Orchestral Manoeuvres in the Dark -combon konepoppihitissä Enola Gay vuodelta 1980 kiteytyy jotain olennaista Miia Tervon uran toisesta pitkästä elokuvasta Ohjus.

Jos minulta kysyttäisiin, miltä “kasari” kuulosti, voisin soittaa vastaukseksi tuon Ohjuksen soundtrackilla soivan kappaleen. Biisin teksti kuvailee eteerisin sävytyksin 1980-kuvun alkupuoliskon ydinsotapelkoja, mutta sen poljento on tyylipuhdasta kasarisätkätystä, kuten elokuvan muukin musiikki ihan ajankuvallisin perustein.

Ohjus-elokuva kokonaisuudessaan taas antaa aika hyvän vastauksen kysymykseen, miltä 80-luku näytti Suomen laitamailla. Siellä saakkakin se oli pörröinen, neonvärinen, vähän nolo ja Inarissa myös alkuvoimaisen brutaali.

Jaa että neukkuohjus iskeytyy Inarinjärveen, ja sen jäännökset löytää jakokierroksellaan paikallinen postinjakaja. Ja tapaus, josta on saatu hataria tutka- ja äänihavaintoja jo vuoden 1984 joulukuun puolella, houkuttelee sydäntalvella 1985 maailman median BBC:ta ja ABC:ta myöten Lapin perukoille. Ja että paikalliset ottavat ohjushavainnosta ilon irti bisnesmielessä. Ohjusmunkkeja ja -drinkkejä myydään kylän baareissa. Kyllä kai juu…

Mutta kun juu, näinhän todella tapahtui.

Oman surkuhupaisan kerroksensa episodiin toi se, että YYA-Suomessa oltiin ihan kusi sukassa neuvostoystävien harjoitusmaaliohjuksen harhalaukauksen uutisoimisesta. Puhumattakaan jonkin valtiotason virallisen reaktion ilmaisemisesta. Näin jälkeenpäin se maan tapa on helppoa ja vapauttavaa nähdä umpikoomisena.

VOI OLLA, että pelkästä ohjussattumuksen ympärille kehittyneestä mediahässäkästäkin olisi saanut kelpo komedian, mutta Miia Tervolle se ei ole riittänyt. Hän on kirjoittanut sen rinnalle yksilötason draaman lappilaisesta perheyhteisöstä.

Pahoinpitelijämiehensä vankilasta palaamisen ahdistama kahden lapsen yksinhuoltaja Niina osuu sattuman johdatuksesta ohjusepisodin ytimeen ujuttauduttuaan puoliväkisin paikallislehden aputoimittajaksi. Hänen kokemattomuutensa lehtityössä tuottaa jo itsessään komiikkaa, mutta persoonalliset työtoverit ja jututettavat vielä roimasti lisää.

Niina on luonteeltaan kuin suomettuneen Suomen protokansalainen: oman identitettinsä kanssa hukassa oleva nöyrä anteeksipyyteljä, joka haluaisi olla jotain isompaa ja jämäkämpää, mutta ei uskalla.

Niina on riittävän fiksu pystymetsästä nousevaksi toimittajaksi, mutta liian hölmö päästäessään häijyn miehensä uudelleen ihon alle. Hänen puolelleen on katsojana helppo asettua, mutta hänen valintojensa ymmärtämisen kanssa on hankalampaa. Onneksi lopussa seisoo kiitos…

Aiheeltaan ja ohjaukseltaan muuten vallan mainion draamakomedian hutera puoli on juuri tuossa draaman ja komedian liitoskohdassa. Hauska ja vakava eivät löydä toisiaan kolahtelematta. Niinpä keskeiset juonteet kulkevat elokuvassa eri latuja. Ovat välillä melkein kuin eri elokuvaa.

TERVON KÄSIKIRJOITUKSEN olisin satiirin purevuuden lisäämiseksi toivonut myös hyödyntävän enemmän tarinan ajankohdan suomalaista YYA-todellisuutta. Nyt se jää pitkälti ilmavoimiemme puolitohelon upseeriston poukkoilemisen varaan. Siihen kontrastia tuovat jermuilevat Lapin lennoston jätkät, joista yksi pääsee tekemään lähempää tuttavuutta Niinan kanssa.

Hannu-Pekka Björkman on Esko, paikallislehden päätoimittaja.

Kuten jo todettu, 80-luvun estetiikasta ja ilmapiiristä noin yleisemmin Tervo ottaa irti paljon, ennen kaikkea visuaalisesti. Niinpä pukusuunnittelu Kirsi Gumilla ja maskeeraussuunnittelutiimiä vetäneellä Kaire Hendriksonilla näyttää olleen hauskaa; varsinkin miesten frisyyrit permanenttiperuukkeineen ovat katseen väkisin vangitsevia.

Oona Airola on totutun sävykäs ja raikas vähän surumielisessä pääroolissaan, mutta varsinainen piristepommi löytyy elokuvan sivuosista. Hannu-Pekka Björkman paikallisaviisi “Lapin Uutisten” päätoimittaja Eskona on silkkaa dynamiittia, ja myös aika uskottava vanhan liiton pitäjäjournalisti. Häntä pienemmissä roooleissa Niinan perhepiiriläisinä tärähdyttävät muun muassa Kai Lehtinen, Milka Ahlroth, Ona Kamu, Saku Kuosmanen ja Tommi Eronen.