Nykynuoriso ei ole ehkä kuullutkaan Lampelan uran nosteen käynnistäneestä aikansa trendielokuvasta Sairaan kaunis maailma (1997), jonka filtteröidyistä kuvista ja huumekuvauksesta syntyi otsikoita.

Voi olla, että hänen pestinsä Aalto-yliopistossa professorina ja sittemmin Yle Draaman päällikkönä ovat tehneet hänestä monen silmissä enemmän taustavaikuttajan kuin aktiivisen elokuvantekijän, vaikka ohjaaja työsti luottotiiminsä kanssa uusia projekteja purkkiin viime vuosikymmenen lopulle saakka.

Paljolti entisillä eväillä väsätty Don Quijote Barcelonassa (2026) saa nyt ainakin jonkinlaisen kierroksen saleissa, mutta lomakauden keskellä ensi-iltansa saavalle vaatimattomalle pikkufilmille ei oikein osaa povata säällistä markkinarakoa.

Elokuva tekee nopeasti selväksi, että Kukkosen esittämälle suomalaiselle muusikonplantulle maistuu alkoholi muutenkin kuin vain viihdykkeenä, minkä tämän pyörätuolissa istuva vaelluskumppani panee huolestuneena merkille.

Vielä vakavampiin teemoihin teos koettaa pureutua, kun miekkosen kaunopuheisen elämänfilosofoinnin takaa alkaa paljastua mielenterveysongelmia ja katkenneita ihmissuhteita.

KENTIES Lampela on Cervantesin ohella tapaillut Chaplinin klassikoiden kaltaista humaania komediaa kulkureista, joiden lohduttomia oloja ja tielle osuvia vastoinkäymisiä pehmentävät pyyteetön ystävyys ja muiden ihmisten avuliaisuus.

Ratkaisevaksi ongelmaksi koituu sisällön kannalta se, että vakavoituessaan myös luonnekuvien ohkaisuus ja juonen poukkoilevuus nousevat eri tavalla keskiöön. Molempien miesten piirtäminen valttikorttinsa hukanneiksi älyköiksi tekee teoksesta kummallisen herraskaisen.

Aivan liian monta sattumusta ja käännettä jätetään joko kokonaan selvittämättä tai kuitataan ohimennen hutiloiden, jotta katsoja voisi kunnolla hyväksyä tarinanlankojen hyppelyt suuntaan jos toiseen sujuvan kerronnan siitä kärsimättä.

Toisen putoaminen täydeksi hulttioksi ja toisen kohoaminen miltei pyhimykseksi tuntuu asetelman arkisen pohjan näkökulmasta suurin piirtein vanhatestamentilliselta kärjistykseltä.

VISUAALISENA ilmaisijana Lampela ei ole oikein koskaan kyennyt nousemaan tietynlaisen televisiorealismin yläpuolelle edes tuotantonsa kärkiteoksissa Joki (2001) ja Miesten välisiä keskusteluja (2012).

Niistä tai vaikkapa duunarifilmi Eilasta (2003) on kuitenkin löytynyt sellaista karheaa inhimillisyyttä ja yhteiskunnallisuuttakin, että esteettistä latteutta on kyennyt sietämään.

Tällä kertaa sisältö ja tyyli kulkevat käsi kädessä kohti unohduksen yötä, ja puheenvuoro asunnottomien puolesta iskee katukiveen.