Julia Ducornaun edelliselle elokuvalle, Cannesissa Kultaisen palmun voittaneelle Titanelle (2021) lätkäistiin Suomessa harvinainen K18-merkintä.

Rane Aunimo

Demokraatti

Kehollista kauhua ja autofetissejä yhdistelevää punk-filmiä ei ollutkaan tehty suurelle yleisölle tai keskitien makumieltymyksille, vaan pikemminkin David Cronenbergin kulttiteoksista viehtyneille harrastajille. Elämänvalheisiin takertuvien irrallisten sijaan ranskalainen säästi kritiikkinsä tympäisevälle machokulttuurille.

Minulle ei ole kuitenkaan jäänyt mieleen niinkään elokuvan väkivalta kuin Vincent Lindonin kaunis tanssikohtaus.

Alpha (2025) jatkaa body horrorin teemoilla mutta Titanea sosiaalisemmilla painotuksilla. Äiti, narkomaaniveli ja teinitytär muodostavat kärsivän mikrokosmoksen hullussa maailmassa, jossa inhoa herättävät hylkiöt sysätään yhteiskunnan marginaaliin kamppailemaan olemassaolostaan.

DUCORNAU säikyttelee kyllä nytkin parissa ihmisen vartaloa rouhivassa jaksossa, mutta tällä kertaa yksilöt asettuvat luontevammin osaksi ympäristöä.

Ohjaajan voi kehua siltä osin kypsyneen ja laskeneen latinkia pinnallisesta hätkähdyttämisestä. Ikärajaksi on nyt pantu K16.

Ihailin heti avauskohtauksen hienovireistä kamerankäyttöä, jonka voisi esittää minkä tahansa elokuvakoulun mestarikurssilla tilan hallinnan, rajauksen ja viipyilevän kerronnan taidonnäytteenä. Muutenkin teoksen klaustrobinen kuvaus öisine katuineen ja hämärine nurkkineen ahdistaa katsojaakin nurkkaan.

13-vuotias Alpha palaa juhlista kotiin käsivarsi tatuoituna mutta muistamatta mitään sitä edeltävistä tapahtumista. Sairaalassa työskentelevä järkyttynyt lääkäriäiti pelkää tytön saaneen yhteisössä leviävän tartunnan, joka muuttaa sairastuneiden vartalot marmoriksi.

Tälläkään kertaa Ducornou ei lähde selittämään epätavallisen taudin ulkoisia tunnusmerkkejä vaan päätyy aivan oikein painottamaan sen terveissä herättämää pelkoa ja torjuntaa.

Vertauksellinen elokuva käsittelee kollektiivista syyllisyyttä ja vastuuttomuutta seksuaalisuutensa löytävän nuoren herkästä näkökulmasta, joka avartuu kertaheitolla aikuisten maailman rujoille irvistyksille.

SILMILLE LYÖVÄN genretyylittelyn ja eurooppalaisen taideilmaisun kaksinaisuuksille rakentuvassa teoksessa riittää siis analysoitavaa sekä visuaalisesti että sisällöllisesti.

Ainesten rikkaudesta huolimatta minua harmittaa teoksen jämähtäminen liian pitkiksi toiveiksi pelkäksi perheensisäiseksi mittelyksi. Rohkeammin ympäröivään todellisuuteen kääntymällä yhteiskunnallinen viesti piirtyisi vihlaisevampana esiin näinä terveydenhuollon luhistumisen ja muukalaiskammon kiihtymisen aikoina.

Lopun digitaalinen hiekkamyrsky taas tuntuu enemmän ohjaajan visuaaliselta kuorrutukselta kuin nähdyn elokuvan teemasta sikiävältä loogiselta huipennukselta.