John le Carré (s. 1931) on kiinnostava tekijä, joka on erinomaisilla vakoiluaiheisilla romaaneillaan liikkunut jännitys- ja korkeakirjallisuuden välillä.

Esa Mäkijärvi

Le Carré, jonka oikea nimi on David John Moore Cornwell, työskenteli nuorena Ison-Britannian salaisessa palvelussa. Hänen kolmas kirjansa Mies kylmästä (1963) oli niin suuri menestys, että hän pystyi ottamaan lopputilin ja ryhtymään vapaaksi taiteilijaksi.

Le Carré on englantia puhuvassa maailmassa niin arvostettu, että mestarillinen prosaisti Philip Roth kuvaili Carrén Täydellistä vakoojaa (1986) parhaaksi toisen maailmansodan jälkeiseksi teokseksi.  Kehuille on katetta. Le Carré tekee trillereitä, mutta nostaa riman korkeammalle kuin lajityypissä tavallisesti.

Vakoojan perintö on tuotteliaana pysyneen le Carrén 24. romaani. Kokenut kirjailija on hyvässä vedossa, vaikka hänen kynänsä onkin hieman tylsynyt. Monia leCarrén kirjoja on sovitettu elokuviksi. Tämä ei ole ihme ja Vakoojan perintö on sekin kuin tehty filmiksi. Sen runsas dialogi ja vauhdikkaat käänteet eivät aina ole realistisia, mutta toimisivat lähes sellaisenaan valkokankaalla.

Teos kertoo enimmäkseen kylmästä sodasta. Aihe on aikansa elänyt, eikä le Carrélla selvästikään ole kosketusta nykyisiin vakoilupiireihin. Kirja alkaa, kun vanha vakooja Peter Guillam kutsutaan maatilaltaan kuulusteluihin muinaisten tapahtumien takia. Entisen työnantajan uusi päämaja ei tee häneen vaikutusta: ”Ja nyt sen kaiken tilalla on kammottava järkäle. Linnoitus oikein julistaa että Tervetuloa Vakoojamaahan Thamesin varrelle.” (s. 22)

Salaista palvelua kutsutaan romaanissa Sirkukseksi. Hahmoilla on hölmön oloisia peitenimiä, kuten Bunny ja Tulppaani. Le Carré tavoittaa hyvin kylmän sodan aikaisen ja vakoiluun edelleen kuuluvan vainoharhaisen ilmapiirin.

Vakoojan perintö vakuuttaa tuskin kuitenkaan niitä, joita trillerit eivät kiinnosta. Sen proosa on hyvää mutta ei poikkeuksellista.

Euroopan puolesta

Vakoojan perintö kytkeytyy John le Carrén teokseen Mies kylmästä. Edellisessä käydään läpi jälkimmäisen tapahtumia ja viitataan toistuvasti leCarrén varhaisten kirjojen päähahmo George Smileyyn. Smiley oli kyyninen ja ihannoitu sankari, jonka kautta käsiteltiin poliittisia teemoja.

Smiley tekee Vakoojan perinnössä lyhyen esiintymisen, vaikka on jo yli 100-vuotias. Häntä nuoremmalla Guillamilla on englantilaiset ja ranskalaiset juuret. Kansainvälisyys on romaanin keskeinen teema. Le Carré on sanonut, että hänen motiivinsa sen tekemiseen oli äänestys, jossa Iso-Britannia erosi Euroopan unionista. Le Carré uskoo rajat ylittävään yhteistyöhön ja hänen sankarinsa kokevat olevansa ennen kaikkea eurooppalaisia.

Kylmä sota saattaa olla ohi, mutta sen vaikutus tuntuu yhä. Nationalistisiin leireihin jakautuminen ei ole le Carrén mielestä järkevää, mikä tehdäänVakoojan perinnössä selväksi. Trillerin ytimessä on vanhojen muistelu. Arkistojen ja muistojen kaiveleminen ei ole aina jännittävää, mikä on teokselle haitaksi.

Guillam tekee tiliä vaikean menneisyytensä ja ikääntymisensä kanssa. Guillam on muinaisjäänne, vaikka omaakin edistyksellisiä ajatuksia kansainvälisyydestä. Hän on parantumaton viettelijä, jonka paljastetaan maanneen useimpien kohtaamiensa naisten, nuorten ja vanhojen, kanssa. Hän ei ole kuitenkaan mikään James Bond. Le Carrén kirjat eroavat edukseen Ian Flemingin vastaavista, sillä ensimmäisen vakoojat ovat tavallisia pulliaisia, eivät Bondin kaltaisia maailmanmiehiä. Tämä tekee leCarrén teoksista puutteistaan huolimatta parempia ja uskottavampia.

Le Carrén vahvuus on kieli. Hän pystyy yhä luomaan hienoja lauseita. Vakoojan perinnön on suomentanut Tero Valkonen. Jälki on käypää, vaikka ajoittainen puhekielisyys häiritseekin vähän.

Harkittua toistoa

Vakoojan perintö julkaistiin alkukielellä John le Carrén ollessa 85-vuotias. Korkean iän huomioiden kyseessä on kunnioitettava saavutus, jotakin trillerin ja taideromaanin väliltä. Teksti tasapainoilee lattean ja syvällisen välillä: ”Kun joudut vastakkain totuuden kanssa, älä esitä sankaria vaan pakene ja lujaa.” (s. 308)

Päättyneen kylmän sodan lisäksi menetetty imperiumi kummittelee Vakoojan perinnön taustalla. Le Carré tekee Ison-Britannian menneisyydestä kertoja-Guillamin kautta älykkään huomion: ”Vai kärsimmekö me vain siitä perienglantilaisesta taudista, joka synnyttää meissä tarpeen pelata koko maailman laajuisella kentällä, vaikka olemme jo muuttuneet pikkutekijöiksi?” (s. 326)

Tarkimmat tunnistavat Guillamin le Carrén ensimmäisestä teoksesta. Hahmoja ja teemoja kierrätetään, eikä Vakoojan perinnössä ole juuri uutta. Tämä on ymmärrettävää. Le Carré on klassikko, jonka ajattelu on edelleen melko terävää. Vakoojan perinnön julkaiseminen on siksi perusteltua.