Marianne Faithfullin (1946-2025) musiikillinen ura ja rajuja käänteitä sisältänyt elämänkaari ovat olleet sellaisia, joista todella on niin laulujen kuin elokuvankin aiheeksi.

Iain Forsythin ja Jane Pollardin käsikirjoittama ja ohjaama pitkä dokumentti Broken English käy läpi Faithfullin elämää ja tekoja sellaisella epäkonventiaalisella ja dramaturgisesti haastavalla tavalla, jonka kohde ansaitseekin. Nyt ei todellakaan tyydytä puhuviin päihin, jotka vuorollaan käyvät kehumassa dokkarin kohdetta – kyllä sellaisiakin kameran edessä piipahtaa – vaan sukelletaan syvemmälle.

ERITYISEN ANSIOKASTA Forsythin ja Pollardin elokuvassa on, että painopiste on nimenomaan musiikillisessa urassa, joka jatkui pitkästi yli 50 vuotta aina tälle vuosikymmenelle asti. Faithfullin henkilöhistoriassahan on usein ylikorostetusti nostettu esiin hänen 1960-luvun vaiheensa ”Rollari-bändärinä” ja erityisesti Mick Jaggerin heilana. Myös niistä ajoista juontunut pitkää kierre kovien huumeiden ja viinan viemänä määritti pitkään koko hänen taiteilijakuvaansa..

Marianne Faithfull vuonna 1965, jolloin hänen debyyttialbuminsa nousi top 20: een sekä Britanniassa että USA:ssa.

1960-70-luvun villit vuodet, Stonesit, opiaatit ja muut huumavaat jutut saavat sijansa Broken English -elokuvassakin, mutta eivät varasta pääosaa.

Faithfull on elokuvassa koko ajan läsnä paitsi menneiltä vuosikymmeniltä kootuissa musiikkitaltioissa ja muussa filmiaineistossa, myös jo liki kasikymppisenä kommentoimassa tässä ja nyt kaikkea sitä, mitä dokumentintekijät hänen eteensä saattavat. Eletyn elämänsä nousuja ja syöksyjä, musiikillisia onnistumisia ja harhalaukauksia, kohtaamaansa fanitusta, aallonpohjavaiheen unohdusta ja jälleenrakentumisensa ajan toisenlaista hyväksyntää.

Vähän alleviivaavan nokkela ratkaisu on, että dokumentin nykyhetken tapahtunamiljöönä on fiktiivinen The Ministry Of Not Forgetting, jonka kaksi työntekijää (heitä näyttelevät George McKay ja Tilda Swinton) muka kuljettavat Faithfullin elämäntarinaa.

BROKEN ENGLISH on oikeutetusti ottanut nimensä Faithfullin sen nimiseltä comeback-albumilta (1979), jonka myötä laulaja huumehelvetistä päästyään aika kirjaimellisesti syntyi uudelleen. Ja ihan uutena myös artistina. Kirkkaasti ja kauniisti laulava koko Britannianpalvoma nuori laululintunen oli nyt historiaa. Raspiksi karheutuneessa äänessä tulisi siitä eteenpäin kuulumaan koko rajusti eletty elämä.

Elokuvannalkupuolen painotus Faithfullin kiihkeissä 1960-luvun vuosissa on ehkä tyypillisempää rockstaran elämäkertakelailua. Aikaa Broken English -albumista eteenpäin kuvatessaan dokumentti muuttuu huomattavasti mielenkiintoisemmaksi, henkilökohtaisemmaksi. Tähän vaikuttaa muun muassa se, että tarjolla on Mariannen kohtaamisia myöhemmän elämänsä musiikillisten yhteistyökumppaniensa kuten tuottaja-säveltäjien Rob ja Warren Ellisin sekä lauluntekijä Ed Harcourtin kanssa. Hyvin väräyttäviä hetkiä elokuvassa koetaan myös, kun Faithfull heittäytyy rakastamansa Kurt Weillin musiikin tulkitsijaksi.

Elokuvan päättää silmät kostuttavasti Faithfullin ja Nick Caven yhteinen sessio. Siinä kuultava komea Misunderstanding jäi viime vuoden tammikuussa kuolleen Faithfullin viimeiseksi tallennetuksi lauluksi.

FORSYTHIN JA POLLARDIN poukkoilevaan, moniaineksiseen kerrontatavan haltuunottaminen ja hyväksyminen vie aikansa. Elokuva tuntuu alkuun vähän kaoottiselta yhdistäessään musiikkiklippejä ja muuta vanhaa aineistoa, Faithfullin presenssiä tässä ja nyt -hetkessä, McKayn ja Swintonin ”virkailijarooleja” sekä eräänlaisia making of -tyyppisiä elementtejä.

Kun tuohon kaikkeen tottuu, Broken English ottaa haltuunsa ja näyttäytyy juuri kohteensa näköisenä. Särmikkäänä, yllätyksellisellisenä ja sielukkaana.