Suomi tarvitsee enemmän tervettä markkinataloutta porvarihallituksen hyvävelikapitalismin sijaan. Tässä SDP:llä olisi suuri mahdollisuus, kuitenkaan unohtamatta vahvaa sosiaalista ja ekologista omatuntoamme.

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.). Joona Räsänen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).

Kolumni

Katja Taimela

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.) Varsinais-Suomesta

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.) Varsinais-Suomesta

Postin kehittämiseen löytyy vaihtoehtoja

Postin ja kotiin kannetun sanomalehden tulee olla kaikkien suomalaisten saatavilla asuinpaikasta riippumatta. Hallitus on lähtenyt uudistamaan postilakia asteittain.

Sen myötä laista ollaan poistamassa vaatimukset postitoiminnan säännöllisyydestä ja laadusta, riittävistä resursseista ja pitkäjänteisestä postitoiminnan järjestämisestä. Toimiala avataan kermankuorinnalle, kun samalla palvelutasoa ajetaan alas.

Posti on ollut jo jonkin aikaa otsikoissa. Kuva, jota Postin viimeaikainen julkisuus maalaa, ei ole yhtiölle kunniaksi. Olemme jo saaneet tottua uutisiin Postin toistuvista yt-kierroksista ja massairtisanomisista.

Myös Postin henkilöstön kuormitus on ajettu tappiin. Kuormaa lisää se, että Postin henkilöstöpolitiikka on kaikkea muuta kuin avointa ja reilua. Kesän aikana on kuultu postin jakeluhäiriöistä monilla seuduilla.

Posti on valinnut tavaksi reagoida muuttuneeseen markkinatilanteeseen lähinnä kirjepostia vähentämällä, perustoimintoja heikentämällä, irtisanomisilla ja satsaamisella epäolennaisiin toimintoihin.

Viikoittaisia jakelupäiviä ollaan karsimassa kolmeen, ja kerrostalojen luukkujakelusta ollaan luopumassa. Kansan turhautuminen purkautuu postinjakajiin.

Näyttää siltä, että Postista ollaan tekemässä vähän tahallaankin kansallinen naurunaihe ja murheenkryyni.

Samaan aikaan Posti suunnittelee panostuksia ruohonleikkauspalveluun ja kukkien kasteluun. Näillä aloilla se tulee suurena toimijana vääristämään kilpailua ja viemään leivän paikallisten kotipalveluyrittäjien suusta, kuten on jo nähty muun muassa aterioiden kuljetuspalveluiden kilpailutuksissa eri puolilla maata.

Näyttää siltä, että Postista ollaan tekemässä vähän tahallaankin kansallinen naurunaihe ja murheenkryyni. Näin sitä on helpompaa vaatia yksityistettäväksi ja alistettavaksi markkinoille.

Olennaista Postilain uudistuksen seuraavissa ratkaisevissa vaiheissa on se, että yhdenvertaiset, saavutettavat ja kohtuuhintaiset postipalvelut voidaan turvata koko maassa.

Ratkaisuja tähän on haettava hyvässä ja avoimessa keskustelussa, jossa huomioidaan toimialan eri toimijat ja johon otetaan mukaan avoimesti myös oppositiopuolueet.

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.) Varsinais-Suomesta Katja Taimela

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.) Varsinais-Suomesta

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Haudattu talentti

Nimimerkki seuraa ammatikseen urheilua.

Nimimerkki seuraa ammatikseen urheilua.

Kisaturisteja vai huippu-urheilijoita?

Jonkin ison kehitysmaan kisakylän pressihuoneen kulmapöytä neljän vuoden välein.

”En tajua mikä oli pielessä. Aamulla tuntui, että ennätys tulee, mutta tahmeaa oli. Ehei vuosien työ hukkaan mennyt. Sain arvokasta kokemusta ja täällä on ollut kiva joukkuehenki.”

Kesäolympialaisissa leikkautuivat samaan pisteeseen – taas – ylitoiveikkuus, alisuorittaminen ja apatia. Kyyti Rion helteessä oli kokonaisuutena hyytävää, kuin harjateräs Antarktiksella. Ison joukon tavoitteeksi a priori ei asettunut maailman, vaan oma paras.

Ison yleisön mielenmaasto on toki omaa hassua matalikkoaan. Tiedostetaan kyllä mahdollisuuksiemme herttainen rajallisuus. Ehkä tajutaan, että jos ammattiurheilun edellytykset ovat kilpailijamaissa kuin Jupiter, me olemme harvoin tuikahtava asteroidi (vrt. steroidi). Muistetaan, että muualla dopingvalvonta on Putous-parodiaa ja tunnustetaan, että elintaso-Suomesta ei tule pelintaso-Suomea, koska hyvinvoinnit. Pädit tai podium. Paaponnan lomaan annostellaan nokare kyynisyyttä ja loraus halvanhelppoa ivaa. Tuomitaan tai ollaan ymmärtävinään – ylhäältä – vaikka tajutaan urheilun arjesta vain asioiden nimiä ja muotoja.

Keitos hapanimeltyy, kun kaiken edellisen alle valetaan puolisalaisia odotuksia. ”Josko Kristus-patsaan liepeillä sittenkin ihmeitä?” Media kampeaa kahta vipua: luo odotuksia ”mustille hevosille”, vaikka Kyra Kyrklund ja Matador puuttuvat maneesilta. Toisaalta myydään lehtiä ja mainoksia surkeudella. Joku kollega korosti urheilijoiden elämän rankkuutta hoitaen näiden sieluja kolumneissaan, kun taas ravakalla vastatuulella Rion jätevesissä purjehtineet skribentit penäsivät vain tulosvastuuta.

***

Voiko rahoille sitten vaatia vastinetta? Onko siellä lajipuristeja vai kisaturisteja? Olympiaurheilija antaa lajille aina kaikkensa. Kieltäymystä, kipua, puolihullua tavoitteellisuutta, psykofyysistä painetta ja nuoren elämän ehtojen kuormaamista yhteen hauraaseen munakoriin. Yksikään heistä ei ole vätys tai pelle. Mutta onko yleisöllä oikeus vaatia ja sättiä, koska veroista ne urheilijapalkat ja reissut kuitataan. Totta kai on! Demokratiassa Pasi Muhokselta saa katkeroitua, jos pikajuoksijat eivät vaskoolaa kultaa. Eri asia taas on, kuinka merkitsevää se on.

Vaatiminen on relevanttia vain heiltä, joilla on oikeus reagoida käytännössä. Jos on oikeasti panos pöydällä, ne voi vetää myös pois. Mitta saa täyttyä, jos mitta ei täyty. On tietysti urheilija itse valmennuksineen. Sitten ovat läheiset, joille urheilijalla on elämäntavastaan tilivelvoite. Kolmas klusteri on valtio, lajijohto ja sponsorit, jotka maksavat. Edes medialla ei ole veto-oikeutta.

Demokratiassa Pasi Muhokselta saa katkeroitua, jos pikajuoksijat eivät vaskoolaa kultaa. Eri asia taas on, kuinka merkitsevää se on.

***

”Nyt sataa sontaa niskaan!”, sanoi karsiutunut rintauimari Mattson. Uhriutuvat ja etukäteiset kritiikin vesittämisyritykset ovat kiusallisia. Sonnasta puhutaan hetimiten siksi, että sitä ei viitsittäisi niin paljon kaataa, lyötäisi lyötyä. Mutta ei ketään ole kukaan oikeasti murjonut paitsi vastustaja, ja se on hänen hommansa. Sekunnit, metrit ja pisteet ovat äärireiluja. Uimari vieläpä julisti hakevansa Riosta kultaa antaen erityisluvan arvioida sanansa mittaisuutta.

Kansan odotukset ovat toki poskettomia. Maan koko ei paljon povaa ja suurmaiden järjestelmille annetaan etumatkaa. Kansallisista päiväunista ponnistavat toimittajat yhdistävät kiehtovasti pinta-knowhown ja otsikonnälän. Mutta. JOS urheilija tahtoo menestyä, hänen on kestettävä joutava surina. Maailma ei muuksi muutu, mutta urheilija voi aina kasvaa niin, että iso mielipidetunkio ei sanele hyvinvointia. Jos taas maksajien lompsa ei helly, niin silloin hän ei riittänyt. Urheilijana. Ihmisenä varmasti.

***

Mikä nyt eteen? Yleisavain on aina systeemillä. Ehdotus opetusministeriöön: muutetaan mokatun HuMu-työn jälkeen huippu-urheilun prioriteetit tyystin. Lakataan leikkimästä suurvaltaa vain siksi, että olimme sitä vuosisata sitten. Miksemme lataa kaikkea tarkoin valittuihin lajeihin? Nyt väki sirottuu laajalle spektrille.

Pesis päiviltä; tiedät kyllä, miksi. Ja näivetetään salibandy, koska se on talenttirosvo ja liki mikään maa ei pelaa sitä tosissaan. Unohdetaan jopa lätkä, joka hotkii rahaa, on asenteiltaan arkaaista ja lilliputti maailmalla. Uhrataan MM-huumat, jotta Mertsi voi huutaa yu:lle ja futikselle. Silputaan myös pikkuoksia, jotka yhdessä vievät liikaa. Minilajit eläköön ylpeinä, mutta ei tueta, eikä odoteta.

Norja ja Itävalta elävät lumilajeista ja Balkan huohottaa palloilua. Pikku Uruguayssa ja Belgiassa on vain futis, mutta huipulla. Kaukasia pumppaa painoja, Korea potkii ja ampuu. Kanada pitäköön hokinsa. Tykitetään mekin harvoilla, mutta tuhdeilla tykeillä eli pannaan paukut isoihin ja urbaaneihin lajeihin: futis, koris, lenttis, yu, mäkihyppy, ah, alppi, uinti, tennis ja pingis. Suodatetaan pikkulajien episraivo ja aletaan pärjätä.

Jos taas tahdomme, että ylätasonkin sportin ydinarvot uivat syvemmällä, iloitaan vain kilvasta. Sitä en sano, kumpi tulee valita, mutta sen tiedän, että molempia ei voi saada.

Nimimerkki seuraa ammatikseen urheilua. Haudattu talentti

Nimimerkki seuraa ammatikseen urheilua.

Kolumni

Satu Taavitsainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Arvon hekin ansaitsevat

Ammattien todellinen arvostus testataan työyhteisöjen arjessa. Siivoaminen on ammattilaisten työtä. On harmi, ettei se vielä näy siivoojien tilipussissa. Työyhteisöissä annetaan arvo, että on puhdasta, mutta se kuuluu myös hänelle, joka työn tekee.

Parhaillaan opetus- ja kulttuuriministeriössä valmistellaan ammatillisen koulutuksen tutkintorakenteen uudistusta, joka tulisi yhdistämään eri tutkintoja ja vähentämään ammattien määrää. Hyvänä tarkoituksena on laajentaa opiskelijoiden osaamista ja parantaa työllistymistä.

Toivon, että uudistuksen keskiössä on opiskelijoiden osaamisen kehittyminen työelämän tarpeita varten ja työllistyminen. Toivon, että se ei vie kohti työelämää, jossa kuka tahansa voi tehdä mitä työtä tahansa ilman taetta osaamisen laadusta ja samalla heikentäen työntekijöiden työehtoja. Uudistuksen lopputuloksena on oltava monipuoliset osaajat, jotka pystyvät työllistymään muuttuvilla työmarkkinoilla ja saavat palkkaa, jolla tulee toimeen.

Ammattiosaamisen merkitys ja työn sisältöjen kehittäminen ovat tärkeitä asioita. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysalalla ammatillisen koulutuksen saaneet laitoshuoltajat ovat vastuussa muun muassa sairaaloiden, kuntoutuslaitosten, palvelutalojen ja hoivakotien puhtaanapidosta, ruoka- ja välinehuollosta, pyykki- ja vaatehuollosta sekä avustus- ja palvelutehtävistä. Ennen heitä kutsuttiin sairaala-apulaisiksi, mutta nykyinen nimike kuvaa paremmin työn sisältöä. Laitoshuoltajan työhön sisältyy paljon muutakin kuin siivoamista, joka sekin kohdistuu erityisesti turvallisuuteen ja terveyteen liittyvään korkeatasoisen hygienian ylläpitämiseen.

Sote-uudistuksen onnistuminen on ratkaisevasti kiinni hoitoketjujen toimimisesta. Siksi henkilöstön osaamistasosta ei ole tinkimistä.

Ministeriön valmistelussa on tullut esille, että laitoshuoltajan tutkinto aiotaan yhdistää kiinteistöpalvelualan tutkintoon. Mielestäni tämä on huolestuttavaa, koska kiinteistöalan osaamisvaatimuksiin ei ainakaan tällä hetkellä sisälly sosiaali- ja terveyspalvelujen laatu- ja hygieniavaatimustason opintoja. Sote-uudistuksen onnistuminen on ratkaisevasti kiinni hoitoketjujen toimimisesta. Siksi henkilöstön osaamistasosta ei ole tinkimistä.

Tutkintouudistuksessa ei saa jättää huomiotta sitä, että sosiaali- ja terveysalalla laitoshuoltajien työ ja osaaminen eroavat merkittävästi kiinteistöpalvelutehtävistä. Tutkintouudistuksessa laitoshuoltajan tilalle hoitoketjuun oltaisiin nostamassa hoiva-avustaja, joka kuitenkaan ei ole tutkinto, vaan pääsääntöisesti työllistämiskoulutuksella annettu lyhyt koulutus.

Mielestäni ammatillisen koulutuksen uudistusta tehtäessä on varmistettava, että koulutuksella pystytään jatkossakin vastaamaan sosiaali- ja terveyspalvelujen laatuun, hoitoketjujen sujuvuuteen, potilasturvallisuuteen ja palveluiden tarvitsijoiden ja muiden ammattilaisten tarpeisiin sekä tulevaisuuden työvoimatarpeisiin.

Tarvitsemme jatkossakin laitoshuoltajien monipuolista osaamista, jossa yhdistyvät korkeaa laatu- ja hygieniatasoa vaativat puhtaus-, ravitsemis- ja huolenpitopalvelujen työkokonaisuudet.

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja. Satu Taavitsainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Tilinteon aika: Suomi on urheilevan maailman matonen

Apeat ovat mielet Rion olympiakisojen jälkeen. Suomi ei koskaan aikaisemmin ole tarponut olympiakisoja näin huonolla menestyksellä. Olimme koko Pohjolankin heikoin.

Mikä meni pieleen? On tehtävä analyysi paremman tulevaisuuden vuoksi. On oltava nöyriä ja haettava muilta oppia ja ojennusta.

Tiedämme, että niin OKn puheenjohtaja Risto Nieminen kuin huippu-urheilumme johtaja Mika Kojonkoski ovat läpikotaisin urheiluihmisiä. Heidän on asemiensakin perusteella ensisijaisesti kannettava vastuu olympiaurheilustamme. Liike-elämässä päästään tulokseen asettamalla tavoitteet. Urheilussa Suomella ei ollut nyt poikkeuksellisesti asetettuja tavoitteita. Kojonkoskelle riitti, että kisakylässä oli kiva fiilis.

Suomen olympiaurheilun johtaminen on asetettava suurennuslasin alle muistakin syistä. Stefan Wallinin (r.) perustama ja valtion rahoittama HuMu eli huippu-urheilun muutostyöryhmä oli limbo. Sen aloittaessa urheilumme jaksoi paremmin kuin nyt.

Se käytti rahaa miljoonittain ja tulos oli pakkasen puolella. Valtiohan perii nyt OK:lta rahoja takaisin. Tämäkin puoli on puitava julkisuudessa kohtuuttomia sisäpiirin synttärilahjoja myöten. On aivan selvää näiden näkymien perusteella se johtopäätös, että muutoksen Olympiakomitean toiminnassa tulee tapahtua tulevaisuuteen ilman uutta muutostyöryhmääkin.

Onko suomalainen valmennus maailman huipputasoa?

Vaikka olympiakisojen motto onkin ”tärkeintä ei ole voitto vaan osanotto”, niin käytäntö on tasan tarkkaan se, että olympiavoitto on se tärkein tavoite.

Valmistautumisvirheitämme pohdittaessa tulevat ajatuksiin ovatko meillä oikeat kyvyt oikeissa lajeissa? Toimiiko meillä kykyjenetsintä? Ovatko valmentajamme riittävän oppineita? Onko heitä riittävästi?

Arvostetaanko meillä huippu-urheilua? Riittääkö nykyinen vaatimaton koululiikunta iskostamaan liikunnan sanomaa kansalaisille? Onko suomalainen valmennus maailman huipputasoa? Onko huippu-urheilijaksi pyrkiminen riittävän houkutteleva nuorisollemme?

Asennoituuko urheilija askeettiseen elämän muutokseen? Takaako urheilu ammattina elinikäisen toimeentulon? Otammeko oppia menneiden polvien niistä menetelmistä, mitkä ovat johdattaneet Suomen aikanaan kunnian kukkuloille? Onko keskinäinen kateus voitettavissa?

Paljon kysymyksiä.

Eikä tässä kaikki.

Rahan puutetta ei voi syyttää. Kultamitalijuoksija Pekka Vasalakin kysyi, miksi urheilijat käyvät kalliilla ulkomaan kaukoleireillä kun tulokset eivät kuitenkaan parane.

Kun noihin kysymyksiin löydämme vastaukset, niin tulevaisuuskin selviää siinä samalla.

Urheilua pitää johtaa myös kentällä eikä vain kansliasta käsin.

Jo pitkään eläkkeellä ollut tv-urheilutoimittaja Juha Jokinen soitteli ja ehdotti, että nyt olisi saatava Mika Kojonkoski keskustelemaan televisioon maineikkaan ja tuloksellisen urheilujohtaja Jukka Uunilan (93 v.) kanssa. Innostuin ja kysyin Uunilalta lähtisikö hän tähän. Tiesin kyllä vastauksen, ettei hän lähde.

Juttelin myös OK:n ex-puheenjohtaja Roger Talermon kanssa. Hän arveli, etteivät nykyiset olympiajohtajamme ole tarpeeksi läheisissä yhteyksissä suoraan urheilijoiden kanssa. Urheilua pitää johtaa myös kentällä eikä vain kansliasta käsin.

Rion kesäkisoihin Suomi lähetti 54 urheilijaa, jotka osallistuivat 14 lajiin. Vain jo 35-vuotias kuntonyrkkeilyllä lajin aloittanut Mira Potkonen iski yllättäen toiveet tosiksi. Potkonen toi Suomelle sen ainoan pronssimitalin.

Vain muutamalle muullekin kehut. Yleisurheilijoista Kristiina Mäkelä (12,), David Söderberg (8.) sekä Antti Ruuskanen (6.) kisasivat finaaleissa. Purjehduksen tuulet selvitti kunnialla Tuula Tenkanen (5.). Jenna Laukkanenkin oli uinnissa parhaanamme vasta 14:s.

Järki ei voita vaan raha.

Rion kisat herätti muitakin ajatuksia. Onko ylipäätään mielekästä rakentaa joka neljäs vuosi toinen toistaan hienompia ja tosi kalliita suorituspaikkoja, joiden myöhempi käyttö jää varsin vajavaiseksi? Eikö voitaisi keskittää olympiaurheilu vain muutamalle jo valmiille paikkakunnalle?

Kun olympiakisat ovat nykyään suuri bisnes, niin raha ratkaisee. Siis järki ei voita vaan raha. Rio oli myös rampakisojen näyttämö. Doping oli tällä kertaa se este, mikä ei saanut koko olympiaperhettä koolle.

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti. Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.