Tuo kaiken maailman folk-puritaanit henkisestä tasapainosta suistanut hetki koettiin Newportin festivaalilla Rhode Islandilla kesällä 1965, kun Bob Dylan nousi kera Mike Bloomfieldin johtaman sähköisen bändin festivaalilavalle, ja paiskasi yleisön korville juuri ilmestyneen uuden biisinsä Like A Rolling Stone. Se ei ollut enää akustista kansanmusaa, vaan rockia – no, okei, folk-rockia.

Tuohon Newportin skandaaliin kulminoituu Dylanin varhaisista lauluntekijävuosista New Yorkissa kertova James Mangoldin ohjaama A Complete Unknown, jonka osuvuutta elämäkerrallisen elokuvan nimeksi voi vähän kyseenalaistaa.

Toki se on olennainen sanapari edellä mainitun klassikkokappaleen kertsissä, mutta saa miettimään, että alkuperäisen Zimmerman-sukunimen Dylaniksi 1960-luvun taiteessa vaihdettuaan ja Isoon Omenaan suunnistettuaan Bob ei tainnut sen koommin olla kenellekään enää ”täysin tuntematon”.

Sen kehitystarinan elokuva juuri kertoo.

MANGOLD EI ole lähtenyt onneksi tekemään Dylanista mitään kaikenäkattavaa elämäkertaelokuvaa, vaan A Complete Unknown rajautuu tiukasti ja viisaasti vajaaseen puoleen vuosikymmeneen, jolloin sekä Dylanin omassa elämässä että rock-. pop-, folk- tai missä tahansa populaarimusiikissa tapahtui globaalisti paljon.

Jos ohjaaja olisi käsikirjoittajakumppaniensa Jay Cocksin ja Elijah Waldin lähtenyt tekemään elämänmittaista biopicia, olisivat viimeiset 20 vuotta olleet Nobelin palkintoa lukuunottamatta aika tylsää kerrottavaa.

Ja vähän tylsähän tuli jo Mangoldin ensimmäisestä rupeamasta lauluntekijäelokuvien parissa, kun Johnny Cashin vaiheista kertova I Walk The Line kattoi kantrilegendan elämää 1940-luvun teinivuosilta 1960-luvun puolivälin yli.

Lopputuloksena oli aika rutiininomainen muusikkomuotokuva pohjalta vaikeuksien kautta (viina-huumeet-aviokriisit) voittoon.

Dylan-elokuvasta oikeastaan puuttuvat nuo klassiset vaikeudet, vaikka toki Bobin parisuhdesekoilut sivujuonteena kulkevatkin. Kun Mangoldin elokuvan ydin on kuitenkin lauluntekijän musiikillisessa kehityksessä, näyttäytyy hänen tärkeimpänä naissuhteenaan siinä kollega Joan Baez (roolissa Monica Barbero), kaikkien kunnon folkkareiden ja sittemmin kantristienkin kotijumalatar.

Dylanin ja Baezin duetot ovat sekä musiikillisesti että henkilökemialliselta lataukseltaan elokuvan tiheimpiä. Erityisesti Newportin keikalla vedetty It Ain´t Me Babe säväyttää: siinä parisuhteen loppu kiteytyy paljon paremmin kuin jossain kymmenen minuutin riitelykohauksessa.

Muutenkin A Complete Unknown kertoo paljon Dylanin ja vähän muidenkin aikakauden artistien elämästä ja luomistyöstä musiikin kautta. Se alkaa heti siinä hetkessä, kun keltanokka-Bob saapuu New Yorkiin, ja pääsee tapaamaan idoliaan Woody Guthrieta, joka viruu halvaantuneena sairaalassa: Song to Woody väräyttää niin Woodyn (Scoot McNairy tekee hienon pikkuroolin puhekyvyttömänä folklegendana) kuin katsojankin mieltä.

Dylan-klassikoita kuullaan ilahduttavissa määrin elokuvassa pitkin matkaa myös pidempinä pätkinä tai jopa kokonaisina, ei vain viittauksenomaisesti.

Blowin´in the Wind soi, tietysti, palasina monessa kohtaa, mutta vaikuttavammin putoavat muun muassa Masters of War, Maggie’s Farm, A Hard Rain’s a-Gonna Fall ja erityisesti Times They Are a-Changing, jotka syventävät tarinaa verevästi.

Viime mainitun laineissa olisi myös ollut elokuvalle paljon hyvää otsikkoainesta – ”Come mothers and fathers throughout the land, and don’t criticize, what you can’t understand – – – For the loser now will be later to win, for the times, they are a-changin.”

BOBIN SEIKKAILUT folkin ihmemaassa heittävät hänen tielleen, kanssakulkijoiksi ja joissain tapauksissa kampittajiksi, monenlaisia ihmisiä.

Folk-genren kellokas Pete Seeger saa elokuvassa, puhtaasti dramaturgisista syistä, isomman siivun kuin hänellä Dylanin kehityksessä ehkä oli, mutta hahmo on Edward Nortonin näyttelemänä erityisen hieno. Siinä tiiviistyy jotain siitä, miten läheisetkin tunsivat itsensä petetyiksi Dylanin pistäessä plugin vahvistimeen.

Mainioisti piirtyviä tosielämästä napattuja sivuhenkilöitä ovat myös Dylanin kiertuemanageriksi nouseva muusikkokollega Bob Neuwirth (Will Harrison), rehvakkaasti nuorempaansa kannustava Johnny Cash (Boyd Holbrook), koomisena subrettihahmona heiluva manageri Albert Grossman (Dan Fogler) sekä kirsikkana kakun päällä fiktiivinen bluesäijä Jesse Moffette, jota esittää käytännössä ilman mitään näyttelijäkokemusta Big Bill Morganfield. Hänen isänsä taas oli muuan McKinley Morganfield, paremmin varmaan tunnettu bluesnimellään Muddy Waters!

Edward Norton tekee vaikuttavan roolin Pete Seegerinä.

Hyvin kunnioitettavaa on, että Mangold on pistänyt pääosien esittäjät laulamaan itse. Kaikki suoriutuvat hommasta kiitettävästi.

En olisi ennalta osannut kuvitella esimerkiksi Edward Nortonia näin kovaksi folk-ääneksi, mutta hyvin uskottavasti hän nyt pudottelee Seegerin ohjelmistoa. Monica Barbero on Joan Baezina varsinainen löytö. Hän laulaa enkelten äänellä niin kuin ehta Baezkin, ja näyttelijänä hän pesee maineekkamman Elle Fanningin, joka esittää Dylanin tuolloista elämänkumppania Sylvie Russoa (tosielämässä Suze Rotolo).

Entä itse Dylan? Timothée Chalamet on roolissa upea. Ehkä jopa liian hyvä, sillä ei Dylan koskaan ole laulanut noin puhtaasti kuin Chalamet. Vähän skeptisesti myös arvelen, että kauniskasvoisen kolmekymppisen Timothéen ulkomuotoa on ehkä pitänyt vähän rouhentaa, jotta hänestä on saatu uskottava kaksikymppinen Dylan. Mutta täydestä menee joka tapauksessa. Oscaria pukkaa?

MANGOLDIN HIENOSTI kuljettamaa tarinaa vähän vesittää valju loppu. Voi toki olla, että kun sisällön tiesi etukäteen, odotti elukuvassa latauksellisesti viritetystä Newportin ”skandaalista” elokuvalle jotain vielä jysäyttävämpää finaalia.

Lavalla bändi kyllä jysäyttääkin Like A Rolling Stonen ihan huolella, mutta yleisön reaktiot tuntuvat turhan kesyiltä. On kuin joku antaisi katsomon katveessa porukalle merkin, että nyt buuausta, nyt vihellystä, nyt Judas!-huutoa. Spontaanisuuden fiilis puuttuu.

Siitä Juudaksesta vielä, että tosiasiassahan tuo rockin folkloren kivitauluun hakattu legendaarinen huudahdus kuultiin dokumentoidusti vasta Dylanin Englannin kiertueella Manchesterissa 1966, mutta dramaturgiset syyt ja niin edelleen…

On Mangoldin elokuvassa muitakin anakronistisia pikkumokia, mutta niiden bongailulla ei kannata vesittää elokuvaelämystä, sillä sellaisen A Complete Unknown tarjoaa.