Tällä hetkellä hän on apurahatutkijana Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa pureutuen Gazaan liittyviin vaikuttamis- ja disinformaatiokampanjoihin.

Raskaimmin kirjailija Jarkko Tontti, joka leimaa Stewartin osatotuuksien latelijaksi tämän unohtaessa palestiinalaisten ja yleensä arabien myötäsyntyisen ja historiallisen antisemitismin, josta kirjoittaja esittää runsaasti esimerkkejä.

Mutta mistä Stewart alkaa nyt tarkasteltavan teoksensa?

”Kokonainen yhteiskunta jauhettiin murskaksi” videokameroiden pyöriessä ja se jatkuu yhä kolmen vuoden jälkeen niin, että Gazassa tuskin on yhtään ehjää taloa eikä varmasti psyykkisesti ehjää ihmistä.

On kysyttävä, miksi maailma katsoi sivusta, kun Gaza lyötiin maan päältä, ja sen ahdistettu väki, ne jotka vielä ovat hengissä, tungettiin Rafahin rajanylityspaikan seinää vasten.

Tästä on nyt kysymys, ei historian pitkistä linjoista, joita sekä tekijä että vastaanväittäjät saattavat luetella sivukaupalla.

Gaza on vanha kaupunki, mainittu jo Vanhassa testamentissa, mutta se ei ole raunioina Jahven tulikiven takia kuten Sodoma, vaan maailman tehokkaimman sotakoneen iskuista jopa tonnin painoisin pommein.

KIRJA:
Timo R. Stewart:
Miksei kukaan tee mitään? Pohdintoja Gazan tuhosta
Gummerus 2026

STEWART EI KIISTÄ kriisin alkusyytä: Hamas hyökkäsi yli Gazan ja Israelin raja-aidan 7.10.2023, tappoi ja otti panttivangeiksi satoja juutalaisia. Hän toteaa sen yksiselitteisesti sotarikokseksi.

Mutta sillä on taustansa: yli kahden miljoonan ihmisen ahtaminen pienelle rantakaistalle elinkelvottomiin olosuhteisiin. Ja suurin osa heistä on entisten sotien takia pakolaisia muualta Palestiinasta.

Laajemmin Gazan tilanne ja Hamasin hyökkäys johtui yli sata vuotta jatkuneesta Palestiinan ongelmasta. Tälle kansalle ei ole annettu omaa valtiota, ja sen elinehtoja on johdonmukaisesti kavennettu, ensin siirtomaaisäntä Englannin salliessa juutalaisten maahanmuuton ja lopulta Israelin valtion perustamisen jälkeen 1948.

Natsien tuhoamien Euroopan juutalaisten, aškenazien eloonjääneiden maineikas Exodus, ja toisaalta arabimaiden ahdistettujen sefardien muutto oman valtion piiriin on väistämätön ja ymmärrettävä prosessi.

Yhtä lailla totta on palestiinalaisten maastakarkoitus ja elinolojen huononnus, mikä nykyään näkyy räikeimpänä Länsirannan juutalaissiirtokuntien harjoittamana palestiinalaisnaapurien terrorisointina Israelin armeijan suojaamana.

Tämä on kansanmurhaa, koska kyse on väestön poisjuurimisesta, Gazassa hävityksen ohella nälkäaseella sen estäessä ruokalähetykset maalta ja mereltä.

Israelilla on avoin valtakirja tehdä Lähi-Idässä mitä se katsoo tarpeelliseksi kahdesta syystä. Ensiksi se yhä nettoaa länsimaiden huonosta omastatunnosta holokaustin vuoksi: miksi Hitlerin koneiston sallittiin tuhota kuusi miljoonaa juutalaista.

Toiseksi juutalaisvaltio on lännen eteentyönnetty tukikohta muslimimaiden keskellä, vaikka monia niistä pidetään käytännön syistä liittolaisina. Palestiinalaisten asia ei juurikaan kiinnosta länsimaita: he ovat epämääräistä itämaista väkeä, jota kolonialistinen katse ei osaa tai halua kohdata.

Ja kun Israel on tuhonnut Gazan, miehittänyt Länsirannan ja Itä-Jerusalemin samalla asutuskolonisoiden ne, Palestiina on käytännössä lakannut olemasta.

Tämä ei ole uusi asia: palestiinalaiset ovat filistealaisia, sanat ovat samaa juurta, jota vastaan jo vanha Israel taisteli.

Nyt Daavid on ritsalla kiviä laukova palestiinalaispoika, Goljat israelilainen Merkava-hyökkäysvaunu, jonka luukusta poika ammutaan. Gazassa ei kukaan palestiinalainen enää ammu, edes ritsalla.

Kuva Liisa Valonen

TÄSSÄ ON OSAVASTAUS Stewartin kysymykseen, miksei kukaan tee mitään Gazan ja laajemmin Palestiinan suhteen. Israelin tekoja ei sanktioida.

Virallisen linjamme, kahden valtion mallin, kirjoittaja osoittaa vaikeaksi, koska ei ole aluetta, mille palestiinalaisvaltio perustettaisiin. Hän ei silti halua luopua tunnuksesta, koska parempaakaan ei ole.

Vaihtoehto olisi yhden valtion malli, jossa historiallisen Palestiinan alueella olisi kaksoisvaltio, kuten Bosnia-Hertsegovina. Siinä juutalaiset ja palestiinalaiset eläisivät rinnan samoin kansalaisoikeuksin.

Israelissa sitä kannattaa pieni eliitti, mutta esteenä on perustuslaki, jossa maa on julistettu puhtaaksi juutalaisvaltioksi.

Esitettyään Gazan tuhon faktat Stewart ihmettelee sen aiheuttamaa laimeansäälivää reaktiota Suomessakin. Hän toteaa toisen maailmansodan jälkeisen tunnuksen ”ei koskaan enää” jäävän yhä enemmän kuolleeksi kirjaimeksi.

Ukrainassa soditaan, Suomi on Natossa, ja vastauksena Gazan tuhoon me hankimme erinomaisen israelilaisen ohjusjärjestelmän Daavidin lingon.

Loppuluvussa tekijä tunnustaa teoksensa olevan osin itseterapiaa kestääkseen Gazan nostaman surun. Järjen kautta hän vetoaa tunteisiimme, jotta emme unohtaisi.

Huolimatta muutamista turhista toistoista ja kielen jäykkyyksistä tämä teos ansaitsee tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkuutensa.