Vuorokauden kestäneessä merkillisessä tapahtumaketjussa sahattiin ristiin ja rastiin pohjoista Eurooppaa ilman kovinkaan selkeää suunnitelmaa.

Filmatisointinsa pohjana elokuva käyttää toimittaja Lauri Puintilan kirjaa, jota laatija itse tarjosi Solar Filmsille, monen yleisönsuosikin takana olevalle tuotantoyhtiölle.

Aikeet osuivat yksiin aiheesta jo muutenkin kiinnostuneiden ohjaajan ja näyttelijä Kari Hietalahden kanssa, joka tekee Lamminpartaana uransa ensimmäisen pääosasuorituksen pitkässä elokuvassa. Pahimmat koomiset maneerinsa hylkäävä tulkki on Kaapparin (2013) ehdottomasti vahvin lenkki, sillä muutoin tositapausta käytetään vain halpojen naurujen keppihevosena.

Ylipäänsä voi kysyä, onko elokuvan aiheessa lainkaan yleisempää merkityspintaa, ja jos on, huomauttaa, että se haaskataan. Kaappari kun ei ole edes jalon aatteen harhauttama soturi tai systeemin oravanpyörässä katkeroitunut kostaja, sillä teon motiiviksi tarjotaan vain rahapulaa. Enemmän syntyy kuva ahdistuneesta, huonoa itsetuntoa potevasta ja sivuraiteelle syöksyneestä nobodysta.

Ikävä kyllä näitä kaljakuppiloissa menetettyjä mahdollisuuksiaan ja suuria suunnitelmiaan tilittäviä nahjuksia riittää jokaiseen niemeen ja nokkaan ilman, että heidän ympärilleen on syytä pystyttää hukkakauraa säälittävästi viljelevää farssia.

Pahojen poikien (2003) ja Matin (2006) isä Mäkelä on viihteellisissä vääristelyissä vailla vertaa kotimaisessa nykyelokuvassa, joka ei hänestä ole vielä tarpeeksi täynnä kaupallista hapatusta. Niinpä tapahtumatkin raijataan syyskuulta mukamas pitkäperjantaihin parin kikkelivitsin tarpeessa. Ja koska säälittävä vanhuus naurattaa, seniili Kekkonenkin pyllähtää persuksilleen.

Itseoppinut ohjaaja rakentaa ulkoista miljöötä mukiinmenevästi, mutta on kelvoton kertoja ja tunnelman tiivistäjä. Karikatyyreille perustuvasta puskahuumorista ei jää mitään käteen.