Elokuva
31.1.2025 15:35 ・ Päivitetty: 31.1.2025 14:00
Docpointissa tarjolla: Ukrainalaisjuurinen Gogol Bordello -bändi käy etnopunkilla sotaa vastaan
Ensi tiistaina Helsingissä käynnistyvällä Docpoint-festivaalilla nähdään dokumentti, joka kertoo Gogol Bordello -yhtyeen tarinan New Yorkin undergroundista sodanvastaiseksi ääneksi.
Jos sodan kulku olisi kiinni rockmusiikista, Ukraina olisi voittanut jo ajat sitten. Sillä on puolellaan muusikoiden armeija, joka kiertää maailmaa musisoimassa maansa puolesta. Sen sijaan iso osa Venäjän kansainvälisesti tunnetuista rocktähdistä vastustaa sotaa maanpaossa.
Sodan aikana Suomessa ovat käyneet ukrainalaisista muun muassa kotimaassaan stadionit täyttävä Okean Elzy ja nyttemmin amerikkalaistuneen Eugene Hützin johtama Gogol Bordello.
ENSI VIIKOLLA Gogol Bordello nähdään Docpoint-festivaalilla elokuvassa Scream of My Blood: A Gogol Bordello Story (USA 2023). Dokumentin huippukohtia on bändin matka Ukrainaan.
– Eugene sai kutsun soittaa rajavartioston sotilaille Uzhorodissa. Se oli lyhyt kolmen päivän reissu hyökkäysten välissä. Kuvasimme keikan ja kävimme romanipakolaisten keskuksessa. Kokemus oli raskas mutta huikea. Ilmahälytyksiä oli koko ajan, elokuvan ohjaaja Nate Pommer sanoo.
– Valvoin matkalla 50 tuntia putkeen. Kun lopulta pääsin hotelliin nukkumaan, tuli ilmahälytys. Lähdin juomaan kaljaa paikallisten kanssa, Hütz muistelee.
Rempseä tyyli on Hützin tavaramerkki sekä puheissa että musiikissa. Tarina kaljoittelusta pommituksen aikana kuulostaa uskottavalta.
Hütz syntyi Ukrainassa vuonna 1972. Hän oli 16-vuotias, kun perhe lähti glasnostin saattelemana Länsi-Eurooppaan ja sitten Yhdysvaltoihin. Vuonna 1989 Hütz päätyi New Yorkiin.
Kymmenisen vuotta myöhemmin Hütz perusti Gogol Bordellon. Sen musiikkiin hän ammensi aineksia punkista ja sukunsa romanijuurista. Mukana on muitakin etnisiä aineksia. Vähitellen bändi nousi hurjien keikkojen siivittämänä New Yorkin underground-kuvioista kansainväliseen maineeseen.
– Jos olisimme jääneet Ukrainaan, minusta olisi tullut luultavasti maalari. Lapsena minua vahti usein setäni Mikhail Mykolayev, joka on aika kuuluisa kuvataiteilija. Hänellä oli pitkä tukka ja housut aina maalissa. Musiikki olisi jäänyt sivujutuksi. Ukrainassa ei ollut sen alan rakenteita, Hütz pohtii.
GOGOL BORDELLO syntyi varttivuosisata sitten New Yorkissa, ja Hütz on elänyt Yhdysvalloissa suurimman osan elämästään, mutta hän sanoo ylpeänä, että kävi Kiovassa melkein joka vuosi ennen sotaa.
Scream of My Blood -dokumentti seuraa sitä matkaa. Pommer on ohjannut sen yhdessä Eric Weinribin kanssa, mutta aloitti tekemisen jo 20 vuotta sitten.
– Tein musiikkivideoita ja kävin keikoilla etsimässä uusia bändejä. Kuulin Gogol Bordellon maineesta. Ensinäkemältä halusin tehdä siitä dokumentin. Aluksi salakuljetin kameran keikoille, Pommer muistelee.
Sittemmin Pommer teki videoita myös Gogol Bordellolle. Vuosien varrella materiaalia kertyi kokonainen arkisto, jota alkoi olla jo vaikea jäsentää.
Pommer päätyi työskentelemään leikkaajaksi Vice Mediaan, joka oli kasvanut lehdestä muun muassa tv-tuotantoyhtiöksi. Siellä hän tapasi Weinribin, joka on muun muassa avustanut Michael Moorea dokumenteissa Fahrenheit 9/11 (2004) ja Capitalism: A Love Story (2009).
– Dokumentin näkökulma Ukrainaan on Eugenen. Mutta se käsittelee myös maahanmuuttoa. Gogol Bordellon monikansallisessa pöydässä on paikka jokaiselle riippumatta, mistä he tulevat, Weinrib maalailee.
KUN VENÄJÄ hyökkäsi Ukrainaan, Gogol Bordellosta tuli ajankohtainen aihe ja dokumenttihanke sai vauhtia. Vice tuotti sen. Myös Hütz kiinnostui elokuvasta tosissaan
– Olen katsonut miljoonia rockdokumentteja ja niillä on harvoin olennaista tarjottavaa. Joillakin voi olla antropologista arvoa. En juuri välittänyt tästäkään, mutta Nate on hyvä kaveri, joten annoin hänen kuvata. Venäjän hyökkäyksen takia nyt pitää kertoa maailmalle, mikä ja missä Ukraina on.
Hütz ja ohjaajat kertoivat dokumentista tshekkiläisellä Karlovy Varyn elokuvafestivaalilla, jolla se sai Euroopan ensi-iltansa. Näytöksen jälkeen Hütz soitti lyhyen keikan akustisen kitaran kanssa.
Gogol Bordello kävi viimeksi Helsingissä Kulttuuritalossa kesällä 2022. Silloin Venäjän hyökkäyksestä oli kulunut muutama kuukausi. Hütz haukkui jo silloin Venäjää zombifarmiksi. Hän ei puhunut siitä lempeämmin Karlovy Varyssakaan.
Hütz viittaa Venäjän kulttuurin ja historian tutkimukseen erikoistuneen professori Daniel Rancour-Laferrieren kiisteltyyn kirjaan The Slave Soul of Russia: Moral Masochism and the Cult of Suffering (1995).
Nimi puhuu puolestaan. Kirja väittää, että Venäjän kansalla on orjien luonne ja sitä hallitsee kärsimyksen kultti. Hütz tuntuu nielleen kirjan karvoineen ja nahkoineen.
– Venäläisillä ei ole vapaata tahtoa. Kansa on kuuliainen tyrannille, jotta sen ei tarvitse kantaa vastuuta. Älkää luulko, että sellaisia ihmisiä on pieni vähemmistö! Suurin osa venäläisistä on semmoisia. Tässä asiassa pitää palata mustavalkoiseen maalaisjärkeen. En välitä paskaakaan venäläisten mielipiteistä.
Gogol Bordello on aina ollut pitelemätön bailukone eikä Hütz ole koskaan vaikuttanut suurelta ajattelijalta. Silti paasaaminen kuulostaa yllättävältä, kun hänen rinnallaan on yhä Gogol Bordellon soinnille olennainen venäläinen viulisti Sergei Rjabtsev, joka on ollut mukana melkein alusta asti.
– Sergei on äärimmäinen poikkeus. Naamasta jo näkee, että hän on Kiovan venäläisiä. Hänen vaimonsa on ukrainalainen ja hänellä on asunto Kiovassa, Hütz selittää.
Rjabtsev on tosin syntynyt Gorkissa eli nykyisessä Nižni Novgorodissa, joka kuuluu Venäjään. Sodan hän on tuominnut jyrkästi.
Kielen suhteen Hütz ei ole yhtä jyrkkä. Hän toteaa, että hänenkin suvussaan puhuttiin sekä ukrainaa että venäjää ja hän kasvoi kaksikielisenä. Varsinkin eräs sukulainen opetti paljon Ukrainan historiasta mutta puhui venäjää.
Gogol Bordellon perustajajäsen Eugene Hutz pitää bailukoneen käynnissä.
EI LIENE mikään ihme, jos sota on kärjistänyt ukrainalaisten asenteita venäläisiin hyvinkin laajasti. Hütz toteaa, että Gogol Bordellon musiikki on kuitenkin ennallaan. Sama villi etninen sekametelisoppa ja hauskanpito jatkuvat edelleen.
Sanoitukset ja sanoma ovat toki muuttuneet. Rälläämisen rinnalle on tullut politiikka. Pian sodan alettua maaliskuussa 2022 Hütz lauloi Ukrainan kansallislaulun Patti Smithin kanssa New Yorkissa isossa hyväntekeväisyyskonsertissa.
– Musiikilla voi olla vain rajallinen vaikutus eikä se voi muuttaa mitään nopeasti. Mutta se voi tarjota suunnan eksyneille ja innostaa ryhtymään toimeen, Hütz pohtii.
Hütz on tehnyt Primuksen Les Claypoolin kanssa Ukrainan presidentille ylistyslaulun Zelensky: The Man With the Iron Balls.
Gogol Bordello on soittanut tukikonsertteja, jotka ovat tuottaneet satoja tuhansia dollareita Ukrainan hyväksi. Se on julkaissut Ukrainian Songs -ep:n, jonka ukrainankielisistä biiseistä esimerkiksi Teroborona on omistettu siviileistä kootuille kodinturvajoukoille.
– Rockbändien keski-ikä on kuulemma seitsemän vuotta. Alussa hormonit hyrräävät ja tytöt ja viina kiinnostavat. Kun homma jatkuu, asiat muuttuvat. Bändeistä tulee instituutioita. Gogol Bordellon musiikki oli jo muuttumassa sinfoniseksi, jonkinlaiseksi sinfopunkiksi.
– Mutta ei punkissa ole kyse sellaisesta. Pandemia vei kiinnostuksen moiseen, ja palasin tekemään nopeita biisejä nopeasti. Hyvä niin.
Viimeisin Solidaritine-lp (2022) kulkeekin jo rosoisesti vanhaan tapaan. Sillä lauletaan muustakin kuin sodasta, mutta epäilemättä raivokas punk sopii sotaisiin tunnelmiin ja sanomiin paremmin kuin sinfopunk.
Scream of My Blood: A Gogol Bordello Story esitykset Docpoint-festivaalilla:
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.