Miltei sata vuotta myöhemmin elävää kuvaa pursuaa joka härpäkkeestä ja kadun nurkasta, tekniikkakin on jo toinen, eikä näin suuria, jumalaisen hallitsevia tähtinäyttelijöitä synny, koska imagoa rakennetaan omatoimisesti päivittämällä kuulumisia tavisten tapaan sosiaalisten medioiden uuvuttavassa virrassa.

Sanattoman suurenmoiset olivat myös Garbon hyvästit julkisuudelle. Vuoden 1941 epäonnistuneeksi tulkitun Kaksoset-elokuvan jälkeen Garbo vetäytyi noin vain omiin oloihinsa, kävi tosin kerran vuonna 1949 vielä koekuvauksissa vain palatakseen niistä kotiin.

YKSITYISYYDEN VALINNUT legenda (nyt kai kehtaa käyttää tätä hieman paheksuttua sanaa) pysyi pitkään lähinnä monentasoisten tv-dokumenttien aiheena, kunnes Christopher Bird ja monista perusteellisista elokuvahistoriallisista projekteistaan tuttu Kevin Brownlow ohjasivat Garbon (2005), varsin tasokkaana pidetyn muotokuvan näyttelijästä. Suomessa se on jäänyt varsin vähälle huomiolle.

Garbon houkuttavuuden aiheena on tajunnut nyt englantilainen Lorna Tucker, joka on aiemmin ohjannut dokkarit Katharine Hepburnista ja punk-muodin suunnittelijasta Vivienne Westwoodista. Garbo: Where Did You Go? kertoo olennaisen jo nimessään, vaikka yrittääkin vastata siihen ikään kuin Garbon suulla.

Tucker on Garbon suurenmoisuuden lumoissa osapuilleen siihen tyyliin kuin kaikki muut hänen tarinansa ympärillä olisivat korkeintaan jonkin sortin peukalonpyörittäjiä, ehkä Garbon niin sanotusti löytänyttä Mauritz Stilleriä lukuunottamatta.

DOKUMENTIN ERI kerronnallisissa osioissa aistii tiettyä epätoivoa Garbon enemmän tai vähemmän salaperäisen sädekehän ympärillä. Elokuvakatkelmia taustoittavat puhuvat päät, joissa on mukana Garbon tuskin kovin läheisiä sukulaisia. Väkinäisemmissä osioissa vanha kuvitteellinen Garbo istuskelee karun kasvomaskin takana pimeässä tilassa pienen valon kohdistamana ikään kuin ihmetellen, miten tässä näin kävi. Ärsyttävin on kuitenkin niin sanottu tutkijahahmo, joka setvii Garbon vaiheita nykymaailman häpeilemättömän omahyväisestä perspektiivistä. Kertojana on Noomi Rapace.

Garbon myöhempi elämä valottuu muun muassa kirjeenvaihdon, puhelinkeskustelujen ja naapureiden ja ohikulkijoiden kadulta nappaamien valokuvien kautta. Kokonaista tai edes kovin sirpaleista kuvaa kaikesta on vaikea saada, ja siinä Garbo onnistuikin hämmentävän hyvin. Hänellä ehkä oli halu palata synnyinmaahansa Ruotsiin, mutta New Yorkissa pystyi paremmin säilyttämään anonymiteetin.

Paluuta Greta Gustafssoniksi ei ollut, mutta se ei ollut varsinaisesti uutta – studiopomot eivät aikanaan päästäneet Garboa matkustamaan Ruotsiin sopimuksiin vedoten.

Garbon elokuvia ja näyttelemistä Tucker ei syvemmin jättäydy käsittelemään, vaikka keskeiset filmit uskollisesti kertaakin. Niinkin suuret Garbon elokuvat kuin Kamelianainen (1936) ja Ninotchka (1939) ohitetaan kuin mastot Kuningatar Kristiinan (1933) kuulussa kamera-ajossa. ”Tutkijahahmo” nappailee omia löytöjään elokuvista kuin selfiennäpsäyttäjä antiikkikaupassa.

Tucker ei oikein tiedä, mitä Garbollaan tekisi. Hän on yhtä pihalla kuin oli fiktion puolella Sidney Lumet sinänsä varsin sympaattisessa epäonnistumisessaan Garbo puhuu (1984). Suomalainen Claes Olsson pärjäsi Garboon kohdentuvien elokuvien kansainvälisessä vertailussa varsin hyvin omaperäisellä esityksellään Stiller, Garbo ja minä (1988).

Luulisi, että Garbon ”mysteerissä” olisi vihdoin enemmän aineksia sellaiseen dokumenttiin, joka peilaisi hänen vetäytymisensä kollektiivista merkitystä – sitä hämmennyksen tilaa, jonka lopullisen katoamistempun tekevä tähtinäyttelijä jättää lumoutuneelle, ”yksin” jäävälle yleisölleen, koko aikakaudelleen.