Lyhyesti kerrottuna kirjan tarinan voisi tiivistää vaikapa näin: tyttö tapaa pojan, heidän tyttärensä tapaa sen oikean. Todellisuus on onneksi moniulotteisempaa ja kaukana mustavalkoisuudesta.

Kansanedustaja Ilkka ja kokoomusnuorten virkailija Riitta rakastuivat syksyllä 1971 vastoin aikansa normeja, kipuilivat salasuhdettaan vuosien ajan ja lopulta rohkaistuivat jättämään aiemmat avioliittonsa.

Puoli vuosisataa myöhemmin heidän tyttärensä Riikka Suominen (s. 1977) tekee omalle yhteiskunnalliselle kuplalleen yhtä yllättävän vedon. Hän luopuu avointen suhteiden apostolina olemisesta, yhtäaikaisista kumppaneistaan ja hyppää elämänsä valitun kanssa monogaamiseen yhteiseloon.

1970-luvun kiellettykin poliitikkolempi on lopulta aika siveää, tunteita ilmaistaan roihuavilla rakkauskirjeillä.

Tyttären 2020-luvun ihmissuhdepaletissa sen sijaan on ylianalysointia ja draamaa, sekä graafisen tarkkoja seksikuvauksia. Viimeksi mainituissa lukija voi luultavasti kokea muutamia ”too much information” -hetkiä.

Silti rinnasteinen rakenne on toimiva valinta. Molemmissa ihmissuhteissa ”petetään” oman viiteryhmän odotukset – ja osittain samanlaisin tuloksin.

SEKSUAALIVALLANKUMOUS oli 1970-luvulla vasemmistohippien puuhaa, konservatiivipoliitikkojen ei ainakaan julkisesti sopinut aiheella elämöidä.

Kokoomuksen remonttiryhmään eli Neuvostoliiton etuja ymmärtävään nuorisovaikuttajajoukkoon kuulunut Ilkka Suominen kipuili muutenkin omaa kultaista häkkiään.

Vakaan perheyrityksen perijänä hänen kuului elää ennalta valitulla tavalla, ja pitää kiinni puolueen kypäräpappi-imagosta.

Silti ajan henki tuntui vievän kiltinpulskean miehen sielua toiseen suuntaan, aatteellisesti ja privaatisti. Kovanaamaisemman ja suorasukaisemman Riitan seura auttoi tuomaan myös omaan politiikkaan itsetuntoa ja uutta uskallusta.

PARISUHTEEN kehitystarina on dramatisoitu kirjaan Ilkan ja Riitan ahkeran kirjeenvaihdon, muistiinpanojen ja päiväkirjojen perusteella. Pariskunta kommunikoi romanttisilla kirjeillä lähes yhtä taajaan kuin nykyajan teinit Snapchatillä.

Riitta säästi saamansa kirjeet, Ilkka hävitti osan omistaan paljastumisen pelossa, mutta jätti kaiken aineiston lopulta tyttärensä löydettäväksi.

Kirjeistä välittyy tunne alun rakastumisen huumasta, sitten yhä enemmän syvenevästä yhteenkuuluvuuden ja sielunkumppanuuden löytämisestä. Teksti on välillä lyyristä, höpsöä, söpöilevää, raastavaa, aina hyvin inhimillistä.

Välillä rakastavaiset sparraavat toisiaan aikalaispolitiikan kiemuroissa, henkisinä taistelijapareina.

Lujalle kumppanuudelle rakentunut liitto kesti Riitan (1946-2015) kuolemaan asti. Ilkka (1939-2022) eli viimeiset vuotensa tyttärensä seurassa.

ONKO KIRJA toteutukseltaan äiti-, isä- vai autofiktiota? Välillä kaikkea. Emme voi tietää, kuinka todellisia hahmoja kirjeiden Ilkka tai Riitta ovat, saati ajattelivatko he kirjan kertomissa käännekohdissa juuri noin tai näin.

Tai kuinka paljon Riikan suhdesäätökuvauksissa on kyse huomiotalousyrittäjän omasta henkilöbrändäyksestä.

Eikä sillä ole oikeastaan lukijalle merkitystä. Kirja on hienoa ihmisyyden ja rakkauden löytämisen sanoittamista, täynnä esimerkkejä siitä miten taivas ei romahda niskaan vaikka valitseekin toisin kuin totutusti.

Vaikka Riitta, Ilkka ja Riikka päätyivätkin kukin elämässään epäsovinnaisiin ratkaisuihin, yksi ilmiö on kaunista jatkumoa. Suomisten keskeiset ystävät ja lähipiiri eivät päätösten jälkeen hylänneet tai katkoneet välejään heihin – eivät 1970-luvulla eivätkä 2020-luvulla.