Unien ja alitajunnan merkitys luovuudelle on tämänkin taiteilijadokumentin kiinnostavinta antia.

Jukka Sammalisto

Suomesta löytyy yhä huomattavia taiteilijoita ja taidetta, joista ei ole henkilökuvia tai dokumentteja tehty, tai jos joskus onkin, ehkä uudellekin näkemykselle on tilaa. Aiemmin niille löytyi suht säännöllisesti paikka televisiossa.

Kulttuuritelevisio alkoi kuitenkin kuolla jo kauan ennen Ylen nykyisiä säästöpaineita, joiden keskellä se koettaa lähinnä ymppäillä kansallisesti merkittävimpiä taiteilijoita silloin tällöin Itse asiassa kuultuna -haastattelusarjaan.

Elokuvateattereihin sen sijaan tuodaan toisinaan taiteilijadokumentteja, joiden kerronnallinen taso joskus jopa alittaa aikanaan niin luotettavan ja ammattitaitoisen tv-kerronnan.

NYT SAA ensi-iltansa Unesta tehty mies, yritteliäs muotokuva säveltäjä Aulis Sallisesta ja hänen kansallisesta merkityksestään.

Sallisesta on tehty aiemmin muutamia dokumentteja.

Vähintäänkin osuvimmin nimetty oli Jarmo Jääskeläisen Aulis Sallinen nylkee ahvenen (1984). Brad Oldenburgin ohjaama Aulis Sallinen: Mies, musiikki ja luonto (1992) oli yhdysvaltalais-suomalainen yhteistyö. Säveltäjän poika, elokuvaohjaaja Tuomas Sallinen, ohjasi dokumentin Kohtaamisia isäni Aulis Sallisen kanssa (2007).

Unesta tehty mies on sekin elokuva suoraan säveltäjän sukupiiristä. Ohjaajina ovat Sallisen lapsenlapset, kaksoset Artur ja Emil Sallinen, jotka pyörittävät omaa videotuotantoyhtiötään.

Dokumentti yrittää erityisesti käänteentekevän Ratsumies-oopperan (1975) kautta luoda kokokuvaa Sallisen taiteen tarjoamasta itseymmärryksestä vasta pystymetsästä tupsahtaneille supisuomalaisille.

Temaattinen kohdentaminen sojottaa vähän sinne tänne. Yllättävän paljon mukana on dramatisoituja kohtauksia, mutta myös kotivideoita, perhevalokuvia ja otteita Kansallisoopperan viimevuotisen Ratsumiehen harjoituksista.

Varsin niukasti on löydetty tai saatu mukaan arkistomateriaalia esimerkiksi vanhemmista oopperaesityksistä tai niiden uutisoinnista.

Parasta antia on Sallisen oma kuvailu luomisprosessistaan, eritoten unien ja alitajunnan merkityksistä siinä, mutta tätä tai muiden taidepuhetta ja -analysointia on mukana lopulta melko vähän.

Myöskin se suomioopperan tila, jossa sotatraumojen kyllästämä Ratsumies alkoi työtään tehdä, jää taustoitukseltaan hataraksi.

KIINNOSTAVIA huomioita kotipiiristä tekee Tuomas Sallinen, joka kuvailee, kuinka Sallisen ja hänen opettajansa Joonas Kokkosen paljon huumoria viljellyt suhde ei säilynyt enää mutkattomana Ratsumiehen jälkeen.

Puhuvia päitä ei juuri ole, mutta tällä kertaa se lähinnä tarkoittaa hieman hankalaa seurattavuutta siitä, kuka milloinkin on äänessä.

Ilmaisullisen kukkuran täydentää vielä tekijöiden ajoittainen kommentointi elokuvantekemisen prosessista.

Ei Unesta tehty mies nyt aivan mikään kotielokuva ole, mutta se on jälkeläisten kohteliaan kunnioittava tutkimus isoisästään, joka sattuu olemaan Aulis Sallinen. Triviaaleimman kotoisuuden keskellä katsoja jää hieman ulkopuoliseksi.

Jos Sallisen tummaan sävelkieleen ja tematiikkaan kiteytyy ”ikuinen suomalainen tarina”, kuten elokuvaa rummutetaan, dokumentin ei pitäisi pitää sitä minään valmiina annettuna itsestäänselvyytenä vaan takoa näkemys elokuvallisesti katsojan tajuntaan.

Päällimmäisenä Unesta tehdystä miehestä menevät kuitenkin uniin kömpelöt ja ajoittain kovinkin osoittelevat dramatisoinnit, jotka antavat viedä kerrontaa paikoin liiankin lujaa mennessään.

Erityisesti Ratsumiehen libreton kirjoittaneen Paavo Haavikon tietoisen typistetty kuvaelma tavaroitaan ensi-illan jälkeen heitelleenä raivoajana saa miettimään, näinkö puskissa jo on kulttuuridokumenttien nykytila.