Voisi sanoa, että Tampereen ooppera on ottanut tämän haasteen vastaan valmistaessaan Puccinin La Bohémen. Ja selviytyäkseen Ooppera on tapojensa mukaisesti hankkinut esittäjiksi maamme huippulaulajia sekä huippuja ulkomailta. Lisäksi tällä erää oopperalla on ohjaaja, jollaisen vertaa saa kotomaasta hakea. Kari Heiskasen oivaltava ja luova kyky näyttämöohjaajana on parhaimmillaan ylittämätön. Ja nyt se osuu suoraan suosikkioopperan kohdalle. Onneksi olkoon Tampereen ooppera, onneksi olkoon ohjaaja Kari Heiskanen.

Tarinassa seurataan neljän boheemin nuoren miehen taivallusta ja hankaluuksia elämän illuusioiden ja todellisuuden törmäyskulmissa.
Köyhäläiset runoilija, filosofi, muusikko ja taidemaalari viettävät nuoren aikuisen elämää halujen ja haaveiden riipiessä mieliä.

Runoilija Rodolfo tapaa ompelija Mimìn ja he rakastuvat, maalari Marcellolla on elävä suhde laulaja Musettaan. Silti elämä ei ota järjestyäkseen ja kaikkien murheeksi Mimì sairastuu vakavasti. Epäonni kääntää kaiken kohti tuhoa ja lopussa kuolema vierailee onnettomassa asuinloukossa.

Mutta tarina ei ole näin yksinkertainen ja suoraviivainen. Kari Heiskasen ohjaus kaivaa tapahtumista inhimillisyyden, harhaisuuden, katteettomien toiveiden petollisuuden ja murheen. Heiskanen muovaa esittäjistään todellisia henkilöitä. Katsojien edessä on persoonat, ei naamiot. Nyt ei vain näytellä, nyt eletään ja eläydytään.

Tuntuu siltä, että mukaansa temmannut tarina ei pääty lainkaan, kaikki pitkittyy. Surullisen sadun ratkaisu antaa piinallisesti odottaa itseään äärimmilleen.

Kapellimestari kiitolaukassa mukana

Heiskasen nostattama vaikutusten vyöry ei pysähdy henkilöohjaukseen ja tapahtumiin. Musiikin painevoima ja sen sisältämät hioutuneet yksityiskohdat värittävät oopperanäyttämön omalla ihmeellisellä hehkullaan. Orkesteri soi sävy sävyyn kohtausten kanssa. Asteikko on hipihiljaisista tunnusteluista iskuisiin heittoihin ja määrätietoisiin orkesteripuheenvuoroihin. Rutinoitunut kapellimestari Alberto Hold-Garrido kuljettaa orkesterinsa ääntä sen ääret, kaikki ilmaisumahdollisuuden etsien.
Ja ohjaaja kiittää, tuotantokoneisto kiittää, yleisö kiittää. Puccini kiittäisi. Romanttinen asenne ei murskaa mahdollisuuksia vaan nostaa tunnelman ja sanottavan korkealle. Selkäpii, ihon huokoset, nielu, silmäkulmat, mikä kenelläkin, herää elämään ja vangitsee näytelmän vietäväksi.

Lavastaja Janne Siltavuoren Esson huoltis -lavastus peilaa pelkistyneisyydessään osuvasti köyhyyden karheata olemusta. Riitta Anttonen-Palon puvut tuovat väri-iloa sitä kaivattaessa ja merkkaa yksittäiset asut kuin nimikoiden ne. Olli Lehtisen valot hämärtävät ja kohdistavat tarpeen mukaan kohtauksia. Mari Rosendahlin koreografiassa liike on hallussa ilman tanssin askelluksiakin.

Solisteilla ääntä ja luonnetta

Helena Juntusen Mimìssä on tyttömäistä herkkyyttä, roolihahmossa näkyy rakkauden, murheen ja sairauden ote. Sopraano purkaa ilmoille kuulasta sulosointuisuuttaan, tuhoa enteilevät sävyt karhivat kuulijan kuin kuulijan.
Jesus Garcia (runoilija Rodolfo) lennättää ääntään kuin leijaa, tenori väikkyy korkeassa äänialassa perinteiden lailla. Vaikka kireyttä on, on kestävyyttäkin. Arttu Katajan (maalari Marcello) baritonissa on lämmin, sammaleisen pehmeyden sävy. Luonne on laulajaan hyvin sisäänajettu.

Helena Juntusen Mimissä näkyy niin rakkauden kuin sairauden ote. Taustalla runoilija Rodolfoa esittävä Jesus Garcia.

Waltteri Torikka (muusikko Schaunard) on baritoninsa kanssa sinut ja voimissaan. Suvi Väyrysen (laulaja Musetta) kimmeltävä sopraano helkkyy ja ottaa tilan niin sopraanonsa kuin eloisan olemuksensa voimin. Timo Riihosen (filosofi Colline) voimallinen ja sävykäs matala baritoni valtaa näyttämöalan luontevasti. Jo pelkkä olemus herättää katsojan.

On nurja ajatus, että Tampereen kuorokapasiteetille ei ole riittävästi mahdollisuuksia esiintyä eikä harjoittaa ammattiaan, kun taas Tampere Filharmonian muusikoilla on päivittäiset harjoitukset, säännölliset konsertit ja muut esitykset. Siitä nämä tietysti saavat olla kiitollisia, mutta toivoisi samaa lahjakkaille laulajille. Tasapaino odottaa toteutumistaan. Sitä toivonee myös kuoron valmentajana ansioitunut Heikki Liimola.

La Bohéme on suurten tunteiden syväluotausta ja nuoren ihmisluonnon liikehdinnän mallinnusta. Tarinan tihentyvä tunnelma käy kuin läpivalaisuun lopun asetelmanomaisessa hetkessä. Jäädyttävä still-kuva.