Nyt on kyllä dokumentti kohteensa näköinen. Kadonnutta aikaa etsivä, vaikka tästä päivästä kertookin.

Rolf Bamberg

Demokraatti

Kroatialaisen Veljko Vidakin ohjaama ja yhdessä ranskalaisen Emmanuelle Felcen kanssa käsikirjoittama Cinéma Laika on vähän nukkavieru ja kaurismäkeläisittäin retro. Sen yllä leijuu pysähtyneisyyden henki, vaikka siinä touhutaan kaikenlaista koko ajan ja ajellaan vanhoilla autoilla sinne tänne. Se on myös kuvattu ja äänitetty käsityöläishengessä – siis ei aina ihan skarpisti.

Vaikka Aki Kaurismäen ja yhtiökumppaninsa Mika Lätin Karkkilaan perustama indie-leffateatteri Kino Laika ei ehkä tingikään elokuvan esittämisen teknisistä standerdeista, on se kuitenkin suloisesti vintagea ja irti kaikesta muusta ympäröivän arjen paitsi Karkkilan todellisuudesta. Siksi se, ja koko ihan dadalta tuntuvan hankkeen talkoohenkinen rakennusprojekti, eivät voi olla nostattamatta sympatiaa.

KAURISMÄEN JA LÄTIN liikkeelle polkaisema hanke todetaan Vidakin dokumentissa monellakin suulla lähtökohdiltaan varsin hulluksi, mutta ehdottoman kannatettavaksi.

Sitä mieltä ovat niin Karkkilan kyläkapakan kantapeikot, Karkkilan työväen laiskurit -yhdistyksen ”aktiivit” (joihin toki Aki Kaurismäki itsekin perustajajäsenenä kuuluu) ja varmasti myös elokuva-alan ihmiset läpi valtakunnan, jopa maailman. Heitä ei dokumentissa kuitenkaan paljon kuulla, mitä nyt joku Jim Jarmusch käy kameran edessä todistamassa ihastustaan Akin älyvapaasta rohkeudesta.

Dokumentin eräänlaisessa kehystarinassa Vidak ja käsikirjoittajapartnerinsa Emmanuelle Felce ajelevat läpi pohjoisen Uudenmaan kohti 9000 asukkaan Karkkilaa, ja päivittelevät samaa asiaa: miten kukaan voi ryhtyä pystyttämään elokuvateatteria kuihtuvan ruukkitaajaman laidalle tyhjilleen jääneeseen valimokompleksin emalointilaitokseen. Sitten katsojat päästetään näkemään, miten.

Rakennusprojektia on seurattu kesästä 2021 aina saman vuoden lokakuuhun, jolloin oli Kino Laikan avajaisensi-ilta (elokuvana Juho Kuosmasen Hytti nro 6). Tapahtumia katsellaan pikemmin sammakko- kuin lintuperspektiivistä. Kroatialaisena Vidakin näkökulma on mukavan aidosti ulkopuolisen utelias. Jos Laika-projektia olisi dokumentoitu kaurismäkeläisestä elokuvapiiristä, lopputulos olisi taatusti ollut sisäänpäinlämpiävämpi.

Dokumentti näyttää, miten elokuvateatteri syntyy pala palalta sekä ammattilais- että talkoovoimin. Kaurismäki ja Lätti ovat itse paikalla koko ajan läsnä niin sanotusti kädet savessa. Muutaman nasevan kommentin Aki ehtii kaiken tohinan lomassa heittää, mutta hän ei kuitenkaan ole tämän elokuvan päähenkilö. Sen roolin on saanut itse teatteri, ja työ, joka sen eteen on tehty.

TYÖN KESKEISYYTTÄ korostaa se, että monet dokumentin keskustelut käydään työmaaäänien taustoittamana. Kolina, nakutus, työvälineiden surinat ja muu autenttinen meteli hukuttavat välillä puheen alleen. Tätä ratkaisua olisi elokuvan jälkityöstössä voinut vielä miettiä, sillä nyt katsoja ei aina ole myös kuulija, kun rakentamisen äänet puskevat päälle.

Dokumentin alkuun pistetty pala Högforsin valimon arkityöstä on kuin hatunnosto Aki Kaurismäen elokuvien aluille. Niistä monet kun alkavat ruumiillisen työn teolla; teurastamossa, roska-autossa, tulitikkutehtaassa, kaivoksessa…

Vidakin elokuvan parhaita puolia on juuri se, että siinä esiintyviä ihmisiä ei ole istutettu mihinkään studioon puhuviksi päiksi, vaan kaikki kommentaari saadaan aidosta ympäristöstä, joko työn tai vapaamman oleilun kuten vanhojen autojen tuunailun ääreltä. Nämä kaikki ihmiset ovat todistamassa sitä, että Kino Laika ei ole Karkkilassa vain persoonallinen elokuvateatteri vaan ilman kunnallisbyrokratiaa tai sivistysvirkailijoiden neuvoja toimiva kulttuurikeskus.