No nyt olisi ”tilaisuus”, sillä Yhdysvaltain länsirannikkolaisen elokuvan uutuus Isäni Goodrich tarjoaa tällaisen kohtauksen.

Kyse on tahattomasti huvittavimmasta hetkestä perinteisessä paremmaksi ihmiseksi kasvamisen tarinassa, jossa kaikki muu mikä on olemassa henkilön yksityiselämän haasteiden ympärillä, on vain tietynlaista kulttuurista koristetta, identiteetin pintasiloa.

UUTUUDEN NIMIHENKILÖ on Andy Goodrich (Michael Keaton), kuusikymppinen taidegalleristi, jonka nuori vaimo joutuu kolmeksi kuukaudeksi vieroitushoitoon, minkä aikana he eivät voi tavata.

”Yösyöttömäiseen” tilaan joutuvan Goodrichin hoidettavaksi jäävät yhdeksänvuotiaat kaksoset Billie ja Mose, joille hän ei kerro totuutta äidistä. Kokkailusta vieraantuut mies alkaa valmistaa lapsilleen juustovoipastaa… Eli ravintoarvointolaan varsin kyseenalaisille apajille kasvatuksessa ajaudutaan.

Andylla on myös 36-vuotias tytär Grace (Mila Kunis) edellisestä liitostaan. Heidän välinsä ovat ongelmalliset, koska Grace ei kokenut lapsena saavansa riittävästi kiireisen isänsä huomiota. Nyt Grace on solmimassa omaa liittoaan, ja Andylla on vävykokelaastaan tietysti jotain huomautettavaa.

Gracen kokemukseen viittaava elokuvan suomennosnimi on hieman puolinainen, sillä tarinan kuluessa seurataan myös Andyn omasta näkökulmasta prosessia, jossa hän oppii ottamaan vastuuta läheisistään uudella tavalla.

”80-luvun Batman” Michael Keaton on sinänsä eriskummallisen sitkeä tähti. Hän on karismaltaan korkeintaan kuin heppu, joka onnistuu myymään sinulle ensimmäisen ja viimeisen sähköhammasharjasi. Toisin sanoen Keatonin rento tavallisuus ja samaistuttavuus on hänen erikoinen etunsa, jota voi hyvin hyödyntää keskiluokkaista elämänmakuisuutta korostettaessa.

MEYERS-SHYERIN elokuva on tutunoloista turinaa. Yleisessä elämänmyönteisyydessä perhearvojen pönkittämisen kautta ei tietenkään ole mitään väärää, mutta kun pyrkimyksen sielukkuus saa formulatiivisen luonteen, joka ei maistu itse arjelta vaan valmiit värssyt tarjoavalta kaupan onnittelukortilta, toivo paremmasta kasvaa.

Isäni Goodrichin eduksi on kuitenkin todettava, että siinä on myös lupaavat hetkensä. Meyers-Shyer osaa aika sujuvasti kuljettaa melko laajaksi kasvavaa henkilögalleriaa Goodrichin elämässä. Cameo-roolin tekee Andyn ex-vaimona harmaantunut Andie MacDowell.

Eräs kiinnostava polku löytyy, kun Goodrich yrittää pelastaa taidegalleriansa hiljattain edesmenneen taiteilijan tyttären Lolan (Carmen Ejogo) avustuksella. Lola on varsin yllättävästi esiintyvä runojazzin taitaja.

Näillä hetkillä Isäni Goodrich on kuin onkin irtautumassa tuiki turvallisesta todellisuuden tasostaan. Lopulta elokuva ei kuitenkaan yhdistele perhe- ja kulttuuriarvojaan lainkaan niin sulavasti, että siitä vatsa ravintosuositusten mukaisesti täyttyisi.