Juhlaesityksenä on Tanssin talossa kolmen eri sukupolven koreografien teosten ilta Wild is the Wind.

Vaikka esitykset toisaalta ovat hyvinkin erilaisia, on niissä myös yhteisiä tekijöitä, yllättävästi myös liikkeellisesti. Tämä tekee illasta taiteellisen kokonaisuuden, eikä vain kolmen teoksen yhteisesitystä.

Kukin koreografi käsittelee teoksessaan eri tavoin ihmisyyttä ja ihmisten suhdetta toisiinsa, mutta myös ympäristöön. Kaikissa kolmessa teoksessa on pohjalla hyvinkin syvällisiä ja vakaviakin teemoja, mutta niitä ei käsitellä ahdistuneesti, eikä niitä pusketa provosoivasti läpi.

Liikkeellisesti yhdistävän tekijän löysin käsien käytöstä. Jokaisessa esityksessä käsien monipuoliset liikkeet korostuivat ja olivat usein jopa samanoloisia, vaikka teosten liikekieli muuten pohjautui aivan eri liikasanastoihin.

GARDEN-teoksen näyttämöä hallitsee jättikokoisten mustien ilmapallojen rykelmä, joka välillä pienentää tanssitilaa laskeutumalla alemmas ja noustessaan taas hitaasti ylöspäin antaa niin tanssijoille kuin liikkeelle enemmän tilaa hengittää.

Näkymä on yhtä aikaa kaunis ja mykistävä.

Minulle näkymä vaikuttaa siltä kuin kaikki tapahtuisi maaperässä mullan alla. Sitä tukevat myös Mikki Kuntun valot, jotka muodostuvat lähes yksinomaan matalalta kummaltakin sivulta tulevista valokiiloista. Vain silloin tällöin yksittäinen (auringon?) säde tunkeutuu pallojoukon läpi kohti maata.

Teoksen tanssijat, tällä kertaa David Scarantino ja Mikko Lampinen, sillä teoksessa on kaksi eri osajakoa, voivat olla ihmisiä tai sitten ei. Eläviä olentoja joka tapauksessa, jotka etsivät niin omaa olemustaan kuin yhteyttä toisiinsa ja yhteistä toimintatapaa.

He sekä ärsyyntyvät toisistaan että hakevat turvaa toistensa läheisyydestä. Lopputulos jää avoimeksi, kuten elämässä yleensäkin.

Niin Scarantino kuin Lampinen ovat läsnä ja tanssivat joka solullaan. Jopa heidän silmänsä tanssivat.

Saarisen liikekieli näyttää yhtä aikaa sattumanvaraiselta ja tarkkaan harkitulta. Siinä on niin voimaa kuin herkkyyttäkin, kovuutta ja pehmeyttä. Siinä ovat mukana Saarisen tanssihistorian erilaiset liiketraditiot ja eri koreografien vaikutteet, mutta omannäköiseksi suodattuneina.

Marko Nybergin luoma musiikillinen äänimaailma on äärimmäisen ilmaisevaa. Se ei muodostu perinteisesti melodioista ja rytmeistä, vaan ennemminkin yksittäisistä äänistä ja soittimista tai hengityksen rahinasta, joista yhdessä muodostuu aivan oma äänellinen maailmankaikkeutensa.

Garden. KUVA GAIA ROCCA

ILLAN ehdoton kruunu oli toisena nähty Carolyn Carsonin Tero Saariselle tekemä sooloteos Room 7.

Carsonilla ja Saarisella on pitkä yhteinen historia, joka alkoi jo vuonna 1991 Carsonin Kansallisbaletille tekemästä teoksesta Maa. Vuosikymmenten kuluessa Carson on tehnyt Saariselle neljä sooloa, joista Room 7 on viimeisin vuodelta 2024.

Teoksen alkaessa musta-asuinen, pitkään valkoiseen paperisesti kahisevaan laahukseen tai hameen puolikkaaseen pukeutunut mies istuu kolmen tuolin ympäröimän pöydän ääressä mietteissään. Ympärillä olevan tilan rajaavat ja myös sulkevat esityksen edetessä eri kokoisiksi huoneiksi lattialla liikkuvat valosuorakaiteet.

Carson on sanonut haluavansa jokaisen tulkitsevan esityksen sisällön omalla tavallaan. Minä näin siinä elämää nähneen miehen, joka kävi läpi historiaansa ja kohtaamiaan ihmisiä. Ja suuri osa tästä tilinteosta tapahtui miehen sisällä, vain osa näkyi liikkeenä ja ilmaisuna.

Vaikka teoksessa oli paljon liikettä, ennen kaikkea erilaisia askelia, perustui esityksen vaikuttavuus ilmaisuun. Ilman sitä kyse olisi ollut vain ulkokohtaisesta säntäilystä. Saarisen intensiivinen ilmaisu loi teokseen syvyyttä ja monitulkintaisuutta sekä antoi jäntevälle tanssille raamit.

René Aubryn sekä Aleksi Aubry-Carsonin teokseen luoma tunnelmallinen musiikki sekä peilasi että ohjasi näyttämötapahtumia.

Wild is the Wind. KUVA JUSTUS HIRVI

EHDOTTOMASTI eniten röyhkeästi pursuilevaa energiaa, häpeilemätöntä asennetta sekä kuritonta leikkimieltä oli Sonya Lindforsin teoksessa Wild is the Wind.

Esitys oli kuin joukko satunnaisia välähdyksiä bileistä, joissa tunnelmat vaihtuivat ja mitä tahansa saattoi tapahtua.

Ei kuitenkaan mitään negatiivista, sillä esityksen kokonaistunnelma oli ehdottoman positiivinen. Vaikka välillä hiukan uhottiinkin, eritysesti yleisölle, oli olennainen asia yhteenkuuluvuus ja yhdessä tekeminen.

Lindforsin teoksille usein tunnusomainen yhteiskunnallisuus oli nytkin läsnä, mutta ei niin suoraviivaisesti. Ennen kaikkea moniäänisyys ja ihmisten erilaisuus näkyivät esiintyjäjoukossa, joka koostui Tero Saarinen Companyn tanssijoista, suomalaisista katutanssijoista sekä ulkomaisista vierailijoista.

Vaikka Lindfors oli merkitty esityksen koreografiksi, uskoisin, että erityisesti soolo-osuudet olivat tanssijoiden omaa käsialaa katutanssikäytännön mukaisesti. Esityksen liikekielen pääpaino oli eri katutanssilajien sanastossa, mutta tanssijoiden erilaiset taustat saivat reippaasti näkyä.

Railakas tanssijaryhmä, Akim Bakhtaoui, Elina Häyrynen, Oskari Kymäläinen, Natasha Lommi, Marlon Moilanen, Axelle Munezero ja Maele Cheza Sabuni, näytti selvästi nauttivan olostaan näyttämöllä.

Tanssi oli rentoa ja tanssijoiden taitavuutta ei korostettu, vaan se häivytettiin kuplivan tanssinilon alle. Oman vinkeän säikeensä kokonasuuteen toi Devina Boughtenin trumpetti varsinkin duetoissa eri tanssijoiden kanssa.

Esitys päättyi Nina Simonen versioon kappaleesta Wild is the Wind. Se oli yhtä aikaa sekä haikea että uskoa muutokseen antava lopetus, sillä alun perin kappale julkaistiin aikana, jolloin mustilla ei ollut yhtäläisiä ihmisoikeuksia.

Tero Saarinen Companyn juhlaohjelma oli vakuuttava näyte siitä, millainen 30-vuotias ryhmä on: taitava, monipuolinen, tärkeitä teemoja teoksissaan käsittelevä ja vahvasti tanssin elinvoimaisuuteen uskova.