Äiti-kuvan näyttämöllä on värikkyyttä sekä elämän roiskeita ja maalitahroja riittämiin. Äitiyden ja lapsiperheen arjen kätköt avataan mitään peittelemättä. Todentuntua on roppa- ja kroppakaupalla. Esitys puree katsojiin (pääosin naisia, äitejä) kuin terävä laser.

Kahden henkilön näyttämö toimii rispaantuneen rasvattuna. Hanna Vahtikarin raivo äiti sekä Marzi Nymanin velmun miellyttävä, hymyilevä mies ottavat kaiken irti tyypitellyistä hahmoistaan. Vastakkaisuutta ja rinnakkaisuutta on kestäväksi rakennukseksi asti, yksityiskohtien rikkautta etenkin äidin kokemusmaailman pohjalta runsain esimerkein.

Äiti kokee lapsen synnytyksen juuri sopivin ylikierroksin, juuri sopivin totuudellisesti tuskien, kärsimyksien ja kipujen kautta ja hetteikössä.

Hallitsemattomat lapsi ja äiti

Äidin arjen sankaruus vaihtuu vastakohdikseen äkisti. Väsymys, häpeä ja huono omatunto, aggressio, suru ja hellyydenkaipuu kiertelevät äitiä kuin herhiläisparvi. Yksityiskohdat tukisukkineen, Myrna-astiastoineen, sukkahousuineen, tisseineen, lapsen ja äidinkin pukemisineen, ruokailuineen jne. ovat koettua kotityötä ja -elämää, mitä likimain joka huushollissa eletään ja on eletty.

Esitys on omasta kärjistetystä näkökulmastaan varsin täysipainoinen äitiyden tilataideteos.

Yksikään katsoja ei varmasti tullut käyneeksi Kapsäkissä vaikuttumatta, puistattava esitys liimasi ajatukset ja tapahtumat sekä katsojaan kiinni että irrotti omat kuonat ja muistot käsitellä ja selvitä.

Äidilläkin on oikeutensa

Näyttämön kertomuksessa kaikki rassaa äitiä, pidäkkeet lentelevät, lopullinen minä saa muotonsa hajoamisen, kipuilun, luovuttamisen ja rakentumisen kautta. Rakkaus lapseenkin räjähtää kappaleiksi, hallitsemattomaksi, pettymykset ja paha kiusaavat äitiä, sattumukset kasvavat aina satuttamisiksi asti.

Mitään kaunistelematta, kaiken rehellisesti tunnustaen ja avaten äiti kulkee yleisön äitien seassa kuin yhtenä heistä, jakaen tässä jakamisen taloudessa etenkin raivonsa ja hakien vastakaikua kokemalleen epäoikeudenmukaisuudelle niin itseaiheutettuna kuin äiti-roolinsa vankina.

Esittäjät Vahtikari ja Nyman suoriutuvat tehtävistään rohkeasti heittäytymällä ja kaiken itsestään esiin kaivaen mitään säästelemättä.

Käsikirjoitus on vahva ja vaihteleva, totuudenmukainen ja virkeä. Kuva on yhtä lailla puhdas ja roiskeinen peili katsojille.

Nymanin musiikin valikko, äänimaalailu, -tehosteet ja -maisemat, teoslainat ja ihka oma osuus ovat keskeisiä näyttämötapahtumien muotoutumisessa ja sanottavan saattamisessa täyteläiseen muotoon. Oikeastaan vain puhtaan laulannan, laulujen harjoittamisen suhteen voisi toivoa lisäoppia ja -treenejä.

Esityksen puvustus, valaistus ja videot sekä lavastus edistävät monimuotoisuudellaan ja nopearytmisillä vaihtoaskelillaan tapahtumien kulkua. Ilman niitä laahus olisi laskeutunut elävän ja tapahtumarikkaan esityksen ylle.

Raivosta suruun ja silmien avautumiseen

Rakkaus jää esityksestä ilmaan vailla julistuksia ja heristeleviä sormia. Raivo vaihtuu lopulta suruun, työ ja elämä jatkuu uusin silmin. Kukin yleisössä päättäköön, miten vaikutus kehenkin saa asettua.

Rikkonaisuudestaan ja pienestä ylihosaamisesta (=toden tuntu!) huolimatta jälkiä takuuvarmasti jokaisessa uloskävelleessä on.

Kuin raivo äiti -esitys palaa Kapsäkin ohjelmistoon joulukuun alussa pariksi illaksi. Tässä välissä sen voi nähdä marraskuussa ainakin Oulussa.