Ei tulekaan yllätyksenä, että Puhtaassa viiruisessa elämässä tutustutaan Hämeenlinnan lähellä asuvaan väkeen 1910-luvulta noin 1930-luvulle. Maamme merkittäviä vaiheita käydään läpi kronologisesti.

Jalonen pysyy meillä melko harvinaisena kansainvälisen tason prosaistina. Uudessa romaanissa Suomen historiaa ei kaunistella, mutta se näyttäytyy silti traagisuudessaan sympaattisena.

Nuoressa valtiossa kansalaisilla on vaikeuksia ymmärtää toisiaan. Sisällissota, kielitaistelu, raittiusliike ja kyyditykset ovat eräitä ilmenemismuotoja suvaitsemattomuudesta.

Mukana on kaikuja Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta:

”Jumala on polttanut salamillaan ahon ja paahtanut auringolla maan pöllyäväksi lassiksi niin että on ollut helppo aidata kenttä ja kuskata sinne myytäviä hevosia. Kaikessa on selvä järki ja Jumalan tarkoitus, ihmisten halut ja pyrinnöt tulevat kaupan päälle.”

Toisena tyylikeinona dialogia ei aina erillistetä vaikkapa lainausmerkein. Syntyy vaikutelma, että puhujat edustavat kaikkia hämeenlinnalaisia tai laajemmin jopa kaikkia suomalaisia. Harva kykenee itsenäiseen ajatteluun.

Sen sijaan toistellaan kulloinkin muodissa olevia teesejä:

”Minä olen pieni ratas vapauden kellokoneistossa, olen ajatellut marssitahteja kuunnellessani. Olemisesta yhdessä niin valtavan suuressa tulee sisälle hyvä ja vahva olo, se on hieno tunne, ei enää koskaan yksin.”

SÄVY on pääasiassa ymmärtäväinen, kuten Jaloselta on totuttu odottamaan. Keskushahmoiksi nousevat Kalle ja Kerttu, joiden rakkaus ei tunne esimerkiksi karttaviivojen kaltaisia rajoja.

Ympärille muodostuu kuppikuntia vaikkapa valkoisista ja punaisista sekä maaseutulaisista ja kaupunkilaisista. Touhu äityy välillä fanaattiseksi, hötkyilemättömien pitäessä pakettia kasassa.

Yksilöt etsivät paikkaansa ja identiteettiään muun muassa raittiusseuroista ja poliittisista ääriliikkeistä. Tarkoitukset voivat olla hyvät, mutta vauhti kasvaa helposti liian suureksi. Kehnosti käy monille sivussa pysymistä yrittäville tavallisillekin, koska kohtalo muodikkaiden aatteiden ja liikkeiden muodossa heittelee heitäkin kuin kaarnalaivaa virrassa. Lopulta on vaikea olla hyvä.

Toisaalta, taivaankappaleiden asettuessa kohdalleen, elämä tarjoaa yhä uusia mahdollisuuksia. Nahkansa voi luoda, jos huomaa olevansa tarpeeksi sopeutuvainen ja vahva: ”Niin ihminen voi olla yksi ja toinenkin, ei koskaan tiedä, osalla on monta elämää peräjälkeen tai jo päälletysten.”

Otetaan rauhallisesti, Jalonen tuntuu sanovan, ja nautitaan arjesta sotimisen kaltaisten hölmöilyjen sijaan. Mutta toisin kuin Linna klassikoissaan, Jalonen ei yritä ohjelmallisesti ohjailla kansakuntaa moraalisempaan suuntaan, eikä sellainen taitaisi olla enää mahdollistakaan.

Hämeenlinnalaisen toive on maltillisempi: että hyväntahtoiset ja ahkerat perivät maan: ”Työllään ja elämisen järjellä ihminen itsestään jäljen jättää. Se on muuten kaikki mikä kuollessa jää.”

IKÄVÄ kyllä viha on tyypillisesti rakkautta voimakkaampi. Suomen sisällissodan Jalonen esittää viheliäisenä sotkuna, josta hengissä selvinneet traumatisoituvat. Itsesuojelusyistä vaietaan.

Sotakokemuksista tai muustakaan ikävästä ei välitetä puhua – tai jos puhutaan, niin näkökulma tapaa olla poliittisen paatoksen vääristämä.

Paha ei unohdu, ainoastaan painuu syvälle pulpahtaakseen pintaan sopivana hetkenä. Kommunistiksi leimattu Kerttu spekuloi asiaa:

”Tai voisihan käydä myös niin että riita ja kosto aikansa kituaa kunnes kuolee meistä irti. Se vain voi viedä liikaa aikaa ja vaatia ihmisenmieleltä liian paljon. Vihan äkkikasvu käy nopeammin eikä kostoviha vanhastakaan ole haudassa.”

Riitely jatkuu talvisotaan ja sen kansaa yhdistävään ihmeeseen saakka. Puhtaassa viiruisessa elämässä kuvatut ajat ovat toiset ja aatteet outoja, mutta kovin vähän on tarkemmin ajateltuna muuttunut. Esimerkiksi suvaitsemattomuus ei ole kadonnut.

Niinpä Jalosen romaanissa ei pelkästään puida menneisyyttä, vaan myös nykyaikaa, kuten verrokki Mika Waltarikin tahollaan teki.

Historiallisten romaanien perusongelma, jälkiviisaudesta ja mielikuvituksen puutteesta johtuva teennäisyys, ei vaivaa Jalosen tuotantoa. Hän suosii vanhahtavaa kieltä, mutta ei liikaa, eikä hänen kuvittelukyvyssään ole valittamista.

Puhtaan viiruisen elämän kansi on ruma, mutta teksti vakuuttaa. Siksi kriittistä, myynnillistä ja palkinnollista menestystä on jälleen helppo ennustaa.