Korealaiselle ja uskoakseni laajemminkin aasialaiselle kulttuurille olennainen kasvojen säilyttämisen pakko tarjoaa kutkuttavan pohjan Park Chan-wookin yhteiskunnalliselle satiirille työnsä menettävästä keskiportaan johtajasta, joka potkut saatuaan menettää toimeentulonsa, kotinsa ja omanarvontuntonsa häpeää alleviivaavassa yhteisössä.

Kaikkia riivaava onnistumisen eetos korostaa materialistisia arvoja ja sen ulkoisia tunnusmerkkejä tavalla, joka jossain toisenlaisessa elokuvassa muodostuisi synkäksi varoitukseksi poliittisille päättäjille ehkäistä työttömyyttä hinnalla millä hyvänsä.

Osattomien ihmisten turhautunut katkeruus nostaa meilläkin valtaan narsistisia pyrkyreitä, joilta puuttuvat tavanomaiset pidäkkeet torjua pahaa.

En ihmettele lainkaan, että Spike Lee päätyi sorvaamaan jälkimmäisestä myös amerikkalaisversion (2013).

Visuaalisten vertausten loihtijana Park on toki taituri vailla vertaa, jos vain pystyy kauhomaan niihin sisältyvät kyyniset mausteet mukisematta kurkusta alas.

Minun varmaankin rajoittuneeseen länsimaiseen silmääni ohjaajan roiskaisuissa on silti kulttuurisia ennakkoluuloja ja kliseitä yli äyräiden, jotta voisin vain keskittyä nauttimaan hänen lahjoistaan kameran käyttäjänä.

NO OTHER CHOICE (2025) alkaa ja päättyy paperitehtaalla kuin jossain Veikko Aaltosen työläisdokumentissa, mutta kuvauksen kohteena ei ole duunarien arkinen aherrus.

Ääripäiden väliin mahtuu sekava nippu koomista onnettomuutta, veristä väkivaltaa ja säälinsekaista kärsimysnäytelmää, joista tulisi muodostua taloudellista nykytodellisuutta valottava ja puhkova vihlaiseva satiiri.

Mihinkään kutkuttavaan kiteytykseen Parkin tekele on aivan liian rönsyilevä ja äänekäs. Elokuva ei ole oikeasti hauska eikä kauhea.

Sinänsä klassinen tarina ydinperheen onnen särkevästä katastrofista ajaa rakastavan isän epätoivoisiin tekoihin.

Kun uuden työnantajan löytäminen lopputilin jälkeen alkaa näyttää mahdottomalta, tarttuu miekkonen viimeiseen oljenkorteen ryhtyen eliminoimaan kanssahakijoita uuden tehtaan asiantuntijatehtävään.

Tolkuttoman pitkiksi venyvissä kohtauksissa henkilöt huutavat, itkevät ja murehtivat surkeaa kohtaloaan ja purkavat tuskaansa kaoottisissa mittelyissä. Jaksot ovat enemmän rasittavia kuin kiehtovan kolkkoja.

Park ei mustassa komediassaan pysähdy pohtimaan tekojen moraalia eikä illuusiottomalle maailmankuvalle tarjota myöskään verevää vaihtoehtoa.

Lohduton näkemys ei sisällä mieltä vaivaavia nyansseja eikä yhteiskunnallisia teesejä, jotka saisivat pohtimaan kaiken mielettömyyttä.

Työelämän toivottomuus johtaa ehkä tekevien ihmiskäsien katoamiseen kuten teos päättyessään vihjaa, mutta kasvonsa menettäneen massan kohtalosta Park ei sano enää sanaakaan.

Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää tunne hukatusta mahdollisuudesta.