Vuonna 1985 Argentiinan sotilasjuntan valtakauden loppumisesta oli kulunut vasta kaksi vuotta ja toisaalta meillä Suomessa vasta neljä vuotta homoseksuaalisuuden poistumisesta virallisesti sairauslukituksesta (homojen ilmaisuvapautta rajoittanut kehotuskieltopykälä pysyi lakikrjassamme aina vuoteen 1999).

Noissa oloissa argentiinalaisen ohjaajan Hector Babencon elokuva tuntui rohkealta ja vallankumoukselliselta: tarina nimeättömässä, mutta rivien välissä paksusti A:lla alkavassa sotilasdiktatuuriin alistetussa maassa vankilaan tuomituista kahdesta miehestä ja heidän välilleen syttyvästä rakkaudesta.

Heistä Valentin Arregui on poliittinen vanki, Luis Moilina taas on linnassa moraalisista syistä eli homoseksuaalisuuden tähden. Valentinia kidutetaan vankilassa toistuvasti, jotta hän ilmiantaisi kumouksellisia tovereitaan, sellikaveri Molinaa juntan miehet sen sijaan yrittävät käyttää ikään kuin syöttinä, jotta Valentin erehtyisi puhumaan ohi suunsa.

BABENCON ELOKUVA perustui maineikkaan argentiinalaiskirjailijan Manuel Puigin samannimiseen romaaniin ja siitä tehtyyn näytelmäsovitukseen.

Kaikki kolme olivat puolestaan pohjana lajin huipputekijöiden Terence McNallyn (käsikirjoitus), John Kanderin (sävellys) ja Fred Ebbin (sanoitukset) vuonna 1992 ensi-iltansa saaneeseessa näyttämömusikaalissa, jossa Luis Molinan elokuvaglamouria tulvivat haavekuvat päästettiin näkyviksi kaikilla lajityypin hörhellyksillä kuorrutettuna.

Ja nyt tämä taidelajien kierto Puigin tarinan ympärillä sitten sulkeutuu, kun aiemminkin lajityypin parissa häärinyt Bill Condon (ohjannut muun muassa musiikkielokuvat Dreamgirls ja Kaunotar ja hirviö sekä käsikirjoittanut elokuvaksi Chigago-musikaalin) on vääntänyt stoorin valkokangasmusikaaliksi

Tämä viides lenkki ketjuun romaani-näytelmä-elokuva-musikaali-musikaalielokuva ei ole niin kamala kuin mihin olin varautunut katsomoon asettautuessani, mutta uusimman Hämähäkkinaisen suudelman väkevin jälkimaku tiivistyy viisikirjaimiseen sanaan: miksi?!

Vastaukseksi voi toki kuvitella, että vuoden 2025 tuotteen yhdeksi executive produceriksi (tasan 20 heitä kaikkiaan laskin olevan) merkitylle Jennifer Lopezille on pitänyt saada näyttävä elokuvarooli, ja se on löytynyt McNallyn musikaalin myyttisestä Aurora-hahmosta, joka singahtelee Luisin unelmista vankilatarinan keskelle laulamaan ja vamppaamaan miehiä.

Sekin voi olla motivointina uusversioinnille, että miesten välista rakkaustarinaa on tässä ajassa niin paljon helpompi kertoa kuin Babencon elokuvan aikoihin 40 vuotta sitten. Tai sitten tuotantoportaassa on välähtänyt vahvaan kliseeseen nojaava ajatus, että kaikki homot rakastavat musikaaleja, joten tehdään heille valkokankaalle täsmäsellainen.

Oli mikä oli, mutta minusta musikaali toimii huonommin elokuvamuodossa kuin näyttämöllä, koska jälkimmäisessä tekijöiden ja katsojien välillä on olemassa valmiiksi se kuuluisa ”sopimus” teatterileikin sisäistämisestä. Yleensä enemmän realistisuuteen nojaavassa elokuvakerronnassa yhtäkkiset lauluunpuhkeamiset tuntuvat vain kornimmilta. Tosin Condon on luonut tähän aika näyttäviä kohtauksia, jotka ovat kuin pastisseja Hollywood-musikaalien kulta-ajoilta.

Tällä hämähäkkinaisella ei siis ole mitään tekemistä supersankarigenren Spider-Manin kanssa, vaan elokuvan nimi tulee edelleen Luisin unelmoiman romanttisen filmin sisältämästä tarusta.

Jennifer Lynn Affleck, o.s. Jennifer Lopez alias J. Lo tuo vankiselliin valoa elokuvien haavemaasta.

Musiikkinumerot hyvin hallitseva Lopez saa sädehtiä vankilaselliin valoa, mutta kiinnostavin näyttelijä tässä toteutuksessa on Luisia esittävä, uransa alussa ihan vasta oleva Tonatiuh – sukunimikin on, Elizarraraz, mutta taiteilijana hän käyttää vain tuota azteekkimytologiasta juontuvaa etunimeään.

Samainen, pääosa-Oscarilla tuolloin huomioitu rooli oli nostamassa William Hurtia 1980-luvun isoksi staraksi. Saapa nähdä, millaisen nosteen se antaa nyt tälle meksikolais-amerikkalaiselle näyttelijätulokkaalle.

Nipun vakuuttaviakin roolitöitä urallaan tehnyt (muun muassa Sean Pennin ohjaus Milk, Kevin Costnerin Armoton maa ja Alfonso Cuarónin Ja äitiäs kans) meksikolaisnäyttelijä Diego Luna on nyt Valentinin roolissa aika hengetön, vaikka niin lähes on hänen esittämänsä henkilökin kidutusten jäljiltä.