Toki huumoristahan hänet tunnetaan. Brittiläisen Monty Python -ryhmän jäsenenä Idle nousi muiden mukana kuuluisuuteen 1970-luvulla. Kuten muutkin pythonit, Idle on luonut ryhmän hajaantumiseen jälkeen omaa uraansa luovuuden eri saroilla.

Michael Palin tunnetaan matkasarjoistaan ja Terry Gilliam omista elokuvistaan, kun taas Idle ja John Cleese kunnostautuvat erityisesti näyttelijöinä ja esiintyjinä. Graham Chapman ja kolme pitkää Python-elokuvaa ohjannut Terry Jones ovat jo poistuneet maan päältä.

Näistä kaikista pythoneista Idle on luontaisin humoristi jo pelkältä olemukseltaan, joten koominen luonne siivittää yhä sangen luontevasti hänen kaikkea tekemistään 83-vuotiaana.

Niin paljon rajatonta hupia Pythonit ovat tuoneet byrokraattiseen maailmaan, että heidän laatutakuuseensa yksilöinäkin suhtaudutaan vähän kuin automaationa, vaikka kaikki tekeminen ei aina olisikaan priimaa.

SE NÄKYI Kulttuuritalon yleisössä, joka vaikutti koostuvan pitkälti Pythonin parissa vuosikaudet kasvaneista.

Nuorisoa paikalta erotti todella vähän, mikä sai miettimään Python-tyylisenkin huumorin tiettyä aikasidonnaisuutta.

Kaikenlainen sopimattomuuden historia ei ehkä sytytä juuri tänä aikana, jolloin koitetaan olla visusti loukkaamatta ihmisiä, vaikka pilkka osuisikin näiden kautta instituutioihin ja tapakulttuuriin.

Kulttuuritalon keikassa, joka lupasi ”komediaa, musiikkia, filosofiaa ja yhden pieruvitsin”, oli kuitenkin tasoja. Ensimmäinen setti yhden miehen show’sta, jossa bändi soitti ajoittain videon välityksellä, oli huumorin osalta melko lailla vanhan kertausta. Mitään kovin tuoreita juttuja ei kuultu.

Parhaiten mieleen jäi vitsi, jonka mukaan Idle on selvinnyt neljästä katastrofista, englannin c:n mukaisesti: covid, cancer, crucifixion and Cleese.

Haimasyövän taannoin selättänyt Idle oli varsin keskeinen luova voima Jeesuksen elämän hillittömästi versioineen Brianin elämä -elokuvan (1979) takana, ja Cleese taas oli pythoneista tavoiltaan kontrolloiduin ja erottautuvin, vaikka porukka kiersikin varsin onnistuneesti erimielisyydet.

IDLE KEHYSTI illan elämäntarinansa varaan ja kertoi lyhyesti muun muassa isoisästään Harrystä, joka toimi sirkuksessa viktoriaanisella ajalla.

Omasta ”lentävän sirkuksestaan” Idle muisteli, että kaikki jäsenet tunsivat toisensa jo vuoden 1967 loppuun mennessä, mutta yhteenkerääntyminen otti aikansa. Lopputulos oli jäykän televisiokerronnan konventioita mullin mallin vääntänyt sarja Monty Pythonin lentävä sirkus (1969-1974) ja viisi Python-elokuvaa vuosilta 1971-1983.

Edesmenneen kuningatar Elisabet II:n 100-vuotispäivään osunut keikka ei ollut mikään hengästyttävän hauska taiteellinen kokonaisuus, mutta keskeistä oli, että se tuntui vahvasti Idlen oloiselta, ei juurikaan pakotetulta, vaikka rutiinilla vedettiinkin.

Ehkäpä Idle olisi voinut hyödyntää otollista tilaisuutta kaivamalla muistinsa kätköistä Saturday Night Livessa vuonna 1977 vieraillessaan esittämänsä avaussketsin, jossa avasi varainkeruun Englannin hyväksi Elisabetin kanssa.

Illan toisella, ehkäpä sillä ”filosofisella” puoliskolla painottui ystävien ja työtovereiden muistelu, mutta ei niinkään pythoneiden. Varsin suureen rooliin nousi George Harrison, jonka tuotannnollinen apu mahdollisti Brianin elämän lopullisen toteutumisen.

”Rauhallisen beatlen” sarkastinen huumorintaju nousi esiin monissa Idlen muistoissa. Jouduttuaan puukotuksen uhriksi kotonaan vuosituhannenvaihteessa Harrison oli Idlen mukaan todennut ambulanssin paareilla maatessaan juuri palkkaamilleen kahdelle kotiapulaiselle: ”Miltäs duuni on vaikuttanut tähän mennessä?”

LISÄKSI IDLE muisteli toista koomikkoa Robin Williamsia, johon hän tutustui Shelley Duvallin kautta Robert Altmanin Kippari Kallen (1980) kuvausten aikoihin.

Lontoon West Endissä Williams esiintyi harva se ilta paikassa, joka oli juuri muutettu strippibaarista komediaklubiksi.

Niin Harrisonin kuin Williamsinkin muistoksi Idle esitti tekemänsä pienen laulun. Idlen esiintymisessä oli siis kyse paitsi vitseistä myös sattumuksista ja tärkeistä ihmisistä hänen urallaan, etenkin sukulaissieluista, joiden menetykset tuntuivat jättäneen kauaskantoisen kaipuun Idlen hengittämään ilmaan.

Kulttuuritalon lava oli koruton kuin seuraintalon näyttämö kuplettiaikaan. Tai vielä enemmän: Idle oli lavalla aivan kuin hieman yksinäinen lystimanni, joka ilmestyi tuvan nurkkaan pariksi tunniksi jorisemaan jo edellisenäkin iltana kuultuja juttujaan ja tirauttamaan ehkä pari kyyneltäkin ystäviensä muistoksi ennen kuin päästi sen pelätyn pierun ja lähti.

Hetkeä aiemmin oli tietysti kuultu ja laulettu yhdessä Idlen uran bravuuri ja esityksen kuolematon teemakappale Always Look on the Bright Side of Life.