Lukijaristeily2017

Kolumni

Timo Harakka

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

https://twitter.com/TimoHarakka

”Yksi väärinkäsitys on syytä oikoa” – Timo Harakka: Fiksu valtio selviää maailman myrskyissä

Päätoimittaja Mikko Salmi on arvioinut kahteenkin otteeseen Liike 2020-puheenvuoroani, pääosin myönteisesti. Kiitos keskustelun virittämisestä.

Yksi väärinkäsitys on syytä oikoa. Ohjelmani ei ole osoitettu ay-liikettä vastaan, eikä sitä sellaisena ole edes koettu.

Tiedän, ja saamani palaute vahvistaa, että palkansaajajärjestöissä pohditaan ennakkoluulottomasti samoja digitaalisen maailmantalouden haasteita, joita esitin. Yhteistyö jatkuu.

Tosiseikka ei ole uusi yhdellekään ajattelevalle demarille. Se ei vain istu siihen kellastuneeseen karikatyyriin, jonka jotkut ovat demareista rakentaneet.

Jotkut ovat nuuskivinaan, että vähättelen vientivetoista kasvua. Tyhmä tulkinta, koska korostan, että Suomen on pärjättävä kovassa globaalissa kilpailussa. Totean monin esimerkein, että vientimenestys ei ratkaise työttömyyden ongelmaa.

Tosiseikka ei ole uusi yhdellekään ajattelevalle demarille. Se ei vain istu siihen kellastuneeseen karikatyyriin, jonka jotkut ovat demareista rakentaneet.

Monia mietityttää ajatelmani, että työ ei ole arvo. Vapaus, tasa-arvo ja solidaarisuus ovat arvoja, mutta työ on resurssi.

Syvästi kunnioittamani Lauri Ihalainen todistaa toisaalla tässä lehdessä että työ on ”enemmän kuin resurssi”. Olen täysin samaa mieltä.

Työn merkitys ihmiselle on valtava. Se on ihmisen tärkein tapa kiinnittyä yhteisöönsä ja osallistua yhteiskuntaan. Se antaa elämään sisältöä ja tarkoitusta.

Mutta tarkalleen ottaen työ vain mahdollistaa nuo varsinaiset arvot. Vapaus toteuttaa itseään ja auttaa muita; tasa-arvoinen oikeus osallistua ja kokea arvostusta; solidaarinen yhteistoiminta muiden kanssa.

Resurssi ei siis ole ”vain” resurssi.

Yhden työn yhteiskunta on mennyttä: harva jää eläkkeelle työstä, jossa aloitti.

Myös perhe on mittaamattoman arvokas resurssi. Mutta emme hyväksyisi yhteiskuntaa, joka sulkisi perheettömän ulkopuolelleen.

Juuri työn korvaamattoman merkityksen takia käytin vaivaa pohtiakseni, mitä tehdä tilanteessa, jossa yhä harvemmasta työstä maksetaan markkinoiden ehdoilla riittävää palkkaa.

On siis tärkeää erottaa työ ja palkkatyö.

Salmi kirjoittaa, että työ on ”tulevaisuudessakin ihmisarvon, omanarvontunnon ja merkityksen keskeisin määre”. Tarkoittaako tämä, että työttömän kuuluu kokea itsensä arvottomaksi ja merkityksettömäksi?

Yhteiskunnan normi ei voi olla teollisen ajan kokoaikainen, pysyvä työpaikka. Yhden työn yhteiskunta on mennyttä: harva jää eläkkeelle työstä, jossa aloitti.

Tulevaisuuden normi on liikkuva työllisyys: työstä toiseen, alalta toiselle, paikkakunnalta toiselle – milloin palkalla, milloin yrittäjätulolla, milloin yhteiskunnan tuella.

Itse asiassa ratkaisu on työn kunnianpalautus.

Voimme taistella teollisen mallin puolesta. Se on kunniakasta, joskin vaarana on että ajetaan yhä harvempien etuja, eikä ymmärretä yhä useamman todellisuutta.

Vaihtoehto ei suinkaan ole antautuminen kapitalismin tahdolle.

Itse asiassa ratkaisu on työn kunnianpalautus. Jokaista autetaan elättämään itseään ja perhettään entistä epävarmemmassa maailmassa. Ketään ei jätetä osattomaksi – ei myöskään syrjäytymään kammariinsa pikkuruisella perustulolla.

Tähän tarvitaan fiksun valtion ja dynaamisten markkinoiden työnjako, jota kirjoituksessani hahmottelen. Se ei ole ”sinisilmäinen uskomus”, kuten Salmi sanoo.

Se on ainoa mahdollisuus.

https://twitter.com/TimoHarakka Timo Harakka

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Kolumni

Pertti Paasio

Kirjoittaja on ministeri ja sosialidemokraattinen vaikuttaja.

SDP:n julkikuvaa marginalisoidaan – ”Sosialidemokraatteja ei noissa yhteyksissä nähdä”

Vaalikevät on tuonut julkisuuteen hämmästyttävän suuren joukon sosialidemokratian tilan ja tilanteen tuntijoita, omia ja oudompia. Suosittu suositus varoittaa puoluetta omaksumasta jatkuvaa ”ei-puolueen” roolia. Näillä varoituksilla annetaan ymmärtää SDP:n ajautuneen yhteistyökyvyttömyyden tilaan, jossa kaikille ja kaikkeen vastataan aina vain ”ei”. Enemmittä pohdinnoitta jätetään kuitenkin, mitä kysytään ja kuka kysyy.

Sosialidemokraattisten puolueiden luonteeseen, niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa, kuuluu toimia kysymysten asettajan, niin kuin oppineet sanovat, agendan rakentajan asemassa. Ei suomalaisenkaan sosialidemokratian päätehtävänä voi olla hankkia kannatusta ja vastauksia muiden tekemiin kysymyksiin. Kuunnella kuitenkin aina kannattaa. Vai mitä?

Vaalitulokseen vaikuttaa aina jossain määrin, usein olennaisestikin puolueen yleinen kuva kansalaisten keskuudessa. Tätä kuvaa muotoillaan ueassakin pajassa, milloin missäkin tarkoituksessa. Muotoilijoina ovat poliittiset toimijat, media, politiikan tutkijat ja monet muut.

Menetelmä on turvallinen. Siitä ei oikein voi protestoidakaan. Tuloksena on vain säälivä hymy.

Sosialidemokratian roolia ja yleistä kuvaa maan, varsinkin median taholla näyttää vähitellen muodostuneen jonkinlainen marginalisaatio, reunailmiö.

Poliittisen julkisuuden mittareilla mitattuna SDP:n yleinen kuva ei ulotu puolueen yleisen merkityksen tasolle juuri missään asiassa.

Sosialidemokraattisen puolueen julkikuvaan ei katsota kuuluvan erityisosaamista, ei ainakaan niin paljon, etteikö jollakulla muulla puolueella olisi sitä enemmän. Eri aloja käsittelevät televisio-ohjelmat tarjoavat tälle teorialle hyvän esimerkin, useitakin.

Taannoin TV2 lähetti keskusteluohjelman, illan mittaisen, jossa käsiteltiin mm. työllisyyttä ja perhepolitiikkaa, SDP:n leipälajeja kumpikin. Keskustelijoina oli edustajia mm. poliittista puolueista, ei kuitenkaan SDP:stä. Menetelmä on turvallinen. Siitä ei oikein voi protestoidakaan. Tuloksena on vain säälivä hymy. Kampanjasuunnittelijoiden on kuitenkin syytä ottaa ilmiö huomioon.

Jos vaikkapa televisio-ohjelmissa käsitellään ideologioita esimerkiksi vasemmisto-oikeisto -akselilla, vasemmistoa edustaa aina vasemmistoliiton ja vastaavasti oikeistoa kokoomuksen edustaja. Sosialidemokraatteja ei noissa yhteyksissä nähdä. Asiantuntemusta sosialidemokraattien puolella on enemmän, mutta ei auta.

Ympäristöpoliittisessa julkisuudessa vihreille on annettu jonkinlainen virallisluonteinen asiantuntijarooli ja -asema. Sosialidemokraattien avainasema ympäristönsuojelussa jää aina mainitsematta, vaikka jo 1969 puoluekokouksessa hyväksyttiin Suomen ensimmäinen ympäristöpoliittinen ohjelma.

Ympäristöministeriön perustaminen toteutui sosialidemokraattien ja ennen kaikkea Matti Ahteen henkilökohtaisen osaamisen vuoksi. Näitä tosiasioita ei näe tai kuule korostettavan näiden aikojen poliittisissa mittelöissä.

Vihreille on kasaantunut erityinen asiantuntijavirkamiesrooli useissa merkittävissä poliittisissa kysymyksissä, esimerkkeinä mainittakoon Soininvaara, Haavisto, Kasvi, Tynkkynen jne. Paljon muitakin voisi mainita. Heidän asiantuntemustaan ei voi kiistää, mutta ei voi poliittistakaan roolia. Tällaisen roolin vihreät ottavat tietysti vastaan.

Voidaan puhua myöhästyneestä kaaoksesta.

Kuntavaalien tulokseen vaikutti varmaan suurimpanakin kokonaisuutena kaikkien aikojen ongelmakimppu. Vaikutti nimenomaan sillä, että se ei ehtinyt mahtipontisia julistuksia ja huutokilpailua lukuunottamatta ratkaisuvaiheeseen. Kyseessä on tietenkin sote. Kansalaisten kannalta se oli varmaan hyvä, julkisuuden ja todellisuuden kannalta ei niinkään.

Voidaan puhua myöhästyneestä kaaoksesta. Kyseessähän on prosessi, jossa viedään kunnilta  päätösvaltaa, omaisuutta ja rahaa ennennäkemättömissä määrin. Rahat viedään maakunnille, joille tulee mm. toimeenpanotehtäviä. Maakuntia ei tosin ole olemassa. Tulevat kyllä. Kyseessähän on keskustan pyhä asia, vuosikymmeniä tavoiteltu.

Muutama pikkuasia on vielä ratkaisematta, kunhan ensin ratkaistaan, miten tehdään jättiläismäinen organisaatiouudistus, jonka prosessi ei maksa mitään. Pääministerin jatko-opinnot perustuslaista ja sen merkityksestä vienevät oman aikansa nekin.

Termit sellaiset kuin ”pakkoyhtiöittäminen” tulevat tutummiksi soten myötä. Kysessä on kokoomuksen harjoitus teemasta ”vaaleissa valittujen päättäjien ensimmäinen ja ainoa tehtävä lopettaa omat tehtävät”. Tämä puolestaan on vuosikymmeninen kokoomuksen haave.

Pertti Paasio

Kirjoittaja on ministeri ja sosialidemokraattinen vaikuttaja.

Kolumni

Liisa Jaakonsaari

Kirjoittaja on europarlamentaarikko.

Suomi ei enää halua olla pelkkä kokousten hovimestaripalveluja tarjoava maa

Arktinen politikka on ollut pitkään ”salainen” harrastukseni niin kansanedustajana kuin nyt viime vuosina Euroopan parlamentissa. Olen toista kautta ryhmäni esittelijä arktista politiikkaa koskevissa kysymyksissä.

Sanon ”salainen” siksi,  että arktinen politiikka ei ole herättänyt laajempaa kiinnostusta, mutta nyt tilanne on hieman toinen – erityisesti Suomessa, kun Suomi on Arktisen neuvoston puheenjohtajamaa.

Hienoa olisi, jos Suomessa pidettäisiin kaikkien aikojen ensimmäinen arktinen huippukokous ja vieraaksemme saapuisivat Venäjän presidentti Vladimir Putin ja Yhdysvaltain presidentti Donald Trump.

Olen kuitenkin presidentti Sauli Niinistön kanssa samaa mieltä siitä, ettei ”turhia” kokouksia kannata järjestää. Tuloksia pitää tulla. Eikä Suomikaan enää halua olla pelkkä kokousten hovimestaripalveluja tarjoava maa, vaan esityslistan tekijä ja tasa-arvoinen päättäjä muiden päättäjien joukossa.

Kokouksia, diplomatiaa ja dialogia tarvitaan kuitenkin erityisesti nyt, kun kansainvälisen jännityksen kiristyminen ja voimapolitiikka uhkaa yhteisiin pelisääntöihin perustuvaa maailmanjärjestystä.

”Salainen” harrastukseni – arktinen politiikka.

EU:n kannattaa välttää kaikkitietävän opettajan roolia ylipäätään, mutta erityisesti arktisessa politiikassa. Suhteita  Yhdysvaltoihin, Kanadaan ja Norjaan pitää vaalia,  puhumattakaan Venäjästä, joka on ollut rakentava voima arktisessa politiikassa.

Yhteistyötä Venäjän kanssa pitää vaalia siellä missä se toimii. Työ Venäjän kanssa arktisissa kysymyksissä onkin ollut hedelmällistä, sillä se kokee itsensä tasa-arvoiseksi kumppaniksi. Venäjä haluaa olla esityslistan tekijä eikä vain valmiin agendan hyväksyjä, mitä roolia EU on liian usein Venäjälle tarjonnut.

Suomi  on ollut EU:n pohjoisen ulottuvuuden kantava voima. Se ei ole ollut paljon otsikoissa, mutta tulokset ovat sitäkin konkreettisempia. Nyt kasvava  globaali kiinnostus aluetta kohtaan on Suomelle arvokas asia.

Tavoitteiden tulee olla kunnianhimoisia. Voisiko nykyinen päättäjäsukupolvi olla todellakin olla ensimmäinen, joka  luonnonvaroja hyödyntäessä ottaa huomioon luonnon, alueella asuvan väestön ja alkuperäiskansat.

Liisa Jaakonsaari

Kirjoittaja on europarlamentaarikko.

Kolumni

Pentti Salmi

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

Pentti Salmi: Taikuria tarvitaan vielä, tervetuloa takaisin Teemu

Siitä on kohta jo kolme vuotta kun Teemu Rannikko pelasi viimeksi maaottelun Susijengin paidassa. Sehän tapahtui MM-kisoissa Bilbaossa Uutta-Seelantia vastaan.

Sen jälkeen Suomen peliälykkäin koripalloilija on pakertanut vain seuratasolla, josta viime viikonvaihteessa palkkiona Suomen mestaruus ja valinta finaalien MVP:ksi.

Kun nyt päävalmentaja Henkka Dettmann on julkistanut 34 pelaajan ehdokasringin tuleviin suurkilpailuihin, niin sieltähän löytyy taas taikurin nimi.

Joten tervetuloa takaisin, Teemu.

Tietysti somessa maailmanparantajat antavat syyskuussa 37 vuotta täyttävälle Rannikolle jo nyt huutia, ettei jalka muka enää riitä kansainvälisissä karkeloissa. Kuitenkin tälläkin kaudella ketarat riittivät Euroopan kentillä vallan mainiosti mestareiden liigassa, josta tehokkuutta osoittavat 12,6 pisteen ja 6,9 passin keskiarvot.

Onneksi kukaan ei sentään kyseenalaista Teemun pelinjohtoa, mikä mielestäni on tämän pallopelin merkittävin taiteenlaji. Rannikon tapaista johtajaa tarvitaan siis Helsingissä elo-syyskuun vaihteen EM-koriksessa. Siinä on samanlaista karismaa, mitä Jorma Pilkevaara toi maajoukkueeseen 50 vuotta sitten.

Silloinhan Euroopan mestaruudesta kisattiin edellisen kerran Helsingissä ja ”Pilkku” valittiin kisojen ykkösviisikkoon. Kukaan toinen suomalainen miespelaajahan ei tätä kunniaa ole vuosien saatossa arvokisoissa saanut.

Lätkähuuma saa kiittää voittokulustaan nimenomaan joka niemeen ja notkelmaan nousseiden jäähallien lobbareita.

Rannikon johtamana Joensuun Kataja vei siis odotetusti Suomen mestaruuden. Eihän se mikään yllätys ollut, joukkueen pelaajamateriaali oli yksinkertaisesti muita parempi. Salo käpristeli vastaan ja pelasi seurahistoriansa parasta korista, mutta paremmilleenhan ei pitkässä juoksussa voi mitään.

Kun Vilppaan joukkueenjohtaja Keijo Poutiainen keskiviikkona palkittiin pitkäaikaisesta ja ansiokkaasta seuratyöstään Koripalloliiton juhlagaalassa Heikki Tuomala –plaketilla niin finaalitappio oli jo unohtunut ja hopea maistui sittenkin maukkaalta. Hopea ei ollutkaan häpeä, vaan se oli voitettu mitali.

Korisliiga keräsi tällä kaudella ensi kertaa yli tuhannen katsojan keskiarvon matsia kohden, mikä tietysti osoittaa kiinnostuksen kasvua. Valitettavasti pelihallitilanne on onneton, meillä on pelipaikkoina ”puolapuuhalleja”, jotka eivät ole katsojille enää nykypäivää. Se karkottaa satunnaisia kävijöitä, lajifriikithän menevät sen sijaan vaikka millaiseen murjuun.

Mistähän löytyisivät sellaiset puolestapuhujat, jotka saisivat palloiluhalli-idean iskostettua päättäjien arvomaailmaan? Tosiasiahan on se, että lätkähuuma saa kiittää voittokulustaan nimenomaan joka niemeen ja notkelmaan nousseiden jäähallien lobbareita.

Pentti Salmi

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

Kolumni

Maarit Feldt-Ranta

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja ja puolueen varapuheenjohtaja.

Sipilän valitsema tyylilaji sopii huonosti demokraattiseen järjestelmäämme

Meneillään oleva vaalikausi on minulle neljäs, jonka aikana olen saanut olla eri tehtävissä valtakunnanpolitiikassa.

Puolueena me sosialidemokraatit olemme näiden neljäntoista vuoden aikana olleet vuoron perään hallituksessa, oppositiossa, hallituksessa ja nyt oppositiossa. Aika moni ajattelee, että vain hallituksesta käsin voi vaikuttaa asioihin ja että oppositiossa oltaessa vain odotetaan hallitukseen pääsyä ja ollaan turhautuneita. Viimeistään meneillään oleva oppositiokautemme osoittaa, ettei tämä pidä paikkaansa. Kun maassa on riittävän huono ja osaamaton hallitus, voi maata palvella myös oppositiosta käsin.

Pääministeri Juha Sipilän kaksi vuotta sitten valitsema tyylilaji on osoittautunut demokraattiseen järjestelmäämme huonosti sopivaksi. Kiire ja yritys johtaa yhteiskuntaa kuin yritystä on johtanut siihen, että hallitus on kerta toisen jälkeen joutunut perumaan ja muuttamaan päätöksiään.

Hallitus on parissa vuodessa perunut yhteensä 20 päätöstä tai lakiesitystä. Tämä on paljon, koska normaalisti hallitusten esitykset menevät läpi lähes poikkeuksetta. Hosumisen ja mutkien oikomisen lisäksi hallituksen kompurointi on johtunut siitä, ettei pääministeri eivätkä kaikki muutkaan ministerit ymmärrä hallinnon, työmarkkinoiden tai sosiaaliturvan toimintaperiaatteita riittävästi.

Oppositio on toiminut tällä vaalikaudella myös asiantuntijayhteisöjen äänenä.

Ehkä kuuluisimmat päätösten perumiset ovat eläkkeensaajien asumistuki, työelämän pakkolait, veteraanien indeksileikkaukset sekä moottoripyörä- ja venevero. Kaikki nämä ja muut perutut päätökset on haudattu tai korjattu opposition ja muun kansalaisyhteiskunnan aktiivisen toiminnan ja yhteistyön seurauksena. Oppositio on toiminut tällä vaalikaudella myös asiantuntijayhteisöjen äänenä.

On motivoivaa ja tärkeää lähteä liikkeelle joka aamu puolustamaan suomalaisia ja suomalaista yhteiskuntaa maan hallitukselta. Meidän tehtävämme on läpivalaista hallituksen esitykset ja osoittaa niissä olevat heikkoudet.

Tämän kevään ja kesän historiallisesti tärkeä tehtävämme on huolehtia, että sote-uudistus etenee niin, ettei hallituksen yhtiöittämis- ja bisnesintoilu johda sosiaali- ja terveyspalveluiden totaaliseen kaaokseen. Jos tästä ei löydä motivaatiota oppositiopolitiikkaan, niin mistä!

Maarit Feldt-Ranta

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja ja puolueen varapuheenjohtaja.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Urheiluväkikin hiljentyi – sivistyksen ja sydämen merkki

Suomen jääkiekkomaajoukkue pelasi surunauhat käsivarsissaan. Joensuun Kataja ja Salon Vilpas viettivät ennen ottelua hiljaisen hetken presidentti Mauno Koiviston elämäntyön muistoksi.

Hienot eleet urheiluväeltä lentopalloikonin Manun muiston kunnioittamiseksi.

Urheiluväellä on sivistystä. Ja sydäntä.

Tappara voittaisi maajoukkueemme mikäli kohtaisivat.

Aikoinaan Kanada lähetti NHL:n seurajoukkueita maiden välisiin MM-lätkäkisoihin hyvällä menestyksellä. Taustana se, että yhteenkouliintuneet pelaajat osaavat tehtävänsä paremmin kuin eri puolilta kootut huippuyksilöt.

Tämä ajatus tuli mieleen, kun Suomi rämpii ja alittaa itsensä nyt käytävissä Pariisin ja Kölnin mittelöissä. Olen muuten sitä mieltä, että Tappara voittaisi maajoukkueemme mikäli kohtaisivat.

Lauri Marjamäki menestyi seurajoukkueen Oulun Kärpät luotsina mainiosti, mutta nyt hän ei ole osannut koota pelaavaa yhdistelmää.

Maajoukkueemme vääntää kaukalon kulmissa, kun terhakkuus ja tarmo tulisi purkaa ennen kaikkea maalivahdin edessä molemmissa päissä. Sekä Patrik Laineen esittämissä tulisissa kuteissa.

Miksi muuten ei enää kaikille huipuillemme olekaan kunnia-asia pukea ylleen leijonanuttu?

Rahastako se kiikastaa? Onko miljonääreille tarjottu liian pientä palkkaa?

On tässä tekemistä Antti Ruuskasella ja Tero Pitkämäellä.

Mersun ja Ferrarin välillä käydään rajua kuninkuuskamppailua formuloissa. Barcelonassa Lewis Hamilton palasi voittokantaan ja Sebastian Vettel jäi kakkoseksi. Samalla Mersu ohitti Ferrarin.

Ajajien kisassa niin Hamiltonilla kuin Vettelilläkin on kaksi osakilpailuvoittoa ja Valtteri Bottaksella yksi. Valitettavasti Barcelonassa niin Bottas (moottorivika) kuin Kimi Räikkönenkin (kolarointi) joutuivat keskeyttämään. Kärkitilanne nyt: Vettel 104, Hamilton 98, Bottas 63 ja Räikkönen 49 pistettä.

Osakisoja on vielä jäljellä 15. Seuraava Monaco.

Saksan keihäsmiehet ovat ottaneet valtikan haltuunsa, kun Timanttiliiga pyörii huimin tuloksin: Thomas Röhler 93,90, Andreas Hofmann 88,79, Lars Hamann 86,71 ja Johannes Vetter 83,39. Kaikki saaksalaisia.

On tässä tekemistä Antti Ruuskasella ja Tero Pitkämäellä. Muitahan kv-karkeloihin ei meillä olekaan tällä erää.

Toivomme, että kompassin neula löytää pikapikaa rastit.

Toissaperjantaina vaasalainen tutkija kertoi suomalaisesta piilokorruptiosta. Esimerkkeinä hän mainitsi hyvä veli -korruption, jolloin kaveria suositaan.

Samana iltana OK:n puheenjohtaja Timo Ritakallio kertoi nimittäneensä  olympiakomitean uudeksi toimitusjohtajaksi vanhan suunnistuskaverinsa Mikko Salosen yllätysnimenä.

Niin tai näin, mitä kaveruuden vaikutukseen tulee, niin Suomen huippu-urheilua ja koko kansan liikuttamista johtavat nyt suunnistajaexpertit.

Toivomme, että kompassin neula löytää pikapikaa rastit ja tulosta syntyy.

Tähän uskomme ja luotamme odottavaisin mielin.

Jalkapallossa pyörivän Veikkausliigan voittajaksi on povattu HJK:ta jälleen kerran. Hieman samaan tapaan kuin ennen euroviisujen alkua Suomeakin ykköseksi.

On kuitenkin lajin kannalta ollut hyvä, että yllätyksiä on mahtunut matkaan. Viime vuoden mestari Maarianhamina on jo kontannut. Samoin ikisuosikki HJK. Eikä toissavuoden mestarilla Seinäjoellakaan pulla paistu uunissa odotetusti.

Tampereen Ilves Jarkko Wissin luotsaamana tuntuu vahvalta. Ja häntäpään joukkueet ovat Kemi ja Jyväskylä. Liiga on sinällään mielenkiintoinen, mutta missä yleisö? Tämä katsojien kato näyttää olevan ikuisuuskysymys aina siihen asti kunnes saamme kunnon jalkapallostadioneja ja kansainvälisiä osaajia á la Jari Litmanen ja Sami Hyypiä.

Jo 1940-luvulla Helsingin Työväen Uimarit julkaisi kerhoilloissaan Mustikkamaalla hauskaksi koettua seuralehteään Pore. Se tiivisti jäsenkuntaa monipuolisesti. Eritoten uintisaavutusten edistäjänä. Niinpä HTU olikin pari kertaa 1960-luvulla Suomen paras uintiseura. Pore ilmestyi silloin jo painettuna muutaman sadan kappaleena.

Suomen Uimaliitto alkoi puolestaan julkaista 1950-luvusta alkaen Uinti-lehteä. Aviisi on säännöllisesti ilmestyneenä ollut luettu varsinkin uintiperheiden keskuudessa hyvin toimitettuna.

Mutta mikään ilo ei ole iäti kestävää. Uimaliitto on ilmoittanut, että lehden ilmestyminen päättyy tämän vuoden lopulla, mikä on ikävä uutinen. Yleisestikin ottaen on ollut ilahduttavaa, että eri lajiliitot ovat julkaisseet lehtiään lajinsa tiedottamiseksi.

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Keskustelua aiheesta