Tarina on perinteisten kansansatujen mukaisesti sekä opettava että myös melko julma. Tanssiteatteri Raatikko on syksyn ensi-illassaan halunnut ”modernisoida” satua ja tehdä siitä vähemmän pelottavan.

Tuloksena on aikamoinen karnevalistinen sekasotku, jossa sadun tarina toimii vain löyhänä kehyksenä kykykilpailulle ja kaupungin pormestarille nauramiselle.

Varsinaista tanssillista koreografiaa on melko vähän ja tapahtumat etenevät pääasiassa Sanansaattajan, eräänlaisen juontajan, kertomana. Rotatkaan eivät liiemmin säväytä, sillä ne ovat lähinnä esiintyjien perässä näyttämön kiertäviä yleisöstä mukaan otettuja lapsia vyötärölle sidottavine häntineen.

Esiintyjät tekevät kyllä kaikkensa. Hannes Mikkelsson Sanansaattajana on mukaansatempaavan poikamainen ja hänen kontaktinsa yleisöön on luonteva ja vilpitön. Mikkelssonin Pormestari puolestaan on karkea karikatyyri, jossa nauretaan jopa ilkeästi tyhmyydelle ja omahyväisyydelle.

Annika Koljonen Käsityöläisenä on raikas nuori akrobaatti ja käsilläseisoja, joka hallitsee lajin perustemput. Ella Snellman Liikkeellepanijana on iloinen ja energinen, mutta hänen muutamat katu- ja showtanssityyppiset osuutensa ovat pieniä ja vähän irrallisia. Tulee tunne, että hänen roolinsa on mukana vain siksi, että saataisiin edes vähän lisää väkeä ”joukkoihin”, mikä tietenkään ei ole Snellmanin vika.

Teoksen musiikista vastaa myös Pillipiiparin roolia esittävä Iiro Ollila. Hän on osaava muusikko ja hänen Pillipiipari-hahmossaan, joka puhuu vain soittamalla, on ripaus mystisyyttä.

Jos Sanna Silvennoisen ja Jaakko Toivosen ohjaus ja koreografia (käsikirjoituksen tekijää ei ole ollenkaan) vaikuttavat sekavasti kasatulta, niin lähes samaa voisi sanoa Mirkka Nyrhisen lavastuksesta ja puvuista. Tulee jopa tunne, että teatterin varastosta on sen enempää miettimättä koottu kaikenlaista värikästä, mikä saattaisi sopia kokonaisuuteen.

Raatikon Hamelnin Pillipiiparia katsoessa tulee tunne, että (lapsi)katsojaa aliarvioidaan. Häneltä ei uskalleta vaatia mitään, vaan uskotaan, että tekopirteys, vauhti ja somemaailmasta tuttu pikkuilkeily riittävät. Päätavoite on vain viihtyä, älyn käyttöä ja tunteita ei tarvita.