87-vuotias Ken Loach on ilmoittanut lopettavansa elokuvanteon Suomen ensi-iltaan tällä viikolla saapuvaan teokseen The Old Oak (2023), joka esiteltiin viime keväänä Cannesin kilpasarjassa.

Rane Aunimo

Demokraatti

Kun tarpeeksi pyöristää, brittielokuvan vanha moraalinen tammi merkitsee saarivaltion filmitaiteelle suurin piirtein samaa kuin 93-vuotias ikihonka Clint Eastwood amerikkalaiselle tai 66-vuotias Aki Kaurismäki suomalaiselle elokuvalle.

Lyijyrealismin ylistetyn mestarin ja vannoutuneen sosialistin ura käynnistyi 1960-luvun kulttuurivallankumousten keskellä, mutta näkökulmaksi vakiintui potkittujen ja hyljeksittyjen pituusluokka.

Poliittisesti tulipunainen ohjaaja liittyi takaisin työväenpuolueen jäseneksi Jeremy Corbynin aikana, mutta tuli tiettävästi häädetyksi uuden puoluejohdon noustua valtaan.

LOACHIN myöhempiä vuosia ovat kuvanneet yhtäältä hänen elokuviinsa lonkeroitaan ulottaneet sisältökompromissit ja toisaalta luokkajakoa yhä tiukemmin syventänyt lohduton yhteiskuntanäkemys, kun yhdentyvän Euroopan ja koko läntisen maailman poliittiset kipupisteet ovat alkaneet oireilla.

Jos taas ulkoiset kehykset unohtaa kokonaan arvioinnista, ohjaajan uudemmista teoksista huokuu yllättävän kaupallinenkin melodraama. Siinä missä uusliberalistinen talouspolitiikka on ajanut perinteistä duunariväestöä yhä ahtaammalle vanhan teollisen työn luhistuessa ympäriltä, uskoa tuntuu riittävän etniset rajat ylittävään yhteiseloon, jos vain kykenemme hautaamaan ennakkoluulomme.

Kaunis viesti sopii toki monikymmenvuotisen ohjaajanuran viimeiseksi opastukseksi nuoremmille ja kaiken toivonsa menettäneille. Loachin pitkäaikaisen yhteistyökumppanin Paul Lavertyn käsikirjoittama The Old Oak on ennakkoluuloja puivana yhteisökuvauksena omanlaistaan jatkoa liki kaksikymmentä vuotta vanhalle Hellälle suudelmalla (2005), jossa katolinen tyttö ja islaminuskoinen poika etsivät tietä rakkauteen.

Sorretut ja syrjityt kääntyvät vielä hyljätympiä vastaan poliittista vastuuta penäämättä tai peiliin lainkaan katsomatta.

POHJOIS-ENGLANNIN kyläpahasessa elantoa tarjonnut kaivosteollisuus on kaatunut jättäen jälkeensä työttömyyttä ja katkeraa osattomuutta.

Tyhjenevän maaseudun arvonsa menettäneisiin koteihin edellisen vuosikymmenen siirtolaisaallon mukana saapuvat syyrialaiset pakolaiset nostattavat paikallisväestössä auttamisen halua mutta myös levottomia tuntemuksia monen menettäessä omaisuutensa epäonnistuneissa asuntokaupoissa tai tuntiessa jäävänsä jostain heille kuuluvasta paitsi.

Kantapubissa istuva päättäjäeliitin unohtama valkoinen duunarijoukko tilittää vastustustaan asiakaskuntansa vauhkoiluihin tyynesti suhtautuvalle yrittäjälle, joka heistä poiketen avaa tilansa ja sydämensä tulokkaiden auttamiseksi, vaikka on kohdannut itsekin vaikeuksia.

Loach asettuu tapansa mukaan kaikkein heikoimpien puolelle, mutta päästää tuoppiensa äärelle lasittuneet purkamaan pettymystään useassa kohtauksessa. Ohjaajan kriittisyys yltää onneksi purevana myös siihen yhteiskuntaluokkaan, jonka tueksi hän on niin monta kertaa aiemmin heittäytynyt.

Sorretut ja syrjityt kääntyvät vielä hyljätympiä vastaan poliittista vastuuta penäämättä tai peiliin lainkaan katsomatta.

TIUKIMMILLAAN elokuvaa katsoo kuin dokumenttia, niin autenttisilta sen henkilöt ja maisemat vaikuttavat ja niin luonnollinen Loachin ote sen ahdistavaan henkiseen sulkeutuneisuuteen on.

Toki tiettyä, spesifiä ajankohtaisuuttaan teos on jossain määrin menettänyt, mutta rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän elintasokuilu ei ole häviämässä minnekään.

Tätä suurempana ongelmana pidänkin elokuvan valittuja painopisteitä yllättävine yksilöpoimintoineen. 2010-luvun puolenvälin monenlaisia vaarojakin aiheuttaneen pakolaiskysymyksen keskeisiksi kasvoiksi Loach on valinnut taiteellisesti lahjakkaan kauniin nuoren syyrialaisen naisen ja lempeän valkoisen pienyrittäjän tietoiselta tuntuvalla tavalla. Ilmeisiä huolia jää kokonaan käsittelemättä, kun vieraiden joukosta ei löydy yhtä ainutta häiriötekijää.

Ota tai jätä, mutta Ken Loachin liki kuusikymmenvuotisen ohjaajanuran vihoviimeinen otos tiivistää kaiken, mitä hän on koskaan halunnut töillään sanoa.