Lyhytjänteiseen makuun kaahaava kartanotrilleri jättää keskittymättä kotiapulaisen työhön ja pureutumatta olennaisiin kysymyksiin.

Jukka Sammalisto

Herras- ja palvelusväen suhteesta on tehty varsin pistäviä elokuvia vuosien saatossa.

Tarkkanäköinen Palvelija (1963) aloitti Joseph Loseyn ja Harold Pinterin hedelmällisen yhteistyön. Viileä Ruth Rendell -filmatisointi Kiveen kirjoitettu (1995) oli Claude Chabrolin myöhäiskauden timantti. Niin Luis Buñuelin kuin Jeanne Moreaun huippuhetkiin kuului Kamarineidon päiväkirja (1964).

Listaa voisi jatkaa jo huimaavalta ovimatolta paljon pidemmällekin.

Leimallisestihan kyseessä on ollut varsin eurooppalainen, viime vuosisadan lopulla parhaissa ja purevimmissa valkokangasvoimissaan ollut tematiikka. Yhdysvalloissa palvelusväen ja isäntien väleistä on usein tehty hupaisia ”elämäntapakuvauksia” kuten Godfrey järjestää kaiken (1936) ja Arthur (1981).

Pientä lupaavaa pirskahtelua sisältäneestä Morsiusneidoistaan (2011) yhä parhaiten muistetun, sittemmin laadullisesti vain syvemmälle vajonneen Paul Feigin Kotiapulainen (The Housemaid) vääntää kepeää trillerivaihdetta päälle.

MUKAMAS mysteerinen tarina alkaa työpaikkaesittelyllä. Millie (Sydney Sweeney) hakee kotiapulaiseksi hulppeaan vitivalkoiseen kartanoon.

Vaikka Millie ei tuo heti ilmi omia synkimpiä salaisuuksiaan, ei hänellä muutenkaan ole kovin erottuva ansioluettelo. Sen takia hän ei usko saavansa paikkaa, joten yllätys on suuri, kun käykin tuuri.

Jotain ei ole silti kohdallaan. Millien palkannut matriarkka Nina Winchester (Amanda Seyfried) tuntuu käyvän aivan arvaamattomilla kierroksilla, kun taas isäntä Andrew (Brandon Sklenar) tuntuu täysin tasapainoiselta ihannepuolisolta, joka antaa henkisen tukensa myös Millielle. Asetelmat muuttuvat ja kulissit kaatuvat, ei pikku hiljaa vaan täydellä tohinalla.

Kotiapulainen on nyky-yleisölle suunnattua pölyhiukkasenkevyttä ja töpinänä pienetkin suvannot jätteisiin lakaisevaa kerrontaa, jossa ehostetut henkilöt käyttäytyvät niin räikeän liioitellusti, ettei elokuvaa voi erehtyäkään pitämään minään suurempana kuin omasta ulkokohtaisuudestaan numeroa tekevänä viihteenä.

Tavassaan olla puuttumatta popmusiikin paukkeessa tarkemmin hierarkkisiin tekijöihin Kotiapulainen on pelkkä piilofantasia täydellisestä elämästä, jossa asutaan tinkimättömän ylellisesti, harrastetaan mainosmaista seksiä ja vietetään iltaa parhaissa ravintoloissa ja teattereissa.

Yhtä viihteelliset ”ongelmat” johdetaan tietysti muodikkaasti toksisen mielen sisältä, mutta niihin on parempi olla nyt puuttumatta paljastamatta liikaa lähinnä hölmöläisille kirjoitetusta juonesta.

SINÄNSÄ Kotiapulainen tuo muistikuvia 1990-luvun alussa suosittujen ydinperhetrillerien aallosta, mutta se on vähän kuin karamellikääreinen, sisäisestä uskottavuudesta imuroitu versio niistä.

Nykyajan digitaalisessa kuvallisessa ilmeessä korostuu entisestään aineellisen hyvinvoinnin kauneudenhoidollinen pintasilo, johon on hankalaa kytkeä ehtaa psykopatologiaa.

Näyttelijöille ei anneta erityisiä mahdollisuuksia luonnekuviin. Amanda Seyfried osoittaa tosin parissa kohtauksessa omaavansa mahdollisuuksia kehittyä vanhemmilla päivillään Bette Davisin kaltaiseksi kiehtovien hupakkojen tulkiksi.

Vaan on siihen vielä matkaa, ja tällaiseen kehitykseen kaivattaisiin jo valmentavaa tukea ja näkemystä ohjaajalta, joka ei olisi sellainen kulttuurinen ummikko ja dramaturginen tohelo kuin Feig.

Sisällölliseen antiinsa nähden Kotiapulainen on genrensä edustajana hämmentävän pitkä elokuva 131-minuuttisessa kestossaan. Työstä sen katsominen todella käy. Jos vain silmillään voisi kohtauksia siivota…