tuntematonsotilas
kaisaniemi
Juhannustupla

”Ymmärrettiin, että olin suurin piirtein menossa nylkemään vastustajia” – Lipposen Koivisto-muistelot: Lainattu sanonta osoitti median sivistymättömyyden

Kuva: Jari Soini
Paavo Lipponen sanoo, että hänestä tuskin olisi tullut kansanedustajaa ja pääministeriä ilman Koiviston koulua.

Takavuosina pääministeri Paavo Lipponen (sd.) närkästyi eduskunnassa oppositiolle ja totesi kuuluisat sanansa ”nahkurin orsilla tavataan”.

– Kun minä käytin näitä sanontoja, joita Mauno Koivisto käytti, saattoi käydä huonosti, Lipponen hymyilee.

Nahkurin orsilla tavataan oli nimenomaan presidentti Koiviston käyttämä sanonta. Lipponen toimi pääministeri Koiviston sihteerinä vuosina 1979–1982.

– Kun Koivisto sanoi nahkurin orsilla, se kuulosti siltä kuin hän olisi sanonut nahkurin horsilla tavataan, lieneekö sanonta turkulaista alkuperää.

– Hän tarkoitti ja minä tarkoitin samalla tavalla sitä, että tätä menoa meidän kaikkien nahkat roikkuvat tuolla nahkurin orrella. Sitä juuri tarkoitin, mutta sehän ymmärrettiin niin, että minä suurin piirtein olin menossa nylkemään vastustajiani. Jollakin tavalla se edustaa sivistyksen puutetta, ettei mediassakaan ymmärretty, mitä sanonta tarkoittaa. Sokia Reettakin näkee sen -sanonta taas oli minun saksan opettajaltani.

– Koivisto oli näissä sanonnoissa ihan omaa luokkaansa. Hänen sivistyksenä oli laajaa, Lipponen sanoo.

Väyrysen historiallinen arvostelukyvyttömyys.

Lipponen muistelee päätyneensä pääministerin sihteeriksi Kalevi Sorsan (sd.) ja Koiviston keskusteltua, kuka olisi sopiva henkilö.

– Olin ollut liian pitkään SDP:n puoluetoimistossa eri tehtävissä ja olin itsekin hakeutumassa johonkin muuhun suuntaan. Se oli onnenpotku. Hienoa aikaa. Tunsin kyllä, että historian lehti kääntyi.

– Minä tein muistiinpanot myös jokseenkin kaikesta, mitä Koivisto sanoi kulissien takana joko kahden kesken tai erilaisissa palavereissa.

Aika, jona Lipponen oli Koiviston sihteerinä tai ”Vara-Manuna”, oli suoranainen jännitysnäytelmä. Kansansuosikkia yritettiin ajaa pois pääministerin paikalta ja heikentää tämän mahdollisuutta päästä presidentiksi.

Koivistoa ei saatu lähtemään Kekkosen tahdosta huolimatta. Parlamentarismin nimeen vannonut Koivisto ilmoitti, että epäluottamuslauseen olisi tultava eduskunnalta.

– Olihan se sellaista menoa, että siinä sosialidemokraattienkin usko välillä petti. Koivisto vaan vei asiaa eteenpäin vähän kuin väsyttämällä, hivuttamalla ja taitavasti kriisinpoikasesta toiseen, junaili sen tilanteen.

Lipponen kertaa, miten varsinainen peli lähti siitä, että Urho Kekkosen lähipiiri eli K-linja yritti kampittaa Koiviston. Ulkoministeri Paavo Väyrynen (kesk.) oli isossa roolissa.

– Väyrysen peli nimenomaan silloin kun presidentti oli sairastunut, oli uhkapeliä. Sen hän hävisi ja osoitti historiallista arvostelukyvyttömyyttä siinä tilanteessa.

– Koivisto ei provosoitunut, hän käytti ne mahdollisuudet tai valtaoikeudet hyväkseen, jotka pääministerillä oli. Hän toimi hyvin nopeasti ja määrätietoisesti tilanteessa yhden viikonvaihteen aikana. Kun häntä pidettiin jahkailijana, siinä tuli tour de force eli voimannäyttö.

Koivisto pysyi hallituksensa johdossa ja lopulta hänestä tuli Kekkosen seuraaja.

Sodassa ilman sotaintoa.

Paljon on puhuttu parlamentarismin vahvistumisen olleen Koiviston aikana merkittävässä roolissa. Presidentin valtaoikeuksia karsittiin ja Suomesta tuli parlamentaarinen demokratia sanan varsinaisessa merkityksessä.

Lipponen katsookin, että Koivisto-muistoissa on noussut esiin oikeita asioita. Presidentin sotakokemuksia olisi tosin voinut tuoda julki enemmänkin. Koivisto on kirjoittanut niistä itsekin. Lipposen mukaan niitä kannattaisi jokaisen lukea. Hän nostaa ne liki Tuntemattoman sotilaan rinnalle.

– Koivisto kuvaa asiat niin kuin ne olivat, miten kauheata sota on ja mihin tilanteisiin siellä voi joutua. Siinä on tiettyä nöyrää asennetta katastrofia kohtaan, jossa kuitenkin piti olla mukana – ei pienintäkään sotaintoa.

Talvisodassa Koivisto toimi vapaaehtoisena kotirintamalla. Jatkosodassa hän taisteli muun muassa legendaarisen Lauri Törnin jääkärikomppaniassa.

Lipposen mukaan Koivisto puhui sodasta vähän. Vuodelta 1968 hän muistaa erään pohjoismaisen sosialidemokraattisen turvallisuuspoliittisen työryhmän kokoukseen, jossa Koivisto kuitenkin avautui. Kokous pidettiin Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen. Miehitys järkytti ja pani puhumaan sodasta.

– Hän oli hyvin vakavalla mielellä. Hän kertoi linjojen takaisista kokemuksistaan. Hän puhui, miten sieltä tultiin takaisin ja hänellä oli seitsemän kivääriä kannettavanaan, kun kaikki eivät jaksaneet enää – varmasti se oma pikakivääri yhtenä niistä. Se oli vaikuttava puheenvuoro.

Uhoamattoman vahva itsetunto.

Paavo Lipponen nostaa Mauno Koivistosta esiin myös tämän määrätietoisuuden ja valtavan asioiden hallinnan. Koivisto ei kuitenkaan tehnyt osaamisestaan numeroa.

Mauno Koivisto 11/1987.

– Politiikassa yhdenlainen virhe on se, että yrittää joka paikassa osoittaa erinomaisuuttaan ja tietäväisyyttään. Hänellä ei ollut siihen tarvetta. Hänellä oli millään tavalla uhoamaton itsetunto.

Lipponen kertoo Koiviston sisäisestä maailmasta myös sen, että presidentti oli harras kristitty. Tämä näkyi esimerkiksi Koiviston puheissa, joissa saattoi olla monille huomaamattomiksikin jääneitä Raamattu-sitaatteja.

– Mutta hän ei millään tavalla lyönyt sillä asialla rintoihin, käyttääkseni itsekin Raamatun sanontaa. Ehkä hän kävi sitten sellaista kamppailua koko ajan uskonsa kanssa – mutta emme me näistä puhuneet, Lipponen sanoo.

Esimiehenä Koivisto ei ollut pomottelija, vaikkakin vaativa.

– Piti olla kaikki valmiina ja ajoissa. Jos siitä lipsahti, kyllä hän sitten sen osoitti. Mutta hän luotti.

Pääministerin sihteerinä Lipposen tehtävä oli muun muassa tehdä Koivistolle puheita.

– Kun ensi kerran tein hänelle talouspoliittisen puheen, se jännitti. Kun hän sitten hyväksyi sen, oli vähän niin kuin olisi päässyt laudatur-tentistä.

Vaikka Koivisto ja Lipponen olivat harvakseltaan yhteydessä presidenttivuosien jälkeen, Lipponen kuvaa luottamuksen vallinneen heidän välillään.

– Olimme ystäviä, hän luotti minuun. Toisaalta hän suhtautui kaikkiin politiikassa mukana oleviin, että mihinkähän tuo nyt pyrkii ja pyrkiikö hän nyt omaa etuaan ajamaan. Aivan tervettä suhtautumista.

Muutos suhtautumisessa Neuvostoliittoon.

Koivisto valittiin vuoden 1982 presidentinvaaleissa presidentiksi. Lipponen luonnehtii Kalevi Sorsan osoittaneen suuruutensa, kun tämä asettui vaaleissa Koiviston taakse. Lipponen itse valittiin ensi kertaa kansanedustajaksi vuonna 1983. Koivistoa kunnioitettiin suuresti eduskunnassa.

Ulkopoliittisesti Koivisto eteni Urho Kekkosen linjalla.

– Aivan oikein korostetaan sitä, että Koiviston linja oli jatkuvuus Suomen ulkopolitiikassa suhteessa Neuvostoliittoon.

Tosin Lipponen huomauttaa Sorsan neljännen hallituksen (1983–1987) ulkopoliittisen osion johdannon myös muuttuneen.

– Sen mukaan, yksinkertaistaen, kaikki Suomen ulkopoliitiikka ei johdu eikä perustu YYA-sopimukseen, vaan siinä oli selvä tärkeysjärjestys, jossa lähdettiin liikkeelle Suomen kansallisten etujen pohjalta. Minä olin tätä ajatusta tarjoamassa jo 1979 Koiviston hallitukselle, mutta silloin SKDL torjui sen eikä Koivisto halunnut tehdä siitä mitään numeroa, mikä oli viisasta.

Myös tietynlainen muutos siis tapahtui presidenttikauden alussa suhtautumisessa Neuvostoliittoon.

– Koivisto suuresti kunnioitti naapuria niin kuin pitää, mutta oli enemmän ikään kuin silmien tasalla, sellainen tunne minullakin oli suhteessa naapuriimme. Nyt kun mietin sitä vaihetta, se valtajärjestelmä ja naapurin puuttuminen Suomen sisäisiin asioihin ja peliin nimenomaan K-linjan kanssa, oli lopullisesti ohi. Niin siinä oli päässyt käymään, että Kekkosen ympärille oli syntynyt valtarakennelma, jossa oli epäterveitä piirteitä.

Kun Lipponen 1979 oli arvostellut ennen Koiviston hallituksen pystyttämistä Kekkosen ympärille kehittynyttä valtaa, hän sai Sorsan kautta myllyterveiset Tamminiemestä.

– Minä kunnioitin Kekkosta, mutta se vallan monopoli, joka silloin oli luotu ja K-linjan osuus siinä – ja siihen oli elinkeinoelämä kytkeytynyt – piti purkaa. Ennen 1982 presidentinvaaleja vuodenvaihteessa keskustan johdosta peloteltiin, että polkupyörätkin sosialisoidaan, jos sosialisti tulee presidentiksi ja elinkeinoelmän pamput julkaisivat Koiviston vastaiset klausuulit, joissa peloteltiin sosialismilla, mikä oli historiallinen möhläys elinkeinoelämältä.

Koivisto oli Suomen ensimmäinen vasemmistolainen presidentti.

”Varmaankin Koiviston ja minun näkemykseni poikkesivat.”

Lipponen pitää hyvänä kysymyksenä sitä, mistä Koiviston vahva parlamentarismin painotus alun perin kumpusi.

– Sosialidemokraatithan perinteisesti, historiallisesti perustivat enemmistöparlamentarismiin ja eduskunnan vahvaan asemaan, myös suhteessa presidentti-instituutioon, hän pohtii.

– Onneksi Suomi ei mennyt sellaiseen presidentti-instituutioon kuin Baltian maissa, joissa luotiin autoritaarinen järjestelmä ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Baltian maissa presidenteillä oli sellaisia valtaoikeuksia, joita meillä ei missään tapauksessa olisi hyväksytty, esimerkiksi suora määräysvalta poliisivoimiin tai muutoin hallintoon.

Kekkosen kauden jäljiltä oli jäänyt vahva tarve vahvistaa eduskunnan asemaa. Näin Koivisto siis tekikin.

Tosin myöhemmin oman 1994 päättyneen presidenttikautensa jälkeen Koivisto katsoi myös, että presidentin valtaa riisuttiin sittemmin jo liikaakin. Eduskunta päätti antaa pääministerille johdon EU-asioissa.

– Varmaankin Koiviston ja minun näkemykseni poikkesivat. Hän olisi halunut säilyttää vahvemman aseman presidentillä kuin mikä oli lopputulos, pääministerinä vuodesta 1995 palvellut Lipponen toteaa.

Myös EU:n suhteen Koivisto eteni varovaisesti. Lipponen oli EU:n kannalla jo ennen Koivistoa ja myös perusteli tälle näkemyksiään.

– Hän ei pitänyt siitä. Silloin kun Koivisto päätöksen teki, että haetaan jäsenyyttä, ja pani prosessin liikkeelle, silloin niitä perusteluja hänellä jo oli. Olen sitä mieltä, että toimintani oli perusteltua, mutta niin oli myöskin Koiviston toiminta. Hänellä oli kaikki viisaus, missä tahdissa mennään, minun roolini puolestaan oli esitttää perustelut ja valmistaa mielipidettä kyllä-linjalle, Lipponen sanoo.

Koivisto on kertonut, että häntä jäi harmittamaan, että Suomen EY-jäsenyys toteutui vasta maaliskuun 1. päivän iltana, kun hän oli juuri päivällä luovuttanut tasavallan presidenttiyden Martti Ahtisaarelle.

”Minuahan pilkattiin, että seuraan Saksaa ja Kohlia.”

Myöhemmin Lipposen pääministerikausilla Koivisto oli kriittinen suhteessa Suomen EU-politiikkaan ja karsasti liiallista lännettymistä.

– Meidän piti käyttää se tilaisuus, joka tarjoutui jäsenyydessä mennä niin syvälle yhteistyöhön kuin voidaan, koska sillä tavoin me parhaiten omia etuja ajamme, Lipponen toteaa.

– Minuahan pilkattiin, että seuraan Saksaa ja Kohlia. Seuraavassa osassa muistelmiani kerron, mitä kaikkea sillä saatiin aikaan, että meillä oli läheiset suhteet Saksaan. En usko, että Koivisto tästä asiasta eri mieltä oli. Yksi hyvä syy tiiviiseen Saksa-yhteyteen oli, että Saksa kuitenkin ymmärsi Venäjää samaan tapaan kuin Suomi, monia muita maita paremmin.

Lipponen oli omalla pääministerikaudellaan vaikuttamassa myös Baltian maiden EU-jäsenyyteen johtaneiden neuvotteluiden liikkeellelähtöön. Viro tuli laajentumiskierroksella ensimmäiseen neuvotteluryhmään. Lipponen toteaa toimineensa Baltian maiden EU-jäsenyyden puolesta.

– Keskustelin tästä liittokansleri Helmut Kohlin kanssa kahden kesken ja sanoin, että emme voi jättää Baltian maita epävarmuuteen, ikään kuin limboon idän ja lännen väliin. Jos Viro on neuvotteluissa, silloin kaksi muutakin tietävät, että ne pääsevät jäseniksi. Ei ollut lainkaan itsestäänselvää, että Baltian maat tulisivat EU:hun, epäilyksiä oli Saksassakin.

Viro liittyi keskeisesti myös presidentti Koiviston presidenttiyteen 1990-luvun taitteessa. Vaikka Suomesta ohjattiin runsaasti taloudellista hyvää itsenäistymään pyrkivälle Virolle, virallisesti Gorbatshovin uudistuspolitiikkaa tukenut Koivisto pidätteli julkista tukeaan Viron itsenäistymiselle.

Lipponen pitää kohtuuttomana Koiviston arvostelua Viron itsenäistymisasiassa vallinneen herkän ulkopoliittisen tilanteen vuoksi.

– Baltian maat ovat olleet joissakin vaiheissa hyvin herkkiä reagoimaan, ylireagoimaan asioihin. Minäkin jouduin sen kokemaan, kun Latvia ja Liettua Ruotsin säestyksellä protestoivat sitä vastaan, että he eivät päässeet EU-neuvotteluissa ensimmäiseen neuvotteluryhmään.

– Kun vain viisi maata valittiin, ei siihen millään olisi mahtunut kolmea Baltian maata. Viro osallistuminen ryhmään oli jo takuu siitä, että Venäjä-kortilla ei pelata.

– Tänä päivänä luulen, että ymmärretään myös, että Koivisto halusi omassa Viron kysymyksessään tiettyä jatkuvuutta ja hänelle Venäjän sisäinen vakaus oli kysymys, jonka hän katsoi, että jos se pettää, seuraukset voivat olla vakavat.

Viro julistautui uudelleen itsenäiseksi 20.8.1991. Baltian maista tuli EU:n jäseniä vuonna 2004.

”Se on kyllä todellista jälkiviisautta.”

Lipponen oli kahden hallituksensa pääministeri vuosina 1995–2003. Koivisto ja hän tapasivat silloin tällöin. Ulkopolitiikasta saattoi tulla pääministerille palautetta.

– Olihan hän kriittinen, mutta minä noudatin kyllä jatkuvuutta ja Suomen pitkäaikaista linjaa muun muassa siinä suhteessa, että torjuin Yhdysvaltojen ehdotuksen siitä, että me ryhtyisimme Itämeren aluuella ikään kuin takuuvaltioksi sotilaallisesti Baltian maille.

Kyseisen esityksen teki silloinen USA:n varaulkoministeri Strobe Talbott, kun Lipponen oli tapaamassa Washingtonissa USA:n varapresidenttiä Al Gorea.

Mauno Koivisto on aina ollut Suomen Nato-jäsenyyttä vastaan.

Lipponen palaa myös oman pääministerikautensa vuosiin ennen 2000-luvun taitetta. Suomi oli juuri tullut EU:n jäseneksi, EMU- ja eurokysymys olivat ratkottavana ja maassa vallitsi erittäin vaikea taloustilanne.

– Kun tänä päivänä monet ovat sitä mieltä, että Suomen olisi pitänyt silloin lähteä liittymään Natoon, se on kyllä todellista jälkiviisautta. Siihen kaikkieen vielä Nato-jäsenyys kuormaan, niin se olisi puhtaasti poliittisestikin ollut aivan mahdoton ajatus.

– Jotkut näkevät, että siinä oli ikkuna, kun Venäjä oli heikko. Olisi ollut virhe ajatella, että siinä olisimme ryhtyneet operoimaan. Meidän piti huolehtia, että EU:n ja Venäjän välille rakennetaan mahdollisimman hyvät suhteet, siinä me teimme töitä. Asiat olivat tärkeysjärjestyksessä niin kuin pitikin. Naton jäsenyyden hakeminen ei kertakaikkiaan olisi mahtunut siihen tilanteeseen. Jokainen, joka on politiikassa vähääkään ollut, ymmärtää, kuinka paljon haastetta voi kerralla ottaa.

– En todellakaan ollutkaan sitä mieltä, että meidän olisi pitänyt lähteä aivan uuteen turvallisuuspoliittiseen asentoon. Kysyin kyllä, mitä vikaa Natossa, mutta se oli tarkoitettu meidän ulkopoliittisille besserwissereillemme, joille värin tunnustaminen oli tärkeämpää kuin perustelut.

Lipponen summaa asioiden menneen lopulta hyvin. Baltian maat liittyivät Natoon vuonna 2009.

– Presidentti Halonen lausui selkeästi, että se vakautti Itämeren tilannetta. Siinä mielessä asiat menivät meidän Suomen näkökulmasta oikealla tavalla.

”Ei ollut oikeastaan hidas.”

Paavo Lipponen katsoo saaneensa Mauno Koiviston sihteerinä korvaamatonta oppia omalle pääministerinuralleen.

– Koivisto antoi mallin. Minusta ei olisi varmaan tullutkaan kansanedustajaa ja pääministeriä ilman Koiviston koulua. En unohda myöskään Kalevi Sorsan roolia, mutta Koiviston hallituksen aikana pääsin sisälle.

– Koivistolta opin ennen kaikkea sen, että pitää keskittyä oleellisiin asioihin.

Kuten Koivisto, myös Lipponen antoi hallituksissaan ministereille tilaa toimia itsenäisesti. Niin hän kuin Koivisto olivat myös aina valmiita keskustelemaan ministereitten kanssa.

Koivistoa on sanottu fundeeraajaksi. Paavo Lipponen taasen sanoi aikanaan: ”Voin olla hidaspuheinen, mutta niin oli Mooseskin”.

– Tietyllä tavalla tietysti, minua pidettiin hitaana. Koivisto ei ollut oikeastaan hidas.

Sipilä: ”Ei ole helppo päätös, kun on niin monta ehdokasta” – EU-virastojen uusista sijoituspaikoista tulee kova vääntö

Kuva: Lehtikuva-AFP
Pääministeri Juha Sipilä osallistuu EU-huippukokoukseen Brysselissä.

EU-maat aikovat äänestää marraskuussa siitä, mihin maahan EU:n lääkevirasto ja pankkiviranomainen sijoitetaan.

Britannia isännöi tällä hetkellä kahta EU-virastoa, lääkevirastoa ja pankkiviranomaista, jotka sijoitetaan muihin maihin brexitin myötä.

Jäsenmaat sopivat myöhään torstai-iltana siitä, miten päätös uudelleensijoittamisesta tehdään.

Lähes kaikki EU-maat tavoittelevat virastoja itselleen, Suomi mukaan luettuna, ja taistelusta on tulossa kova.

Jäsenmaiden pitää jättää hakemuksensa heinäkuun loppuun mennessä.

Komissiolla on joukko periaatteita, joiden avulla se arvioi hakemuksia. Kriteerinä on muun muassa mahdollisuus käynnistää viraston toiminta samana päivänä, kun Britannian ero astuu voimaan.

Viraston toimitilojen pitää myös sijaita hyvien kulkuyhteyksien päässä, kaupungissa pitää olla riittävästi majoitustilaa, kouluja viraston työntekijöiden lapsille ja työllistymismahdollisuuksia puolisoille. Komissio ei kuitenkaan tee päätöstä, vaan tarjoaa vain vertailutietoa päätöksenteon tueksi.

Yleisten asioiden neuvosto äänestää kaupungeista marraskuussa.

Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) kertoi kokouksen päätyttyä, että prosessista päätettiin lopulta muutamassa minuutissa, vaikka aiemmin viikolla sopu näytti epävarmalta.

Sipilä uskoo, että Helsinki pärjäisi kriteerien perusteella hyvin.

– Ei ole helppo päätös, kun on niin monta ehdokasta, Sipilä kuitenkin enteili.

Anniina Luotonen–STT

Berner tarjosi miljoonaa euroa uutistoimintaan – ottajaa ei kuitenkaan taida löytyä

Kuva: Lehtikuva / Martti Kainulainen
Liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner (kesk.).

Hallitus on esittänyt lisäbudjetissa miljoonan euron tukea yleisen edun TV-kanavien uutis- ja ajankohtaistoiminnan tukemiseksi.

Myös median innovaatiotuen jäljelle jäävää rahaa kohdennettaisiin uudelleen. Sitäkin voitaisiin käyttää yleisen edun TV-kanavien uutis- ja ajankohtaistoiminnan tukemiseen. Näillä näkymin tätä rahaa ei ole kuitenkaan jäämässä jäljelle.

– Rahaa on tarjolla miljoona ensi vuodelle, liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner (kesk.) summaa.

– Ajatus on ollut se, että sitä voi hakea, jos on 25 % omaa toimituksellista tuotantoa, päätoimittaja ja tv-kanavan kautta jaettavaa uutista, Berner muistelee ulkomuistista ehtoja.

– Yleisen edun kanavan mukainen paikka edellyttää kanavana myös, että olet valmis tekstittämään ja valmis koko maata peittävään jakeluun, hän lisää.

Suomessa on kannettu huolta kaupallisten TV-kanavien uutis- ja ajankohtaistoiminnan puolesta. Ajat ovat olleet kovia ja toiminta on supistunut.

”Sehän jää Maikkarille arvioitavaksi.”

Kaupallisen television uutistoiminnan rahoitusta ja tulevaisuutta arvoinut työryhmä ehdotti, että valtio tukisi kaupallista tv-uutistoimintaa kolmivuotisella tukiohjelmalla. Tuki olisi kahdeksan miljoonaa euroa vuodessa. Nyt siis tarjolla on kuitenkin vain miljoona vuodessa.

Ministeri Anne Bernerin käsitys on se, että tällä hetkellä yksikään kanava ei ole kiinnostunut yleisen edun kanavan hausta. Ei siis välttämättä edes MTV.

– Sehän jää Maikkarille arvioitavaksi, riittääkö se miljoona vuodessa, jotta he olisivat kiinnostuneita hakemaan yleisen edun kanavan paikkaa. En minä osaa vastata sitä Maikkarin puolesta, että ovatko he valmiita, koska nyt loppujen lopuksihan me puhumme kuitenkin hyvin erilaisesta rahamäärästä kuin alun perin oli ajateltu. Kyllä he varmaan ovat kiinnostuneita, mutta nythän se raha vain on erilainen, Berner sanoo.

Hän pohtii myös, voisiko joku muu toimija, uusi tai vanha olla kiinnostunut turvaamaan Ylen rinnalla TV:n uutistoiminnan monimuotoisuutta.

– Kysymyshän on myöskin se, että voidaanko tällä vielä houkutella ketään. Joku uusi toimija tai sanotaan, että voiko Sanoma olla kiinnostunut kasvattamaan jonkin verran televisiouutisointia Nelosen kautta vaiko ei.

”Turvataan moniarvoinen tai edes pariarvoinen mahdollisuus.”

Media-alan ja graafisen teollisuuden yritysten edunvalvontajärjestö Medialiitto on kritisoinut, että olisi puolueellista, jos vain MTV saisi valtiolta kaavailtua tukea.

– Meidän intressihän ei ole mikään muu kuin se, että turvataan moniarvoinen tai edes pariarvoinen mahdollisuus saada uutisia, Berner sanoo.

Pariarvoisella hän viittaa Ylen ja MTV:n tv-uutistuotantoon.

Suomessa on yhä ihmisiä, joiden uutishankinta on vain TV:n varassa.

– Nyt me emme ole vielä ehkä siinä tilanteessa, että voisimme ajatella, että television kautta saatavat uutiset keskittyisivät vain Ylelle. Meidän haaste on se, että meillä ei tällä hetkellä kukaan hae yleisen edun kanavan paikkaa. Meillä on yleisen edun kanavana vain Yle.

Koska on ihmisten tiedonsaannin monipuolisuudesta, viime kädessä puhutaan myös kansalaisten demokraattisista oikeuksista.

Ministeri muistuttaa, mistä ajatus kaupallisen TV-uutistoiminnan tukemisesta lähti liikkeelle: Ylen parlamentaarinen työryhmä kirjasi rapottiinsa, että ministeriön tulee selvittää, onko kaupallisilla tv-uutisilla mahdollisuus säilyä tulevaisuudessa yhtenä jakelukanavana Suomessa.

MTV: ”Emme vielä tiedä.”

Mitä varsinaiset toimijat ajattelevat tuesta ja yleisen edun kanavan hausta?

– Odotamme vielä tarkempaa tietoa mahdollisesta tuesta sekä tuen ehdoista, ennen päätöstämme. Jos tuen ehdot ovat realistiset, niin olemme valmiita tukea hakemaan, MTV:n toimitusjohtaja Jarkko Nordlund sanoo.

– Lähtökohtaisesti on hienoa ja arvostettavaa, että laadukas uutistoiminta nähdään tärkeänä myös Suomessa, muiden pohjoismaiden tavoin.

Näyttääkö siltä, että tuen ehdoista voisi tulla realistiset ja millaiset olisivat realistiset ehdot?

– Emme tiedä vielä. Toivomme siis näin ja odotamme tarkempia ehtoja, Nordlund vastaa.

Nelonen: ”Tukea ei voida myöntää vain yhdelle toimijalle.”

Nelonen ei ole vallitsevassa tilanteessa hakemassa yleisen edun kanavan statusta.

– Yhdelle toimijalle suuntautuva tuki on näkemyksemme mukaan kuitenkin kestämätön ratkaisu. Jos sen sijaan kotimaista uutis- ja ajankohtaistoimintaa halutaan tukea jakelutieriippumattomasti ja kuluttajakäyttäytymistä mukaillen, niin asia on kannatettava, Nelonen Median liiketoimintajohtaja Kari Laakso sanoo.

Jos häntä hieman tulkkaa, kyse on siitä, että vain MTV:n tukeminen ei olisi tasapuolista ja muutakin kuin TV:n uutistoimintaa voisi tukea.

– Tukea ei voida myöntää vain yhdelle toimijalle, eikä kertaluonteinen tuki edistä kotimaista uutistuotantoa mitenkään. Ei myöskään ole mitään takeita, ettei uutistuki lopulta kanavoidu viihdesisältöjen puolelle. Kaupallista uutistoiminta pitäisi tarkastella kokonaisuutena, eikä tukea yksipuolisesti esimerkiksi vanhemman kohderyhmän lineaarikanavan uutisia, hän jatkaa.

– Näkemykseni mukaan kotimaisen audiovisuaalisen tuotannon turvaaminen on isompi kysymys ja sitä kannattaisi lähestyä kokonaisvaltaisemmin, Laakso muotoilee.

Professori puolueloikkareista: Tulevaisuus yleensä kehno – Edes Soini ei voi taata menestystä

Kuva: Lehtikuva / Antti Aimo-Koivisto
Äänestyskäyttäytymistä pitkään tutkinut professori Heikki Paloheimo kertoo, ettei uuteen puolueeseen loikannut valovoimainen johtajakaan aina kykene pelastamaan loikkareita kehnolta tulevaisuudelta. Timo Soini kuuluu itsekin loikkareihin.

 

– Loikkareiden tulevaisuus on puoluehajaannuksissa yleensä huono, muistuttaa professori Heikki Paloheimo tuoreessa Facebook-päivityksessään.

– SDP:n puoluehajaannuksessa 1950-luvun lopulla puolueesta eronnut oppositio sai vuoden 1962 eduskuntavaaleissa eduskuntaan vain kaksi kansanedustajaa. Kun SMP hajosi vuoden 1972 eduskuntavaalien jälkeen, loikkarit (SKYP) saivat seuraavissa eduskuntavaaleissa eduskuntaan vain yhden kansanedustajan, Paloheimo sanoo.

– Edes se, että puoluehajaannuksessa loikkareiden joukossa on puolueen valovoimainen johtaja, ei takaa loikkaripuolueelle menestystä. Itävallassa Jörg Haiderin johtama maahanmuuttovastainen ja EU-kriittinen Vapauspuolue (FPÖ) nousi vuoden 1999 vaaleissa maansa toiseksi suurimmaksi puolueeksi ja pääsi hallitukseen.

– Vaikka puolueen kannatus seuraavissa vaaleissa putosi alle puolueen edellisistä vaaleista, puolue jatkoi hallituksessa vielä seuraavalla vaalikaudella. Sitten puolue hajosi, kun sen sisälle kasvoi ja nousi enemmistöksi vielä Haiderin linjaa radikaalimmin kansallismielinen ryhmittymä.

– Siinä vaiheessa Jörg Haider ja moni muu FPÖ:n johtoon kuulunut henkilö perusti uuden puolueen, Itävallan tulevaisuuden allianssi (BZÖ). Se ei kuitenkaan vaaleissa menestynyt yhtä hyvin kuin FPÖ. Vuoden 2013 kansallisneuvoston vaaleissa BZÖ ei saanut kansanedustuslaitokseen enää yhtään kansanedustajaa, Paloheimo muistuttaa.

Helsingin Sanomien tänään julkaisemassa kannatusmittauksessa Uusi vaihtoehto sai vähän suuremman ja perussuomalaiset vähän pienemmän kannatuksen YLE:n mittaukseen verrattuna. Siinäkin Uuden vaihtoehdon kannatus jäi kuitenkin Perussuomalaisten kannatusta pienemmäksi. Tästä ei voida kuitenkaan päätellä, että halla-aholaisten suosio on suurempi kuin soinilaisten, niin kuin Helsingin Sanomat painetun lehden otsikossaan väittää, Paloheimo kommentoi.

Kommentti: Missä vaiheessa sunnuntaina, Juha Sipilä? – hallituskriisin ratkaisun yksityiskohdat hämärän peitossa

Kuva: Lehtikuva / Antti Aimo-Koivisto

Juha Sipilän (kesk.) uuden hallituksen syntyminen, korjataan Sipilän hallituksen jatkaminen, oli prosessi, joka jättää paljon poliittisten päiväkirjojen, muistelmien ja historiakirjojen selvitettäväksi. Prosessi ei ollut kaunis. Demokratian kannalta voi tietysti nähdä hyvääkin, että poliittinen peli tulee läpinäkyväksi, mutta kansalaisten demokraattiseen osallistumiseen vaikutus lienee miinusmerkkinen.

Moni asia on yhä selvittämättä. Kuka oli keskeinen vaikuttaja Uusi vaihtoehto -eduskuntaryhmän syntymisessä? Milloin ryhmän synty tiedettiin? Mitä kukin poliittinen toimija tai asiantuntija ajatteli hallituksen hajottamisesta tai jatkamisesta? Miten keskusta ja kokoomus taipuivat siihen, että nyt jo yhden jäsenen loikan jälkeen 19 kansanedustajalla revitään hallituksessa viisi ministerin paikkaa?

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö tuli julki Kainuun Sanomissa aprikoiden, että pääministeri Juha Sipilä olisi voinut kaikesta huolimatta jättää hallituksen eronpyynnön. ”Taisin olla vähän sitäkin mieltä”, Niinistö sanoitti pehmeästi sivallustaan. Tätä valtiosääntöasiantuntijoiden kanssa rupatellut Sipilä ei siis kuitenkaan tehnyt. Hallitus jatkoi.

Oli asiantuntijoita, jotka olivat toistakin mieltä. Yleisen oikeustieteen professori Panu Minkkinen lausui STT:lle 13.6., ettei hallitusta voi enää hyvällä tahdollakaan pitää samana kuin aiemmin. Valtiotieteen professori Göran Djupsund katsoi TT:n haastattelussa, että hallituksen legitimiteetti on kyseenalainen, koska ministerit eivät edusta enää puoluetta, josta heidät valittiin hallitukseen.

Kriisikokoksen paikka.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on myös se, että Sipilä sanoi eduskunnan täysistunnossa tiedonannossaan hallituksen parlamentaarisen pohjan muuttumisesta seuraavasti: ”Mutta että syntyisi uusi ryhmä ja vielä näin iso ryhmä, niin tällaista keskustelua ei ole käyty. Sellaisesta en ole kuullut mitään ennen tuota viikonloppua. Sunnuntai-iltana kuulin ensimmäisen kerran jotakin mietintää olevan, maanantaina, sen jälkeen kun päätös tehtiin, että arvoeromme on kasvanut liian suureksi, nuo vaihtoehdosta keskustelut alkoivat voimistua.”

Sipilän esikunnasta on vahvistettu STT:lle, että pääministeri keskusteli valtiosääntöoikeuden emeritusprofessori Mikael Hidénin ja oikeusministeriön asiantuntijoiden kanssa sunnuntaina. Hidénin mukaan Sipilän kanssa selvitettiin käytännössä vain toteutuneen kaltaista hallitusvaihtoehtoa.

– Minun tehtäväni ei ollut silloin ja ei ole nyt jälkeenpäin yrittää miettiä, mikä keskustelun tarkoitus oli. Se oli kyselyä yhden mahdollisuuden varalta, Hidén sanoi STT:lle.

Demokraatti yritti kysyä niin Hidéniltä kuin Sipilältä, mihin aikaan sunnuntaina keskustelut käytiin. Ei vastausta. Jos Sipilä kuuli sunnuntai-iltana ”jotain mietintää isosta ja vielä näin isosta ryhmästä”, hänen on täytynyt tarttua oljenkorteen nopeasti ja suurella tarmolla.

Tänään tämä oljenkorsi on sen varassa, ettei Jussi Halla-aho onnistu puhumaan Kike Elomaan lisäksi juuri muita sinisiä takaisin perussuomalaisiin. Jos onnistuu, Suomi 100 -vuosi jatkuu entistä levottomampana.

Jos voi arvata, Sinisen tulevaisuuden juhannuslomille lähtö saattaa myöhästyä jonkin verran. Se on kriisikokouksen paikka, rivit on saatava suoriksi. RKP:n ja KD:n kansanedustajat sen sijaan ovat jo junassa kohti pohjoista.

Keskustelua aiheesta

Kaikkonen: Yle-verosta oikeudenmukainen ratkaisu

Kuva: Lehtikuva / Martti Kainulainen

Noin 400 000 pienituloisimmalta suomalaiselta poistuu Yle-vero kokonaan. Pienituloisimpien suomalaisten verot pienenevät ratkaisun seurauksena noin 70 – 143 euroa vuodessa.

Vastaavasti Yle-vero nousee noin 20 euroa vuodessa niillä suomalaisilla, joiden vuositulot ylittävät 20 000 euroa. Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Kaikkonen pitää ratkaisua oikeudenmukaisena.

– Esitän Keskustan eduskuntaryhmän puolesta kiitoksen siitä, että kaikkien puolueiden kesken päästiin ratkaisuun, vaikka se ei ollut helpon työn tulos, Kaikkonen sanoo.

– On tärkeää, että parannuksia heikompiosaisten tilanteeseen jatketaan, mikäli se talouden puitteissa suinkin on mahdollista, hän jatkaa.