Eduskunnan työtavoista vain runko on laissa. Loput ovat kirjoittamattomia sääntöjä ja perinnettä, jota uudet edustajat eivät välttämättä tunne ja jota puhemiehet tulkitsevat kukin omalla tavallaan.

Kun eduskunnan puhemies torstaisin avaa televisioidun kyselytunnin, hän nojaa yllättävän ohueen säädöspohjaan.

Perustuslaki ja eduskunnan työjärjestys määrittelevät vain raamit: työjärjestyksen 25 pykälän mukaan puhemies antaa harkintansa mukaan edustajien ja ministerien käyttää puheenvuoroja, ja kun hän katsoo keskustelun riittävän, hän julistaa sen päättyneeksi.

Sellaiset asiat kuten, kuka kysyy ensin, kuinka kauan yhtä aihetta käsitellään ja milloin hallituspuolue pääsee väliin, ovat perinteen ja puhemiehen harkinnan varassa.

– Kyselytuntien toimintatavat ovat kokonaisuudessaan pitkälti kirjoittamatonta sääntöä. Nykyään käytäntöä on se, että suurin oppositiopuolue esittää ensimmäisen kysymyksen ja sen teeman merkeissä menee puolisenkin tuntia. Aikaisemmin on ollut myös sellaista kulttuuria, että on kyselty laidasta laitaan, ja aiheet ja kysyjät ovat vaihtuneet nopeammin, Vanhanen sanoo.

TÄMÄN VAALIKAUDEN alkupuolella Vanhanen kritisoi puhemies Jussi Halla-ahon (ps.) tapaa johtaa kyselytunteja.

Vanhanen kiinnitti huomiota siihen, että puhemies katkaisi opposition ja ministerin välisen väittelyn antamalla väliin puheenvuoron hallituspuolueen edustajalle.

– Olin huomannut, että se tapahtui monta kertaa. Kun oli käynnissä kiivain väittely tai hiillostus, niin puhemies antoi hallituspuolueen edustajille puheenvuoron, mikä pystyi laukaisemaan jännitteen, rauhoittamaan ja siirtämään huomion johonkin muuhun asiaan, Vanhanen sanoo.

Kiistan ydin on juuri siinä, että sääntö on kirjoittamaton. Kyselytunti on 1960-luvulta periytyvässä perinteessä mielletty ensisijaisesti opposition välineeksi valvoa hallitusta – Vanhasen sanoin sen tehtävä on ”läpivalaista hallituksen aikomuksia”.

JOS KIRJOITTAMATON sääntö synnyttää tulkintakiistoja, eikö ratkaisu olisi kirjoittaa se auki?

Eduskunnan pääsihteerinä vuosina 1992-2015 toiminut Seppo Tiitinen torjuu ajatuksen. Ei myöskään ole ennen kuulumatonta, että puhemiestä moititaan puolueellisuudesta.

– Ei se kirjaaminen auta, koska kyse on koko ajan soveltamisesta. Olivat pykälät mitä tahansa – jos soveltaja viis veisaa niistä, pykälien kirjoitustavalla ei ole niinkään vaikutusta. Kyllä se lähtee valvojien perusajattelusta, Tiitinen sanoo.

Hän muistuttaa, ettei eduskunta suinkaan toimi sääntötyhjiössä.

– Eduskunnalla on aika tarkat pelisäännöt.

Tiitinen viittaa siihen, että pelisääntöjä on sadan vuoden ajan korjattu aina, kun säännösten ja käytännön välille on syntynyt ristiriitaa.

Vaikka valvonta kulminoituu puhemieheen, hän ei toimi yksin. Tiitisen mukaan pääsihteerin ja kanslian virkamiesten tehtävä on tukea puhemiestä, varapuhemiehiä ja puhemiesneuvostoa eduskunnan johtamistyössä.

Käytännössä se tarkoittaa institutionaalisen muistin ylläpitämistä: pääsihteerin on tiedettävä, mitä perustuslaki ja työjärjestys sanovat ja mikä on eduskunnan pitkäaikainen käytäntö, ja tuon tiedon on välityttävä virkakunnalta päät­täjille.

Ratkaisut tekevät kuitenkin puhemiehistön jäsenet, eivät virkamiehet. Tiitinen myöntää joutuneensa toisinaan sanomaan päättäjille suoraan, ettei jokin ehdotus yksinkertaisesti käy.

SUOMEN NYKYINEN, vuonna 2000 voimaan astunut perustuslaki, yhdisti ja korvasi neljä aiempaa erillistä perustuslakia selkeäksi ja yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Yksi näistä neljästä erillisestä perustuslaista oli vuoden 1928 valtiopäiväjärjestys.

Tiitisen mukaan kaikki siinä olleet eduskuntatoimintaa koskevat säännökset eivät luonteensa puolesta kuuluneet perustuslain tasolle, ja ne siirrettiin tuolloin laintasoiseen eduskunnan työjärjestykseen.

– Se tehtiin nimenomaan sen vuoksi, koska haluttiin eduskunnan työmuotoja koskevien sääntöjen olevan joustavammin muutettavissa kuin jos ne olisivat kirjoitettu perustuslakiin ja hyvin vaikeiden määräenemmistöjen taakse, Tiitinen sanoo.

Perustuslakiin on jätetty vain luonteeltaan sinne kuuluvat säännökset – kuten vaatimus, että edustajan tulee esiintyä vakaasti ja arvokkaasti loukkaamatta toista henkilöä.

Emeritusprofessori Mikael Hidénin eduskuntatyön juridiikkaa käsittelevässä teoksessa (Juridiikkaa ja muotoja eduskuntatyössä, Eduskunnan kanslian julkaisu 1/2024) todetaan, ettei vakaan ja arvokkaan esiintymisen vaatimukselle voida esittää ”mitään yleistä saati muuttumattomana pysyvää tunnusmerkistöä”.

Kyse on enemmän yhteiskunnan ja parlamentaarisen tavan muuttuvista odotuksista.

Tasapuolisen kohtelun lisäksi puhemiehen työskentelyssä ja eduskunnan toimintakulttuurissa on kiinnostuttu aika ajoin myös muodollisista seikoista. Näkyvimmin esillä ovat olleet pukeutuminen ja valehtelusyytökset.

Satunnaisesti kohua on ollut muun muassa siitä, miten kukin puhemies on puuttunut tai ollut puuttumatta kansanedustajien pukeutumiseen.

OMA ERIKOISUUTENSA ovat valehtelusyytökset.

Kielentutkija Vesa Heikkinen on selvittänyt kirjassaan Eduskunta – valehtelijoiden klubi? (Gaudeamus, 2026), miten eduskunnassa valehdellaan ja syytetään pötypuheista.

Kansanedustaja ei saa täysistunnossa suoraan nimittää toista valehtelijaksi, vaan asia pitää hoitaa kiertoilmaisuin. Eduskuntatalon ulkopuolella valehtelusta voi sen sijaan syyttää vapaasti.

Heikkisen selvityksen mukaan tällainen valehtelusta puhuminen on näyttänyt lisääntyneen.

Valehtelua Heikkinen pitää huolestuttavana, koska epävarmuus tosiasioista nakertaa demokratian perusteita ja murentaa kansalaisten luottamusta politiikkaan.

PERINTEIDEN heikkous on se, että ne elävät vain niin kauan kuin joku tuntee ne.

Tiitinen muistuttaa, että joka eduskuntavaalissa noin kolmasosa kansanedustajista vaihtuu, ja jokainen vaali tuottaa ”omat erikoisuutensa”. Voimasuhteiden muutos nostaa esiin uusia poliittisia suuntia, mikä näkyy myös käytännön työskentelyssä.

Tämä tekee perinteestä haavoittuvan kahdella tavalla. Uudet edustajat eivät tunne talon tapoja, ja samalla muuttuu se, kuka pykäliä soveltaa. Tiitisen mukaan painavin rooli on soveltajalla.

Kun kirjoittamaton sääntö ei elä paperilla vaan niiden ihmisten ymmärryksessä, jotka sitä kulloinkin vartioivat, sen voima on täsmälleen yhtä suuri kuin heidän halunsa pitää siitä kiinni.

MYÖSKÄÄN VANHANEN ei kirjaisi käytössääntöjä lakiin.

Mutta jos kirjoittamattomia sääntöjä ei kirjata pykäliksi, miten ne sitten pidetään hengissä? Konkaripoliitikolla on tähän vastaus, joka ei vaadi yhtään uutta lainkohtaa.

– Aika luontevaa olisi se, että vastavalittu puhemies aina omalle kaudelleen kertoisi eduskunnalle, minkälaista toimintatapaa hän aikoo edustaa, Vanhanen sanoo.

Idea on yksinkertainen. Puhemies asettaa kautensa alussa julki ne periaatteet, joiden mukaan hän aikoo johtaa täysistuntoja ja kyselytunteja – ja sitoutuu niihin julkisesti.

Vanhanen antaa konkreettisia esimerkkejä, mitä periaatteet voisivat olla. Yksi on työnjako: vuorottelevatko puhemies ja kaksi varapuhemiestä eri tehtävissä – myös kyselytuntien johtamisessa.

Puhemiehenä nyt toimiva Halla-aho on johtanut suurimman osan kyselytunneista itse.

Tämä ei ole sivuseikka, koska kyselytunnit televisioidaan ja debatti tarjoaa poliitikoille poikkeuksellista näkyvyyttä.

Vanhanen pitää järkevänä ja hyvänä sitä, että puhemies ja varapuhemiehet johtavat istuntoja tasaisella tahdilla samaan tapaan kuin muutakin täys­istuntotyötä.

– Minun aikanani se koski myös kyselytunteja niin, että itselläni oli keskimäärin joka kolmas viikko kyselytunti johdettavana ja varapuhemiehet hoitivat omat viikkonsa. Mutta se on puhemiehestä kiinni, hän sanoo.

Juuri siksi vakiintuneesta vuorottelusta poikkeaminen – esimerkiksi se, että puhemies ottaa itse johdettavakseen suuren osan kyselytunneista – on asia, joka jää tällä hetkellä jokaisen puhemiehen oman harkinnan varaan ilman, että edustajat saavat siitä etukäteen tietää.

Toinen esimerkki koskee kyselytunnin avausvuoroa. Vanhanen ehdottaa, että sen sijaan että suurin oppositiopuolue saa koko nelivuotiskauden ajan aina ensimmäisen kysymyksen, oppositiopuolueet vuorottelisivat avausvuorossa kokonsa mukaisessa suhteessa.

SANKTIOKIN on jo olemassa. Perustuslain 34 pykälän mukaan puhemies ja varapuhemiehet valitaan ”valtiopäiviksi kerrallaan” – käytännössä siis joka vuosi, kun uudet valtiopäivät alkavat alkuvuodesta.

Toimikausi kestää seuraavien valtiopäivien kokoontumiseen asti, ja uusi valinta suoritetaan suljettuna lippuäänestyksenä.

– Joka helmikuun alussa on mahdollisuus äänestämällä tarvittaessa osoittaa, että puhemies ei ole toiminut odotuksia vastaavalla tavalla, Vanhanen sanoo.

Hän muistuttaa, että keino on aito.

– Puhemiesten äänimäärissä on yllättävän suuria eroja, ja edustajat osaavat käyttää äänestysmahdollisuutta osoittaakseen mielipiteensä, Vanhanen sanoo

Näin Vanhasen malli sitoo yhteen kolme asiaa: puhemies sitoutuu julkisesti periaatteisiin, periaatteet välittyvät uusille edustajille ja vuosittainen vaali toimii tilinpäätöksenä siitä, onko niitä noudatettu. Pykäliä ei tarvita – tarvitaan julkisuutta ja seurantaa.