Miehen sairastuttua syöpään hän vakuutti vaimolleen jäävänsä henkiin, koska hyvä tarina ei voi päättyä näin huonosti. Toisin kävi, mutta ainakin tragediasta syntyi hienoa kaunokirjallisuutta.

Tyylillisinä sukulaisina voidaan pitää Joan Didionin kirjoja Maagisen ajattelun aika (suomeksi 2007) ja Iltojen sinessä (2012). Myös Hustvedt käsittelee syvällisesti läheisen kuolemaa ja surun olemusta.

Voimme esimerkiksi kuvitella olevamme täysin rationaalisia, mutta rakkaan menetettyämme tunnemme edelleen hänen läsnäolonsa, vaikka tiedämme hänen olevan poissa.

AUSTER JA HUSTVEDT ehtivät olla naimisissa 43 vuotta. Pitkä aika, ja kuitenkin liian lyhyt.

Hustvedt toteaa heidän rakkautensa siirtyneen sanoihin, muistoihin ja kirjoituksiin. Johtopäätös lohduttaa, mutta ei poista syvää kaipausta, joka löytyy Haamutarinoiden ytimestä.

Teoksen rakenne on intuitiivinen. Hustvedt merkitsee ylös, mitä hänen mieleensä juolahtaa, ja lisää sekaan muun muassa pätkiä sähköposteistaan ja miehensä kirjeistä heidän lapsenlapselleen Milesille. Muistelmien teksti pysyy tarkkana.

Kirjan alussa Hustvedt väittää kärsivänsä hämmennyksestä, mutta analysoi jo silloin murhettaan täsmällisesti: ”Sureminen ei ole jatkuvaa. Voin panna myrskylle vastaan päivien ajan, mutta sitten puhuri iskee ja kaataa minut kumoon.”

Tuntuu, että hän kovettaa itsensä pystyäkseen kestämään menetystään ja ehkä myös hyväksymään sen. Hän kutsuu elämänfilosofiaansa ankaraksi toivoksi: ”Nyt kirjoitan sinusta, ja meistä. Kirjoitan takertuakseni sinuun.”

Vaikka Hustvedt ei kaunistele, hän tekee selväksi, että hänen ja Austerin kumppanuus oli erityinen. Heidän yhteisessä elämässään tapahtui tragedioita, joita käsitellään seikkaperäisesti Haamutarinoissa, mutta ne eivät rikkoneet heidän välejään, eivätkä murtaneet heitä.

Demokraatteina heidän viimeisiä jakamiaan vuosia merkitsi lisäksi myrkyllinen politiikka, Donald Trumpin ja hänen kätyreittensä nousu valtaan.

Auster ei suostunut kutsumaan Trumpia nimeltä, pelkällä presidentin järjestysnumerolla, mutta kirjailijalta jäi onneksi näkemättä oranssitukan paluu Valkoiseen taloon. Hustvedt joutuu sen sijaan kärvistelemään vieraaksi muuttuneessa maassaan.

HAAMUTARINAT huokuu raastavuudestaan huolimatta inhimillistä lämpöä. Auster ja Hustvedt sopivat toisilleen erinomaisesti. Esimerkiksi kirjoista keskusteleminen oli heille jännittävää myös eroottisessa mielessä.

Työssään he kannustivat, innostivat ja sysivät toisiaan eteenpäin: ”Kukaan ei kuitenkaan inspiroinut minua niin kuin Paul. Häneltä sain uudenlaista rohkeutta kirjoittaa.”

Toisaalta miehen tulo kuuluisaksi 1980-luvun lopussa häiritsi naista, ei kateuden takia, vaan siksi, että sen sivuilmiönä Hustvedtia vähäteltiin järjestelmällisesti. Hänen älykkyytensä luettiin aviomiehensä ansioksi. Hustvedtin feminismi vahvistui hänen näidenkin kokemustensa takia.

Onneksi Auster ei ollut sovinisti, eikä hänestä myöskään tullut tunnettuna ylimielistä, kuten olisi voinut helposti käydä. Päinvastoin hyvyys ja lämpö – myös fyysinen – vain voimistuivat hänessä:

”Minulla oli tapana kutsua Paulia tulipesäkseni [kursivointi Hustvedtin], koska hän hehkui lämpöä joka helpotti alati kylmiä jalkojani.”

Hustvedtin yksinäisyys ilmenee muun muassa kosketuksen puutteena. Muistelija päättelee, että menetetyt rakkaat muuttuvat haamuiksi, mutta myöntää, että kyse voi olla hänen toiveajattelustaan.

Mikä esimerkiksi estää vihattujakin edesmenneitä päätymästä hengiksi ja piinaamasta meitä?

HAAMUTARINOISSA ei ole kyse täydellisestä kertomuksesta, vaan surun päiväkirjasta. Tapahtuneeseen jää aukkoja. Hustvedt alleviivaa olevansa romaanikirjailija mainitessaan muistin ja mielikuvituksen olevan kaksosia.

Hänen tekstinsä tekee vaikutuksen intiimillä rehellisyydellään. Muun muassa Austerin viimeisiä vuosia ja parin seksielämää kuvaillaan avoimesti. Kyse ei ole kuitenkaan kyseenalaisista paljastuksista, vaan Hustvedtista pistämässä itsensä likoon. Haamutarinoita syntyi selvästi sisäisestä pakosta.

Rakkaus ei aina riitä, tekijä väittää, ja on oikeassa, jos tavoitteena on täydellinen ja ikuinen onni. Ehkä kuitenkin riittää, jos siitä saa nauttia hetken. Yksikään rakkaus ei ole samanlainen, Hustvedt tietää, ja huomauttaa, että kullakin niistä ”on oma menneisyytensä, omat kaavansa ja toistonsa.”